keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Villissä lännessä

 

Patrick deWitt: The Sisters Brothers
Granta 2011
s. 325
suomennettu nimellä Sistersin veljekset

Amerikan kultakuume 1800-luvun puolivälissä. Palkkamurhaajaveljekset pääosassa. Eeh, ei kiinnosta vaikka nuorempana pidin kovastikin länkkäreistä.

Luin silti, koska minulla on kova luotto Patrick deWittiin, joka varasti sydämeni lokakuussa 2018 kirjallaan French Exit. The Sisters Brothers olisi niinikään varastanut sydämeni, jos minulla sellaista enää olisi.

Oregon City 1851.Charlie ja Eli Sisters ovat palkkamurhaajia, jotka työskentelevät nimettömäksi jäävälle Commdorelle. Tuorein toimeksianto on tappaa muuan Hermann Kermit Warm. Tappomatka ei ala hyvin, sillä muun muassa Elin uusi hevonen aiheuttaa hankaluuksia, samoin muutama muu toimeksiantoon liittyvä seikka.

Matkaan kuitenkin lähdetään. Tämä kirja itsessään on matka, mutta ei vain tappomatka vaan matka siihen, mistä elämässä on tai ei ole kyse. Etenkin Eliä nykyinen elämäntapa tappajana on alkanut arveluttaa. Onko se varsinaisesti sitä, mitä hän haluaa? Matkalla sattuu yhtä sun toista, mikä venyttää veljesten välejä kuin kuminauhaa, joka venyy ja venyy. Katkeaako se lopulta.

Aivan mahtava romaani, jossa saa tavata monenlaista kulkijaa eikä vain ihmisiä vaan myös eläimiä. Elin ja hänen hevosensa Tabin suhde on yllättäen uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Kirjan sävy on melko koominen, mutta ripaus melankoliaa on mukana. Näen patoa rakentavat majavat enkä saa näkyä pois mielestäni. Moni asia tässä kirjassa naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Hervotonta. Nyyh.

Kahden deWittiltä lukemani kirjan perusteella julistan hänet erittäin muuntautumiskykyiseksi kirjailijaksi. Molemmat lukemani kirjat ovat varsin erilaisia keskenään, vaikka jotain tunnistettavaa erityisesti deWittin luomissa tunnelmissa on.

Patrick deWittiltä on suomennettu myös romaani Alihovimestari Minor (alkuper. Undermajordomo Minor). Sitä en ole lukenut, mutta sehän pitää ehdottomasti lukea. Samoin minulta on lukematta Puhdistautuminen (alkuper. Ablutions) – sekin täytyy hommailla lukemistoon.

Lähden varhain perjantaiaamuna Lake Districtille Pohjois-Englantiin patikoimaan kolmeksi viikoksi. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa. Parhaillaan luen Julie Otsukan romaania When the Emperor Was Divine, mutta siitä tuskin ehdin blogata. Olen lukenut kirjasta nyt noin puolet ja vaikuttunut lukemastani. Olen aiemmin lukenut Otsukalta The Buddha in the Attic ja tämä Emperor tuntuu olevan yhtä vaikuttava.

Mukavaa syksyä, palaan kun puut ovat riisuuntuneet ja kuura kimmeltää maanposkella kyynelten lailla.

 

tiistai 8. syyskuuta 2020

Naisen elämä, keho ja lisääntyminen

Kirja, jolla on mielestäsi karsea nimi? Kirja, jota et lukisi pelkän nimen (tai kannen) perusteella? Mieko Kawakami: Breasts and Eggs.

Bingo!



Rinnat eivätkä munasolut kiinnosta minua, kansikin on mitäänsanomattoman tylsä. Itse romaani sen sijaan ei ole. Ellei kaipaa notkeasti etenevää juonta ja lukuisia tapahtumia. Jos kaipaa, kannattaa hankkia muutta luettavaa.

Kirja on muodikkaasti sanottuna erittäin feministinen eli tällaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille kenties must read.

Lisäksi lukija tulkitsee ja kokee kirjan aina omasta vinkkelistään, mihin vaikuttavat asenteet ja muut preferenssit. Ellei siis satu olemaan kriitikko, joka kaiketi pyrkii objektiivisuuteen ja tarkastelee kirjallisuutta ihan muiden kriteerien pohjalta. Mutta minäpä en ole kriitikko.

Breasts And Eggs koostuu kahdesta osasta, jotka on nimetty Book One ja Book Two. Ensimmäinen kirja on alun perin novelli, jonka Kawakami on kirjoittanut jo noin kymmenisen vuotta sitten. Toinen kirja on jatko-osa tuolle novellille.

Molemmissa kirjoissa kertojana on Tokiossa asuva kirjailijan uraa aloitteleva Natsuko, joka ensimmäisessä kirjassa on kolmekymppinen. Natsuko on kotoisin Osakasta, missä hänen vanhempi sisarensa, Makiko, edelleen asuu. Makiko saapuu tyttärensä Midorikon kanssa Tokioon ja he luonnollisesti majailevat visiitin ajan Natsukon luona. Visiitin tarkoitus liittyy rintoihin. Breasts.

Toisessa kirjassa ollaan edelleen Tokiossa, nyt kymmenisen vuotta myöhemmin. Natsuko on julkaissut ensimmäisen kirjansa ja elättää itsensä muun muassa kirjoittamalla artikkeleita lehtiin. Munasolut nousevat tietyssä mielessä keskeiseen rooliin toisessa kirjassa. Eggs.

Palataan rintoihin. Makikolla on kriisi kehonsa kanssa ja hän harkitsee rintojen suurennusta. Siinä syy, miksi hän saapuu Midorikon kanssa Tokioon. Midoriko on ryhtynyt mykäksi ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Miksi? Asia selviää Midorikon päiväkirjateksteistä. Ensimmäisessä kirjassa valottuu myös sisarusten lapsuus ja nuoruus, heidän keskinäinen suhteensa. Merkityksellisiä murusia seuraavaa kirjaa silmällä pitäen.

Ensimmäinen kirja on alkusoitto toiselle kirjalle, jossa pohditaan melko lailla lisääntymistä ja sitä, milloin se on ”oikeutettua”. Tokihan ihmisten lisääntymistä pidetään lähes poikkeuksetta oikeutettuna ja toivottavana ja hienona asiana ja jos ei satu lisääntymään, niin on lähinnä tunnevammainen luonnonoikku. Onneksi ei tässä kirjassa, vaikka kenties siihen suuntaan voisi nähdä vihjailtavan, koska lisääntymättömyys (vaikkakin omasta tahdosta) tupataan näkemään traagisena seurauksena jostakin eikä niinkään vain epäkiinnostuksena vauvoja/lapsia ja lapsiperhearkea ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan.

Välihuomio:

Olenko nyt huono feministi kun ei kiinnosta rinnat, ei vauvat, ei munasolut eikä edes kuukautiset. Ne ovat kaikki minulle ilmaa, mutta ei sitä ilmaa, jota hengitän. Pitääkö olla kiinnostunut jostain, koska sukupuoli. Joskus tulee eteen näitä koska olen nainen, pitäisi minun olla kiinnostunut siitä ja siitä ja tästä ja tuosta. Huokaus, tympäisee aina kun näen vastaavan aloituksen. Nimittäin miksi pitäisi olla kiinnostanut jostakin vain siksi, että sattuu olemaan sukupuoleltaan vaikkapa nainen? Minun kiinnostuksen kohteitan ei määrittele sukupuoli, vaan ihan muut asiat. Esimerkiksi persoonallisuus. Minulla kun tuppaa sellainenkin olemaan – sen sukupuolen lisäksi.

Munasolut ja siittiöt ovat pakollisia hedelmöittymisen kannalta, mutta hedelmöittymistä varten ei nainen tarvitse välttämättä miestä – ainoastaan mieheltä spermaa. Piste.

Breasts And Eggsissä ei olekaan miehille juuri sijaa. Heitä on, mutta he eivät ole varsinaisesti merkittäviä tai ovat poissa. Tässä kohden tekee mieli nostaa esille Natsuo Kirinon romaani Grotesque, jossa miehet niinikään loistavat poissaolollaan.

Nyt saavumme myös risteykseen, jossa voisin valita miten jatkan kirjoittamista. Mistä näkökulmasta haluan jakaa ajatuksiani. Valitsenko turvallisen tien vai sen, joka todennäköisesti herättää muissa ristiriitaisia tuntemuksia.

Hmm. Mietin vielä.

Breasts And Eggs ottaa kantaa keinohedelmöityksen eettisyyteen nimenomaan lapsen näkökulmasta ajateltuna. Pohditaan lapsen oikeutta saada tietää taustansa. Toisaalta ihmiset eroavat ja kuolevat, on yhdenillanjuttuja, joista lapsi saa alkunsa. Ei ole mitään takeita siitä, että lapsi ns. perinteisin keinoin alulle saatettunakaan saa koskaan tietää juuriaan.

Entä onko juurien tietäminen perusoikeus? Vaikka siinä missä lisääntyminen itsessään tuntuu olevan? Kun on kova halu saada vauva, kiinnostaako lapsen mahdolliset identiteettiongelmat liittyen taustaansa? Tai muut tekijät, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun. Vaikka itsellä olisi liuta vahvasti periytyviä sairauksia, onko silti oikeus lisääntyä?

Minulla ei ole vastauksia näihin eikä ole tässä kirjassakaan varsinaisesti. Tuppaavat olemaan henkilökohtaisia valintoja.

What I’m asking is: Why do you want to bring a child in to this world? s. 348

Niin, miksi haluat jotain mitä haluat? Miten tunteitaan voi edes perustella? Tunteet ovat tunteita, eivät mitään asenteita joita kenties voikin perustella. Mutta tunnustan, että kirjaa lukiessani hykertelin: aivan mahtavaa, että näinkin päin joskus! Niin että jos sinulla on lapsia, niin miksi halusit niitä? Miksi miksi miksi? Ai siis vain halusit lapsia? Onpa itsekästä!  Onko mieli muuttunut? Vielä se muuttuu!

Hesarissa oli jokin aika sitten kysely lapsettomille. Ensimmäinen kysymys oli ”miksi et halua lapsia”. Osallistuin itsekin tuohon kyselyyn ja kritisoin heti alkuun kysymystä. Eihän lapsia haluaviltakaan kysytä miksi HALUAT lapsia. Olisi pitänyt kysyä, miksi et ”tee” lapsia. Siihen olisi voinut vastata ”koska EN HALUA”. EN HALUA on itsessään vastaus. Mutta se ei riitä, jos ei halua samoja asioita kuin suurin osa.

Loppuun pari räväkät lainaukset

”Just think about it. They (men) are on a pedestal from the second they’re born, only they don’t realize it. Whenever they need something, their mums come running. They’re taught to believe that their penises make them superior, and that women are just there for them to use as they see fit. Then they go out into the world, where everything centers around them and their dicks. And it’s women who have to make it work.” s. 314



Having a child in your life was such a beautiful thing. She said that she could never say as much in public, but until she had a kid of her own, she didn’t know a first thing about love. s. 322

Ooh, poor thing, tekee mieleni sanoa. Ikävää, että täytyy vääntää lapsi tietääkseen, mitä todellinen rakkaus on. Kaikki muu rakkaus on jotenkin alempiarvoisempaa.

Huomio, pidin tästä kirjasta suorastaan valtavasti, pidin Makikosta, Midorikosta ja Natsukosta! Kirja herätti melkoisia aivomyrskyjä, joista suurimman osan jätän omaan tietooni. Lisääntyneet ihmiset voivat olla huoleti, sillä kirja varmasti tyydyttää teitä eikä tarvitse pelätä joutuvansa kyseenalaistamaan ainakaan kovin paljon omia valintojaan lisäätymisen suhteen. Kawakami on hellä ja ymmärtäväinen. Ja kirjailijalla on muuten itselläänkin lapsi.

Taisin valita epäsuositun tien. Oho.

Tietoja kirjasta: Mieko Kawakami: Breasts And Eggs, Picador 2020, s. 430, japanista englannistaneet Sam Bett ja David Boyd.


Minun tieni:

Olen itse valinnut täysin omasta vapaasta tahdostani lapsettomuuden. Ei vain kiinnosta sellainen elämä, jonka lapset toisivat mukanaan. Eikä kiinnosta vauvat. En ole koskaan kokenut halua saada lasta eikä siksi olisi mielestäni järkevää niitä ”tehdäkään”. Eli ihan samoista syistä olen tekemättä lapsia kuin moni niitä tekee. Ei siinä sen kummempaa.

Ihan yhtä nainen koen olevani kuin kuka tahansa. Ei synnyttäminen kenestäkään naista tee, se tekee äidin – ainakin nimellisesti. Äitiys ei ole yhtä kuin naiseus. Olisin taannoin toivonut saavani sterilisaation, mutta siinä missä lapsia voi vääntää kuka tahansa niin päätöstä olla niitä koskaan vääntämättä ei sallita alle 30-vuotiaille.

Nythän toki olen yli 30, mutta valitettavasti täällä steriä ei minulle suostuttu tekemään enkä jaksanut alkaa tapella asiasta. Hieman harmittaa, koska kokisin itseni eheämmäksi naiseksi, jos en voisi saada lapsia. Silloin kokisin, että kehoni olisi yhtä identiteettini kanssa. Miksi vain äitiys identiteettinä hyväksytään naisille, mutta päinvastaista ei? Voiko tätä edes kukaan ymmärtää? Halua saada vauva ymmärretään ja tuetaan, päinvastaista halua ei.

Luulen ja toivon, että tämäkin asia muuttuu ajan myötä sillä yhä useampi nykyään valitsee lapsettomuuden (ja kyseessä on ihan yleinen ilmiö länsimaissa, ei siis vain Suomessa). Uskon, että ennenkin olisi näin valinneita ollut (meillä on itse asiassa suvussa, mietinkin että voi olla osin perinnöllistäkin: ainakin vauvakuumeen on todettu olevan osin perinnöllistä eikä minulla vauvakuumetta ole koskaan ollut), mutta kunnollisen ehkäisyn puuttuessa ja tiukempien normien vallitessa se ei ollut niin yksinkertaista.

Lisäksi lapsikuolleisuus oli korkeampi, mikä voi olla eräs syy, miksi lapsia syntyi enemmän. Lapset olivat myös työvoimaa silloin muinoin. Nykyään monelle riittää vähempi määrä lapsia ja sitä pitäisi myös kunnioittaa. Jos yksi lapsi riittää, ei pidä patistaa tekemään toista.

Tulipas pitkä lätinä. Kiitos Mieko Kawakami mahtavasta kirjastasi! Ja kiitos sinulle, joka luit tänne asti. Minulle oli nyt tärkeää tulla kuulluksi. Tosin nyt tässä ehkäilen viitsinkö tällaista edes päästää ulos. Noh, mitä välii.

"I am what I am and what I am needs no excuses."

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.