Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.