Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:
Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.
Katie Halen romaanissa My name Is Monster maapalleron on tuhonnut sodankäynti, jossa on käytetty myös biologista asetta: ilmeisesti jonkin sortin virusta, joka armotta tappaa kantajansa. Sodan syitä ei avata, vaan painopiste on yksittäisen henkilön selviytymisessä.
Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.
Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään.
Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän.
Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.
Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.
Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.
Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaisesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.
Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.
Katie Hale: My Name Is Monster
Canongate, 2019
s. 311
Epäkiinnostavat henkilöt eivät minuakaan innosta.
VastaaPoista(Viimeksi lukemassani dystopiassa En ole koskaan tuntenut miehiä kertojaminän tunteeton asenne on sen sijaan perusteltua. Suosittelen!)
Jep, ja jos henkilöhahmot eivät ole kiinnostavia, silloin edes miljöön ja/tai tunnelman pitäisi olla. Tässä kirjassa miljöö on melko perinteinen ja siten yllätyksetön ja valju.
PoistaMinulla on tuo mainitsemasi Harpmanin kirja lukulistalla, lukenen sen englanniksi koska en halua suomiaikaa (olen nyt Suomessa) käyttää sellaisten kirjojen lukemiseen, jotka saan helposti käsiini (eli kirjastosta) englanniksi.
Hmm... enpä taida tarttua tähän. Yleensäkin huomaan jo pidempään vierastaneeni romaaneja sodasta tai dystopioista. Kaipaan jotain piristystä, eikä oloni koskaan ole parantunut toisten epäonnesta (fiktiivisestä tai todesta).
VastaaPoistaEpäkiinnostava päähenkilö karkottaa vielä kauemmas.
Tämä onkin kummallinen juttu, sillä en itsekään pääsääntöisesti jaksa mitään sotakirjoja. Silti tuntuu, etten ole viime aikoina juuri muuta lukenutkaan. Nytkin on kesken romaani, jossa elellään toisen maailmansodan aikaa. :D
PoistaItse en jaksa ”iloisia” tai liian kepeitä kirjoja/aiheita, kun oma oloni on alavireinen. En saa kiksejä toisten epäonnesta kirjallisuudessa saati oikeassa elämässäkään. Lähinnä erilaiset olosuhteet ja henkilöhahmot voivat saada aikaan kaikenlaisia ajatuksia ja oivalluksia. Elleivät siis ole jonninjoutavia, kuten mielestäni tässä kirjassa. Eli ei oikein synny mitään ajatuksia.
Joskus tällaiselta pohjalta tehdään loistavia elokuvia. Kun etsii romaanin tai novellin, jonka inspiroimana käsikirjoitus on tehty, hämmästyy - noinko valju. Mutta tästä aiheesta on kyllä tehty aika monia elokuviakin.
VastaaPoistaMinulle tapahtuu myös yhtenään tätä, etten löydä kirjasta mitään kiinnostavaa.
Itse en juuri elokuvia katsele, joten ei ole vertailupohjaa sillä saralla. Toki tiedostan, että sellaisia elokuvia siis on. Katsoin taannoin Philip K. Dickin romaanin The Man in the High Castle pohjalta tehdyn samannimisen dystooppisen sarjan. Sittemmin ostin sen kirjana, mutten ole uskaltanut sitä toistaiseksi lukea, koska sarja oli niin mainio että pelkään ettei kirja yllä samalle tasolle. Muutenkin haluan häivyttää katselukokemusta vielä jokusen ajan ennen kuin kirjan luen.
PoistaMinulle käy aika harvoin niin, että kirja osoittautuu kaikilta osin näin epäkiinnostavaksi ja tylsäksi kuin tämä (My Name Is) Monster. Ihan hyvin olisi voinut jättää kesken. Ehkä pitäisikin opetella herkemmin jättämään kirja kesken.
No eipä kuulosta sellaiselta kirjalta, johon viitsisin tarttua. Mun on aika vaikea myöskään jättää aloittamiani kirjoja kesken, kun usein odotan, että joku imu kuitenkin löytyy. Monesti niin lopulta käykin mutta ei aina ja jälkimmäisessä tapauksessa ajautuu pohtimaan, että aikaansa olisi voinut käyttää toisinkin.
VastaaPoistaMinäkin usein jaksan uskoa, että kyllä siitä kirjasta jotain sellaista lopulta löyyy, että sen lukemista kannattaa jatkaa. Olen optimisti varmaan siksi, että valitsen luettavat kirjat melko tarkoin, tunnen mieltymykseni ja kuuntelen intuitiotani. Huteja ei siksi tule kovin usein. Tämän Monsterin kohdalla en ajatellut juuri muuta kuin että se sopii rakenteensa puolesta matkakirjaksi (tämä oli siis "viihdykkeeni" juna- ja lentomatkalla).
PoistaOli tässä kirjassa muuten joitakin yksittäisiä kauniita ajatuksia ja virkkeitä. Mutta ei siinä määrin, että se olisi pelastanut kokonaisuutta.