torstai 4. lokakuuta 2018

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.



Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut Muistilabyrintin ja jättänyt kesken Murtumispisteen, vaikka lainasin kaikki neljä kirjastosta.
    minusta kirjoissa oleva tahattoman komiikan määrä nousee jotenkin taivaisiin asti. Aluksi naurattaa, mutta viimein ärsyttää ja kyllästyttää. Tarina ei pysy ollenkaan kasassa. yritetään kansainvälisen tason jytinää heikoilla eväillä.
    Hämmentävä lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, makuasioitahan nämä ovat ja minä koin toisin. Onneksi maailmassa on paljon luettavaa, niin varmasti löytyy itse kunkin makuun sopivaa luettavaa. :)

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa hy(ytä)vältä. Onneksi huomasin ajoissa, että kyseessä on sarjan päätösosa enkä aloittanut ihan väärästä päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tosiaan, että huomasit! Ehdottomasti kannattaa lukea järjestyksessä. Kirjat ovat myös keskenään sen verran erilaisia, että ne voi mielestäni lukea vaikka hyvin tiiviissä tahdissa eikä tunnu saman toistolta.

      Poista
  3. Mistähän tuo erilainen nimien käyttö naisten ja miesten kohdalla tosiaan mahtaa johtua? Minuakin jäisi tämä varmaan askarruttamaan. Kävin oikein googlaamassa kirjailijan iän. Arvelin, että vanhalla miehellä voisi olla tuollainen tapa nimien käytössä, mutta ei, Tuominen on nuori mies, insinööri.
    Nämä ei ehkä ole minun kirjojanai, olen aika kranttu dekkareissa ja kauhussa. Toisaalta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ällötti Murtumispiste-kirjan eräs kahvitilaisuus. Kanslistinainen kävi kaatamassa poliiseille kahvia heti kun kuppi tyhjeni. Tuollaisia "Palvelijaihmisiä" esiintyi monessa kohdin.
      Myös tunteiden kuvaaminen ei ole luonnollista. On vain fyysinen kipu jota kuvataan aina kun joku saa vamman tai sairastuu. Ne eivät kuitenkaan aiheuta mitään uskottavia rajoja suorituskykyyn.

      Poista
    2. Marjatta, mietin nimiasiaa ja olen tietoinen, että joskus ainakin nuoret (olen samaa ikäluokkaa kuin Tuominen) käyttivät pojista sukunimeä. Näin ainakin joillakin alueilla Suomessa (mieheni tunnistaan ilmiön myös). Itse olen varttunut pk-seudulla ja siellä ei ainakaan minun tuttava- ja elinpiirissäni ollut tällaista jakoa. Kutsuttiin yleensä kaikkia etunimillä tai lempinimillä. Jonkun pojan kutsuminen aina sukunimellä oli poikkeuksellista.

      Maneeri voi siis olla tiedostamatonta perua tai sitten sillä on jokin merkitys, jota en kyllä osaa edes arvailla. En sillä, että se kirjan arvoa minun silmissäni laskisi. En tiedä olisivatko nämä ns. Sinun juttusi. Mitä olen oppinut sinun kirjamakuasi ja sinua blogisi perusteella tuntemaan, niin en ehkä suosittelisi. Toisaalta mistäs minä sen tietäisin. :D

      Poista
    3. Sukunimien käyttö poikien kesken, totta, muistan kouluelämästä. Se on sellaista vitsikästä kaveruuden osoitusta. "Mitä Kemppinen?" - "Mitä ite?"
      Jotkut naiset ovat myös käyttäneet miehestään sukunimeä, Kolehmainen sitä ja Kolehmainen tätä ja mitä hölmöä se Kolehmaine taas tekikään. Eräässäkin tapauksessa tämä muutos enteili eroa, vaimo alkoi katsoa miestään kauempaa ja ivallisesti. ;)

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.