Saasta

Marko Leino: Saasta
Teos 2013
S. 515
Arvostelukappale

Mikon ja Tiinan avioliitto natisee liitoksissaan. Autuus ja onni ovat muuttuneet suruksi, ahdistukseksi, vihaksi.

 Heidän tyttrensä Saanan hämäräperäinen katoaminen ja sitten kuolema pistää elämänarvot - ja paljon muutakin - uusiksi. Kaikelta putoaa pohja, missään ei ole enää mitään mieltä.

"Yhtäkkiä tuntui ahdistavalta ja häpeälliseltä seisoa alastomana, omana itsenä vaimon edessä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken yhdessä koetun paskan jälkeen juuri oma alastomuus tuntui likaiselta."

Saanan kuolema koskettaa etenkin Mikkoa. Tai varmasti yhtä lailla Tiinaakin, mutta Mikon Saanan kuolema saa toimimaan: Hän (Mikko) alkaa tutkia muidenkin kadonneiden nuorten kohtaloita. Poliisi ei Mikon tutkimuksista kuitenkaan innostu, joten tämä jatkaa tutkimuksiaan yksin.

Leino tarttuu Saastassa aiheeseen, joka valitettavasti tuntuu olevan aina vain ajankohtainen: pedofilia, ihmiskauppa, prostituutio. Nuori liha liikkuu rajojen yli ja lihan iloista nautitaan miten nautitaan maksua vastaan. Mitä nuorempaa lihaa, sen paremmin käy kaupaksi.

Lihalta ei tietenkään mitään kysellä. Lihalla ei ole enää omistusoikeutta itseensä, ei ihmisarvoa, ei mitään. Kun liha on kaapattu, se muuttuu jonkun toisen omaisuudeksi. Jonkun, joka myy sitä kerta toisensa jälkeen. Eräs tällainen lihanpalanen on valkovenäläinen Anzalika, jonka ennestäänkin vaikea elämä muuttuu painajaiseksi ikävien sattumien summana.

Saastan tunnelma on - yllätys yllätys - melko lohduton, toivoton, valoton, synkkä. Ja kaikki muut melankolian sävyt. Kieli on ajoittain hyvinkin brutaalia ja suoraa. Vilisee pillua ja kyrpää. Mutta niin, miten asiat pitäisi kertoa?

En kokenut, että kirjassa mässäiltäisiin raakuudella - raa'at kohtaukset ovat melko oleellinen osa tällaista kertomusta. Minulle ei kuitenkaan tullut kertaakaan sellainen olo, että Leino kuvasi kohtauksia itsetarkoituksellisesti - ihan vain velloakseen saastassa ja järkyttääkseen lukijoita. Ei, raakuuksia enemmän vellottiin kylläkin ihmisten mielissä - raakoja nekin tosin ajoittain. Moraaliakin pohdittiin niiden osalta, joiden voisi kuvitella jonkinlaisen moraalin omaavan.

Rakenteeltaan Saasta on mielenkiintoinen ja se johdattaa lukijan eri paikkoihin, eri ihmisten ajatuksiin ja mieliin. Polveileva kerronta koukuttaa lukijan ja ottaa tarinaan mukaan, vetää sisään. Se houkuttelee lukijan arvailemaan, spekuloimaan.

Kaiken saastan keskellä Saasta on siis myös jännittävä trilleri. Joka voisi olla totta - niin uskottavasti se on kirjoitettu. Leino tosiaan tietää, mistä kirjoittaa - ja osaa kirjoittaa.

Tästä pääsemmekin Matti Mäkelän kirjoittamaan kritiikkiin, jonka takia alun perin kirjasta kiinnostuin (kiitos siis siitä). Kritiikki on julkaistu Hesarissa 5.10.2013.

Mäkelä esittää väitteen: "...ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?"

Minulle, lukijalle, ei tällaista kysymystä jäänyt mieleeni. Haluaisinkin kysyä miksi tällaista ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Onko yhtäkkiä syntynyt jokin kirjallinen tabu, josta ei missään tapauksessa saa kirjoittaa? Ei varsinkaan, jos sen tekee uskottavasti ja hyvin niin kuin Leino tekee. Vai onko aihetta käsitelty "väärin", olisiko pitänyt kenties toisella tavalla kirjoittaa?

Vai onko aihe kielletty vain suomalaisilta kirjailijoilta, mutta ei muilta? Tulee nimittäin mieleeni muutamakin saman aiheen tiimoilta kirjoitettu kirja (ja jopa elokuvafilmatisointi), joiden vastaanotto on ollut aika toisenlainen.

Minusta tämä kirja kaikessa saastaisuudessaan on tärkeä ja taiten rakennettu, hyvin kirjoitettu. En Saastaa tosin suosittele heikkohermoisille, mutta eipä minullekaan suositella harlekiinikirjoja.

Saasta on trilogian kolmas eli viimeinen romaani. Aiemmat osat ovat Epäilys (Tammi 2004) ja Ansa (Tammi 2009). Kukin kirja on kuitenkin itsenäinen kokonaisuus eli ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Arvatkaas kuka alkaa nyt metsästää niitä muita osia!

~~~

Pikainen googletus ei tuottanut tulosta eli en löytänyt yhtään blogia, jossa Saastasta olisi kirjoitettu. Harmi.

Kirjan päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: Todor Tcvetkov / Getty Images