Voiko syvemmälle enää päätyä?

Flower Island, kukkasaari. Kukkaissaari. Miten ihastuttava nimi! Flower Island (kuvitteellinen) sijaitsee Etelä-Koreassa, Soulin laitamilla. Flower Islandissa asuu tiivis kommuuni, joka myös työskentelee saaressa. Flower Island on kaatopaikka. Joskus aikoja sitten se oli jotain muuta.

Hwang Sok-yong: Familiar Things
alkuper. Natikeun Sesang 2011
Scribe2017
korasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 216

Bugeye on 14-vuotias hänen muuttaessaan äitinsä kanssa Flower Islandille. Aiemmin he asuivat Soulin laitamilla slummissa, mutta rahatilanteen huononnuttua entisestään tarttuu äiti saamaansa tilaisuuteen. Flower Island ei ole ihan sitä, mitä Bugeye kuvittelee. Jos Bugeye ätinsä kanssa aiemmin oli pohjalla, he ovat nyt pohjan alla. Paikassa, jossa jopa roskalla on arvoa.

Roskat ovat äidin uusi työ. Pitää etsiä kierrätettäväksi sopivia roskia muiden roskien joukosta. Bugeye auttaa siinä määrin kuin saa. Löyhkä on niin voimakas, että se tarttuu vaatteisiin, hiuksiin, ihoon. Mutta siihen tottuu. Koska mitään muuta ei ole. Ei ole vaihtoehtoja, joista valita.

Familiar Things kulki mukanani silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Eräs kaunis päivä viime viikolla päädyin kävelemään Thamesiin laskuveden aikana ja seuloin silmilläni pohjamutia etsien jotain arvokasta. Mielikuvissani kävelin “Kukkaissaaren” kaatopaikassa etsien kierrätettäviä arvokkuuksia, kuten paksusta muovista tehtyjä tavaroita, metallia, lasipulloja… Haravoin katseellani pohjaa eläen toista maailmaa.

Familiar Things on häiritsevä, kaunis (kyllä, kauneuttakin on kirjassa – nimittin ystävyys) ja hyppysellisen maagisuutta sisältävä teos, joka säästää lukijaa mutta ei kirjan henkilöitä. Tai no, ehkä tietynlainen taikuus onkin juuri se, mikä auttaa jaksamaan.

Hwang Sok-Yongista tuli tämän kirjan myötä kirjailija, jonka teoksia himoitsen. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi romaania, Princess Barin ja At Duskin.

At Duskissa sivutaan samaa aihetta kuin Familiar Thingsissa, mutta eri näkökulmasta: molemmissa kirjoissa keskiössä on köyhyys ja slummit Soulin laitamilla. Siinä missä At Dusk on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -kuvaus, Familiar Things edustaa lähinnä ryysyistä vielä ryysyisemmäksi -kuvausta. Mikään rypemiskirja tämä ei silti ole.

Familiar Things on teoksista aikaisemmin kirjoitettu (ja käännetty) ja periaatteessa voisin nähdä nämä kirjat toistensa jatkumona tai täydentävinä palasina, vaikka ehdottomasti nämä ovat itsenäisiä romaaneja, joissa on täysin eri henkilögalleriat. Molemmille kirjoille myös tuhoutuminen ja muuttuminen ovat yhteisiä teemoja.

Hwangin teoksia ei ole suomennettu, sietäisi kyllä suomentaa.

Naisia kolmessa sukupolvessa

Nyt tulee nihkeä miete. Pohdin (oikeasti en pohtinut) jätänkö kirjoittamatta kokonaan, mutta en jätä, koska ajatuksia heräsi valtavasti. Tämä ei ole muutenkaan mikään hehkutusblogi, vaan kaikenlaiset lukufiilikset ovat sallittuja. En näe syytä, että tietynlaisia tuntemuksia ja kokemuksia pitäisi sensuroida.

Ja mikäs se tällainen kirja oikein on, josta ekoja sataa sivua lukiessani vielä mietin jätänkö kesken. Samaa mietin vielä 150 sivun kohdalla, mutta sitten lakkasin miettimästä: en siksi, että kirja olisi yhtäkkiä vetänyt mukaansa, vaan siksi että olin jo lukenut niin paljon. Toisekseen olen myös utelias, joten päätin lopettaa lukisko loppuun vai ei -pohdinnat ja vain lukea.

Ja se kirja on

Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
alkuper. Akakuchibake no Densetsu 2006
Haikasoru 2015
japanista englannistanut Jocelyne Allen
s. 458

Alkuun maininta, että Red Girls voitti Mystery Writers of Japan -palkinnon 2007. Sakuraban muitakin teoksia on palkittu eli kyseessä on varmasti taitava kirjailija. Ainakin japanin kielellä. Minä tässä luonnollisesti pohdin enkkukäännöstä, koska en osaa japania.

Red Girls on sukuromaani Akakuchiban naisista, jotka polveutuvat Manyosta. Manyo on vuoristolaislapsi, joka jo pienenä hylätään (kuvitteelliseen) Benimidorin kylään (ei-kuvitteellisessa) Tottorin prefektuurissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että ulkopuolisesta ja mystisestä vuoristolaislapsesta tulee vauraan Akakuchiba-suvun matriarkka avioliiton myötä.

Kirjan takakannessa kerrotaan Manyon olevan selvännäkijä ja niin hän onkin. Harmillisesti tämä selvännäköosuus on melko suppea ja rajoittuu muutamiin (toki kohtalokkaisiin) näkyihin. Manyon maine selvännäkijänä toki kulkee läpi kirjan mukana, mutta lähinnä mystisenä aurana.

Sitten on Manyon tytär Kemari, tai “karvapallo”. Nimet merkitsevät aina jotain ja vauvat nimetään hartaudella. Minua kiehtoo kovasti nimeäminen ja tässä kirjassa se on hauskasti kuvattu. Nimeämistä tapahtuu jonkin verran, sillä lapsia syntyy.

Kemarista tulee menestyvä mangataiteilija, joka tekee yllättävän pitkän uran ja pyöräyttää siinä sivussa Tokon, joka on tämän kirjan kertoja. “Siinä sivussa”, koska Kemari ei ole järin kiinnostunut lapsestaan.

Toko pitää itseään nobodyna. Hän ei ole kukaan, hän on merkityksetön, turha, tuuliajolla. Niin hän itsestään ajattelee. Isoäitinsä ja äitinsä rinnalla hän on vain tavanomainen turhake, jolla ei ole suuntaa elämässä.

Eräs aspekti kirjassa onkin sukupolvien välinen muutos: miten ympäröivän maailman, teollistumisen ja siten kulttuurin muuttuminen vaikuttaa eri ikäryhmiin. Pienessä Benimidorin kylässä muutos ei ole niin dramaattista kuin vaikkapa Tokiossa, mutta kyllähän ne vaikutteet sinnekin (Benimidoriin) ulottuvat.

Siinä missä Manyon osuutta tarinassa kuvaa tietynlainen yksinkertaisuus, Kemarin osuus ajoittuu teollistumisen ja siten suurten työmarkkinamuutosten aikaan. Toko eli kertojamme elää nykyaikaa eli 2000-lukua. Ja hän on hukassa.

Toko on siinä mielessä epäluotettava kertoja, että hänen tarinansa perustuu toisten sanomisiin ja hänen omaan tulkintaansa niistä. Ja kuten me kaikki tiedämme, yhden asian voi tulkita monella tavalla. Tokon missio on selvittää, mitä Manyon viimeiset sanat tarkoittavat: isoäiti nimittäin väittää kuolinvuoteellaan murhanneensa jonkun. Mutta ei vihasta.

Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja sitä kirja periaatteessa onkin. Tässä olisi ainekset todelliseen sukanpyörimiskirjaan. Mikä sitten mättää?

Palataan kieleen. Mietin onko käännöstä lainkaan oikoluettu tai luettu hutiloiden. Siinä on ihan selkeitä kielellisiä virheitä ja virkkeet ovat ajoittain raskassoutuisia ja ponnettomia (etenkin kirjan alussa, sitten löytyi jotain virtausta tai tyyliin vain tottui). Jopa omituisia: joskus virke piti lukea useamman kerran, että tajusi. En usko, että älyssäni tai kielitaidossani on nyt syy.

Kirjan tyyli sitten. Ehkä alkuperäisessä versiossa tavoitellaan letkeää tarinankerronnan muotoa, mutta se ei mielestäni käännöksessä ole kovin onnistunut. Lähinnä se on toisteinen ja puuduttava. Siis ihan järkyttävän toisteinen. Jopa muistisairas voisi tämän lukea ja pysyä kärryillä.

Tekstissä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan, melko ponnetonta siis kaiken kaikkiaan. Henkilöt jäävät etäisiksi. Kenties se johtuu siitä, että monet henkilöt ovat Tokollekin etäisiä ja hän tätä tarinaa kertoo. Tosin Toko jää itsekin melko paperiseksi hahmoksi, johon en oikein saa synnytettyä mitään tunnesidettä.

Ihan kirjan lopussa jokin liikahtaa rinnassa, mutta sekin liittyy mahdollisesti enemmän muuttumiseen. Siihen, miten paljon maailma on muuttunut, alati muuttuu. Ja me ihmiset muutumme myös.

Ei tästä tullutkaan niin nihkeä miete kuin kuvittelin. Pohdiskellessani kirjaa tässä kirjoitellessani enemmän, näen nyt selkeämmin myös sen ansiot. Onhan tämä melko runsas ja rikas romaani: sekä kulttuurisesti että tarinallisesti. Kannatti lukea, vaikka se ajoittain rämpimistä olikin.


Huomio lukemistyylistäni

Erääs asian haluan tuoda esille. En lukiessani etsimällä etsi virheellisyyksiä, minä vain yleensä huomaan ne. Ja muistan. Minulla on hyvä lukumuisti, mikä voi johtua siitä, että luen osin pänttäämällä. En pääse tästä tavasta eroon, vaikka siitä oli hyötyä lähinnä opiskellessa. Romaaneja ei kaiketi tarvitsisi päntätä. Mutta toisaalta en tästä itse kärsi, joten mitä väliä.

Paitsi. Olisiko joskus parempi, ettei muista niin tarkasti? (en tosin oikein ymmärrä, miten voi lukea romaania eikä sitten muista lukemaansa hetkeä myöhemmin, hmm)

Nimittäin Red Girls, s. 170

And then ten years later, in the winter of 1984, I – Toko Akakuchiba, daughter of Kemari, unworthy granddaughter of Manyo – was born.

Pikainen laskutoimitus päässä lukemisen lomassa (koska sivulla 174 kerrotaan Kemarin olleen vuonna 1979 12-vuotias). Okei, Kemari sai Tokon ollessaan about 17-vuotias. Kirja jatkuu kronologisesti…

Vuosi ‘84 tulee ja menee. Ihmettelen, miksei Toko mainitse syntymäänsä. Käy mielessä, että hän on niin turha, ettei sitä ole edes tarpeellista mainita. Vai liittyykö Tokon syntymään jotain outoa: annettiinko hänet pois? Mitä tapahtui. Miten Kemari voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko toko edes Kemarin lapsi?

Aivot mylläävät, mutta odotan kiltisti mitä tuleman pitää. Huomatkaa: vaikka Toko on kertoja, hän kohdistaa valokeilan itseensä vasta kirjan kolmannessa eli viimeisessä osassa.

Sitten saapuu sivu 300.

This was the sort of year in which I was given life. Yes, in other words, at this time, Kemari Akakuchiba was pregnant with me, Toko Akakuchiba.

Kyseessä on vuosi 1989. Siis mitäs vattua. Kaikki spekulaationi menivät viemäristä alas, sillä kyseessä onkin “vain” virheellisyys tekstissä.

Ajattelenkohan muutenkin liikaa? Sen lisäksi, että muisti pelaa. Tähän itkunauruhymiö.

Minimiete: Kolmastoista kertomus

Samat kriteerit taas luettavalle kirjalle kuin viimeksikin eli mahdollisimman pitkä jne. Lukuun valikoitui Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale, jonka olen nähtävästi ostanut torstaina 6.9. 2012. Kirja on suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus.

The Thirteenth Tale kiepsautti minut Englantiin (missä tietysti jo olenkin) määrittelemään aikaan, joka miellytti kovasti. Kirjan aikakautta ei ole tarkemmin määritelty eikä mielestäni ole tarpeenkaan, sillä aika on tietyllä tapaa merkityksetöntä. Se on vain… noh, aikaa (ennen matkapuhelimia ja tietokoneita, onneksi).

Miksi aloitan jauhamalla ajasta, jos se kerran on merkityksetön. Noh, ehkä juuri siksi. Tai ehkä siksi, että tämä salamyhkäinen aika, jota emme voi millekään akselille sijoittaa, luo niin voimakkaan tunnelman, ettei sitä voi olla mainitsematta.

TUNNELMA isolla. On pimeää ja märkää, on nummia ja on kirjastoja. On kuvitelmia ja on totta. Nähdään asioita, joita ei ole tai sitten on.

Tunnettu kirjailija Vida Winter haluaa kertoa vihdoin totuuden ja sen kuulijaksi hän valitsee isänsä antikvariaatissa työskentelevän Margaret Lean. Mutta miksi juuri Margaretin ja miksi ihmeessä Margaret edes haluaisi kuulla Winterin totuuden. Margaret, joka ei ole lukenut ainuttakaan Winterin romaania.Vielä.

Tarina syvenee ja esiin pompsahtaa Angelfieldin perhe ja heidän raunioiksi lahonnut talonsa. Kuka Vida Winter oikeastaan on ja mitä tekemistä hänellä on Angelfieldien kanssa? Kuten Vida Winter kirjassa sanoo: ihmisen tarina alkaa jo ennen hänen syntymäänsä.

Ja tarinan lukija todellakin saa. Useitakin. Ihastuin korviani myöten tähän kertomukseen, joka polveilee mutta pysyy mainiosti kasassa. Virtaus on maltillista ja ajoittain esiintyy suvantoja, mutta TUNNELMA säilyy läpi kirjan.

Nyt olikin oikein oivallinen lukuvalinta ja -ajankohta tälle kirjalle, mieltä kutkuttavaa eskapismia. Jättää ihastuttavan lempeän jälkimaun.

Tietoja kirjasta:

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale
Orion 2006
s. 456
suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.

Taloudenhoitoa ja rasismia

Kathryn Stockettin The Help (suomennettu nimellä Piiat) on lojunut kymmenisen vuotta hyllyssäni odotellen otollista lukuaikaa. Jestas, onko siitä todella jo niin kauan! Noh, joskus otollista aikaa saa odotella, mutta kyllä se sieltä aina lopulta saapuu.

Kriteerini luettavalle kirjalle eli miten The Help päätyi lukuun juuri nyt:

Ei dekkari eikä trilleri
En vain jaksa sellaisia nyt, on tullut luettua niitä viime aikoina aika paljon.

Mahdollisimman pitkä
Silloin kun minulla on vaikeuksia päättää, mitä lukisin, haluan lukea paksun kirjan, ettei tarvitse koko ajan olla miettimässä mitä seuraavaksi lukisi.

Viihdyttävä
Tiedän kyllä, mitä The Help käsittelee eli en tiedä voiko aihetta sinänsä kutsua viihdyttäväksi, mutta sitä itse kirja kyllä mielestäni on. Ja vaikka kirja on viihdyttävä, siinä on myös sanoma eli kyseessä ei ole mikään pinnallinen pumpulitarina.

The Helpin keskeinen teema on mustien (lähinnä naisten) asema 1960-luvulla Yhdysvalloissa, erityisesti Mississipissä. Musta nainen kelpaa talouden- ja lastenhoitajaksi valkoiseen talouteen, mutta häntä ei haluta samaan ruokapöytään eikä mielellään edes (samaan) käymälään. Mustia pidetään alempiarvoisina ja likaisina ja nimenomaan palvelijoina – ei tasavertaisina ihmisinä.

Eräs kertojista, Miss Skeeter, tuntuu olevan poikkeus siinä mielessä, että hän näkee ihmisarvoa mustissakin. Skeeter haaveilee toimittajan urasta ja saakin paikallislehden kotitalouspalstan pyörittääkseen: kyseessä on lukijoiden kysymyksiin vastaaminen ja koska kysymykset liittyvät taloudenhoitoon, ei Skeeter niistä juuri mitään tajua.

Aibileen on taloudenhoitaja, joka hoitaa kotihommien ohessa ties monennettako valkoista lasta ja suree kuollutta poikaansa. Paljon muuta elämää ei “piioilla” ehdi olla, sillä työpäivät venyvät usein pitkiksi.

Minny on rääväsuu, joka saa potkut. Uuden taloudenhoitajan paikkaa on vaikea saada, koska eräs valkoinen hienohelma tekee kaikkensa hankaloittaakseen Minnyn työnsaantia ja koko elämää.

Näiden kolmen kertojan tarinat – ja elämät – lomittuvat toisiinsa muodostaen pihdeissään pitävän kokonaisuuden, jota ei hevin malttanut käsistään laskea. Todella kiinnostava ja viihdyttävä kirja, vaikka takaraivossa takoi tietoisuuus kirjaan (ja kirjailijaan) kohdistuneesta kritiikistä.

Eräs lukemani kritiikki koski muun muassa kirjan kieltä: miksi mustien kertojien (Aibileen ja Minny) kieli on railakasta murrerallia, kun taas valkoisen (skeeter) tavanomaista kirjakieltä (vaikka Mississipissä kuten monissa muissakin osavaltioissa murre on vaihdellut ja vaihtelee ihonväristä riippumatta).

En jaksa enkä halua lähteä suuremmin kritisointeja erittelemään enkä aio linkittää kritiikkejä, jotka luin. Googlettamalla kyllä löytyy. Mainitsen asiasta nyt siksi, että haluan ilmaista olevani tietoinen niistä.

Jos et ole lukenut kirjaa, haluat ehkä harkita jatkatko tämän lukemista. Spoilaan nyt nimittäin hieman kirjan tapahtumia ja sen loppua. Sinua on varoitettu.

Skeeterin kirjaprojekti on mielestäni osuva osoitus siitä, miten etuoikeutettu valkoinen kermaperse voi tehdä melko lailla mitä tahansa seurausten ollessa minimaaliset – lähinnä maineeseen liittyviä. Sen sijaan värillisten kohdalla tilanne on aivan toinen: he riskeeraavat koko elämäsä avatessaan suunsa. Valkoisen naisen kosto on julma eikä se rajoitu työmahdollisuuksien eliminoimiseen vaan haluun tuhota toisen koko elämä. Vastenmielistä, mutta varmasti valitettavan totta aikanaan.

Minä pidin tästä kirjasta – ihan kaikesta kiistanalaisuudesta huolimatta. Luin kirjan fiktiivisena kaunokirjallisena romaanina ja sitä se onkin. Kyseessä ei ole mikään tietokirja, vaan teos jossa kirjailija käyttää taiteellista vapauttaan tarinan luomisessa.


Kirjan tiedot:

Kathryn Stockett: The Help
alun perin julkaistu Usassa 2009
Penguin 2010
s. 444
suomennettu nimellä Piiat. Alkuperäisen nimen eli The Helpin monimerkityksellisyys avautuu kirjan lukemalla. Suomennosnimessä tuo loistava monitulkintaisuus katoaa.

Lastenkirja: Herra Lemu

 Rajoitettu liikkuminen on saanut minut tutustumaan läheisemmin omien kirjahyllyjeni ja -kasojeni tarjontaan. Rutiinien muuttuminen on muuttanut myös lukufiiliksiä.

Jokin aika sitten (olen jäljessä näiden kirjabloggausten kanssa) kaipasin jotain todella simppeliä ja helppoa luettavaa. Sellaista, ettei tarvtise liikoja ajatella. Niinpä lukaisin jo kauan hyllyssäni maanneen David Walliamsin lastenkirjan Mr Stink (suomennettu nimellä Herra Lemu).

David Walliams on minulle ennestään tuttu lähinnä Britain’s Got Talent -ohjelmasta, jota en ole katsonut vuosikausiin (meillä kotona ei ole televisiokanavia: on Amazon Prime ja Netflix). Walliams on luonnollisesti täällä erittäin tunnettu persoona, joten kaikki jotka eivät asu tynnyrissä, ovat varmasti hänestä kuulleet.

Mr Stinkin ostin joskus ihan vain uteliaisuudesta Walliamsin tuotantoa kohtaan, mutta koska en yleisesti ottaen jaksa lukea lapsille tai nuorille suunnattua kirjallisuutta kävi klassisesti niin, että kirja hautautui hyllyyn. Kirjan pohjalta on tehty elokuva, josta olen katsonut pätkän sillä kirja tuntui osin tutulta ja muistan jonkin joulupyhän, kun hetken aikaa elokuvaa katsoin.

Mutta jos nyt siihen kirjaan.

Chloe on 12-vuotias tyttönen, jolla ei mene järin hyvin: kotona äiti huomioi lähinnä lahjakasta pikkusiskoa ja nalkuttaa muille. Isä on nähtävästi tossukka, joka ei ota kantaa mihinkään.

Koulussa taas kiusataan, koska Chloe ei istu muottiin. Hän on hieman pulleakin, mikä on tietenkin syy syrjiä. Vähän kliseinen ja tavanomainen asetelma, mutta varmaan lapset kokevat tällaiset asiat eri tavalla. Kirja on kuitenkin suunnattu yli 9-vuotilaille, joten asioita on käsiteltävä sen mukaisesti.

Chloe tutustuu kodittomaan haisevaan mieheen, Mr Stinkiin eli herra Lemuun. He ystävystyvät ja hyväsydäminen Chloe haluaa auttaa miestä. Niinpä hän kutsuu miehen perheen puutarhavajaan asumaan: vanhemmiltaan salaa tietysti.

Mr Stink on joutuisasti etenevä ja helppolukuinen romaani, jonka lempeä ote ja hassu huumori varmasti tehoaa lapsiin. Itse en oikein jaksanut nauraa esimerkiksi jäniksenpapanakorvatulpille, mutta Chloen sisaren älyvapaan täysi kalenteri sai hirnahtamaan. Hienosti liioiteltu.

Kulmiani kohottelin vihjailulle, että on osin kiusatun oma syy että häntä kiusataan, koska hän antaa kohdella itseään niin. Lapset (ja ihmiset yleisesti ottaen) voivat olla uskomattoman julmia ja itsensä puolustaminen saattaa vain lietsoa kiusaamista. Ei kai kukaan tosiaan kuvittele, että kiusaaminen loppuu, jos kiusattu sanoo että eläpä nyt, tulee paha mieli kun olet niin ilkeä. Tähän silmienpyöritysemoji.

Toisaalta myöhemmin kirjassa Chloe puolustaa Mr Stinkiä, joka menee sanattomaksi ilkeyden edellä. Että kenties halutaan viestiä, ettei itsensä puolustaminen ole aina niin helppoa. Mutta eipä se silti kiusaamista oikeuta, joten mautonta kohdistaa katse kiusattuun ja etsiä syitä hänen toimintatavoistaan. Valitettavan yleistä kyllä tuntuu olevan, että kiusaamistilanteissa syynätään nimenomaan kiusattua sen sijaan että käännettäisiin katse kiusaajiin ja ja alettaisiin purkaa tilannetta siltä suunnalta.

Mutta joo, sain kirjalta mitä hain eli ajatukset muualle.


Kirjan tiedot:

David Walliams: Mr Stink
HarperCollins 2009
kuvitus Quentin Blake
s. 268
kirja on suomennettu nimellä Herra Lemu

~~~

Ylin kuva on eilisen lenkkini varrelta. Täällä on kevät edennyt kohisten ja t-paitakelejä pitelee. Tälle päivälle on luvattu 22 astetta.