Maagisia novelleja

Vaihteeksi novelleja, joita aika harvakseltaan luen. Olen asiaa puinut blogissani niin monta kertaa, että tällä erää pidän puimurin tallissa.

Pakollinen pähkinänkuori tähän kuitenkin: minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin, siksi novellien lukeminen tuottaa vaikeuksia.

Yukiko Motoyan novellikokoelma Picnic in the Storm on roikkunut lukulistallani siitä asti, kun se Briteissä julkaistiin. Lainasin kirjan kirjastosta ja tavoistani poiketen tein jopa lukusuunnitelman (vähintään novelli per päivä, enemmänkin saa lukea), jota - myöskin tavoistani poiketen - tunnollisesti noudatin. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaan.

Ensimmäinen novelli on nimeltään The Lonesome Bodybuilder, joka kertoo avioparista jonka naisosapuoli alkaa mieheltään salaa treenata salilla. Aviomies on vässykkä, jolla on itsetunto-ongelmia. Vaimon nuori personal trainer kummastelee vaimon treenivalintaa, mutta hyväksyy sen ja kannustaa. Kiehtova novelli, joka kertoo lopulta ihan muusta kuin kehonrakennuksesta.

Fitting Roomissa puolestaan lähtee vaatteiden sovittelu lapasesta. Vai kuitenkin palvelu? Kertojamme työskentelee vaateputiikissa, jossa ei ihan halpoja rättejä myydä. Asiakkaiden toiveita kuunnellaan ja heitä palvellaan. Sovituskoppi alkaa realistisesti, mutta lähtee hiljaksiin räpylästä ja sitten suorastaan lentoon. Omituinen tarina, jota lukiessa saa pyöritellä silmiä ja hieman hirnua.

Kirjassa on yksitoista novellia, joista lähes kaikki sisältävät ainakin jossain määrin maagista realismia. Muutamassa novellissa on nähtävissä selkeästi opetus, esimerkiksi Typhoonissa (jälleen nimettömäksi jäävä) kertoja näkee ihmiset eri silmin tarinan lopussa.

Kokonaisuutena Picnic in the Storm on varsin tasalaatuinen laadun ollessa hyvä. Ikinä ei tiedä, mihin tulee vedetyksi mukaan, todella omaperäisiä tarinoita. Yleistunnelma on valoisa tai vähintään toiveikas. Jos pitää suosikki valita, kallistun pisimmän novellin puoleen, joka on nimeltään An Exotic Marriage. Se on häiritsevän kiehtova, kiehtovan häiritsevä. Epämääräinen ja jättää paljon tulkinnanvaraa niin kuin suurin osa näistä novelleista.

There’s no need to live life just keeping up the appearance of being human.

Sitten on I Called You by Name, josta minulta meni varmaan puolet ohi. Mut mitä välii. Opin, että tarinoista voi nauttia, vaikkei ihan kaikkea tajuaisikaan.

Jos et kestä epämääräisiä tarinoita ja avoimia loppuja, en suosittele näitä novelleja. Jos haluat lennellä sateenvarjolla taivaalla, majailla erämaamökissä koirien kanssa tai vaikkapa avioitua olkimiehen kanssa, niin olepa hyvä! Lisäksi saat vedellä paljon omia johtopäätöksiä ja täyttää aukkoja, sillä Motoya ei liikoja selittele: hän antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa kukkia – vähän samaan tapaan kuin eräs aviomieskin lopulta on kukassa. Mitä ihmettä, mietit. Noh, lukemalla selviää!


Yukiko Motoya: Picnic in the Storm
alkuper. Arashi no Pikunikku (2015) ja Irui kon’in tan (2016)
Corsair 2019
japanista englannistanut Asa Yoneda
s. 209
Tietojeni mukaan kirjaa ei ole suomennettu