perjantai 30. joulukuuta 2016

Lukuvuosikatsaus 2016

Enää muutama päivä tätä vuotta jäljellä, joten rohkenen läväyttää tilastot tiskiin. Kuvituksena ruutukaappaukset lukemistani kirjoista Goodreadsista.


Vuonna 2016 luetut: 85

Suomeksi luetut: 21
Englanniksi luetut: 64

Enemmän voisi suomeksi/suomalaista kirjallisuutta lukea. Täytyy ottaa asiaksi ensi vuonna.

Sukupuolijakauma:

Miehet: 47
Naiset: 38

Melko tasainen jakauma. Miesten ylivallasta ei ole syytä huolestua, sillä kaunokirjallisuus jakautui melko tasan naisten ja miesten kesken. Miesten osuus nousi sarjakuvien ja niukkatekstisten sekä paljon kuvia sisältävien huumorikirjojen myötä.

Sukupuoli ei ole missään määrin valintakriteeri lukemisilleni ja olenkin iloinen, että jakauma on luontevasti näin tasainen. Jatkan samalla linjalla.


Arvostelukappaleet: 3

Korruptiokappaleet tuntuvat monia kiinnostavan, joten siinäpä alaston totuus omistani. Viime vuonna luku oli 8.

Uutuudet eli 2016 julkaistut kirjat: 15

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Siten osa lukemistani uutuuksista ei ole saatavilla suomeksi. Toisaalta esim. Hang Kangin The Vegetarian (suom. Vegetaristi, 2016) ei ole uutuus, koska se on julkaistu Briteissä viime vuonna.

Usein kuuluu nurinaa, että kirjablogeissa luetaan vain uutuuksia. Kuten voi luvusta päätellä, minun blogissani luetaan muutakin. Minulla ei ole mitään uutuuksia vastaan, mutta valitsen luettavani miten sattuu omien sen hetkisten intressieni mukaan - ihan sama miltä vuosisadalta kirja on.

Luonnollisesti minulla on muutama lempparikirjailija, joiden teokset tietty revin vaikka toisten käsistä, kunhan saan lukea heti pian nyt kun painomustekaan ei ole vielä kuivunut.

Uudet maavalloitukset: 5

Albania - Ismail Kadare
Argentiina - Ernesto Sabato
Sveitsi - Corinne Hofmann
Syyria - Samar Yazbek
Unkari - Sandor Marai

Melko maltillisesti etenee edelleen valloitus. Tavoitehan minulla on yksi uusi maa vuodessa, joten olen ihan tyytyväinen. Tietysti voisi enemmänkin "avata rajoja", mutta lukeminen on minulle harrastus - ei pakkopullaa tai suorittamista - enkä halua ottaa siitä paineita.


Bloggaamatta jätin: 12

Olen joustanut tavoissani jo ainakin vuosi sitten: en enää väkisin bloggaa kirjasta, jos en syystä tai toisesta halua tai jaksa. Tässä kuitenkin kootut selitykset bloggaamattomista.

Kalle Lähde: Happotesti

En blogannut, koska herätti ajatuksia, joita en halua blogiini kirjoittaa. En myöskään olisi voinut käsitellä kirjaa ilman siitä heränneitä ajatuksia tai postauksesta olisi tullut vain "juonireferaatti" enkä jaksa kirjoittaa sellaisia.

Matthew Inman: How to tell if Your Cat is Plotting to Kill You

Hassu huumorikirja runsain kuvin. Ei vain huvittanut blogata siitä.

Daishu Ma: Leaf

Kaunis graafinen sarjakuva, jossa juoni vaan ei tekstiä. En jaksanut blogata.

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi

Bloggasin kahdesta Hofmannin kirjasta. Tämä on "sarjan" viimeinen osa. En jaksanut enää puida Corinnen asioita, koska olin jo kahden kirjan verran niin tehnyt.

Jason Hazeley: How it Works - The Wife
Jason Hazeley: How it Works - The Husband

Söpöt hömppäkirjat, en jaksanut blogata.

Andrew Taylor: Fallen Angel - trilogia

En ehtinyt enkä oikeastaan jaksanut blogata, vaikka ehdottomasti tämä trilogia olisi ansainnut kunnon postauksen. Elämä oli erityisen vaikeaa juuri tuolloin, joten en jaksanut.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Molemmat Tuomaisen kirjat olivat hienoja lukukokemuksia ja olisin mielelläni blogannut niistä, mutta en jaksanut. Oli se erityisen vaikea vaihe päällä juuri silloin.

James Rebanks: The Shepherd's Life (tästä muuten tulee suomennos maaliskuussa nimellä Elämäni paimenena)

Kaunis kirja ja mielenkiintoista luettavaa minulle, joka olen patikoinut useita kertoja Lake Distrctillä. Bloggaaminen jäi, vaikka olin tekstin jo puoliksi kirjoittanut ja valinnut kuvatkin. En vain jaksanut vääntää hommaa loppuun asti eli jäi ns. kesken. Ihan niin kuin voi kirjan lukeminenkin jäädä joskus kesken.

Rob Temple: Very British Problems

Höpsö kirja, mutta en jaksanut siitä kirjottaa.

Samuel Björk: I'm Travelling Alone (suom. Minä matkustan yksin)

Kirjoitin kirjasta, mutta jätin julkaisematta koska mielipiteestä tuli niin negatiivinen. Kirja ei ollut mielestäni ns. läpipaska, vaan ihan luettava, mutta en jostain syystä osannut keskittyä muuta kuin niihin negatiivisiin puoliin, joten mielipiteestä tuli epätasa-arvoinen ja susipaska.

Näin on vuosi saatu luvuiksi. Tein tällaisen koosteen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten ihan kokeilumielessä. Ajattelin, että tuskin teen toiste, vaan toisin kävi. Minusta onkin tullut tilastofriikki.

2014     2015


Vielä väännän koosteen vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista (en voi sanoa parhaista, koska en mitenkään pysty asettamaan lukemiani kirjoja paremmuusjärjestykseen, joten siksi kriteerinä mieleenpainuvuus, joka ei muuten ole sama asia kuin paras), mutta siitä enemmän myöhemmin.

Hyvää viikonloppua!

torstai 29. joulukuuta 2016

Huonoja uutisia

Hetki sitten ryypiskelin Eileenin kanssa ja krapulahan siitä tuli. Ajattelin, että nyt on viinakiintiö täynnä ja voin siirtyä muihin toimiin, esimerkiksi.... eh, huumeisiin. Kamaa on nyt sitten vedetty vaihteeksi miesseurassa eikä mitään sievää pikku pilveä, vaan kunnon jööttiä suoneen ammuttuna.

Miten tässä nyt näin kävi? Tiesin, mitä on tulossa mutta silti oli pakko. En tosiaan ole viina- enkä huumesekoilujen ystävä, koska koen ne melko pitkästyttäviksi. Esimerkkinä vaikkapa Bunny Munron kuolema, joka on olevinaan hauska, mutta minua ei naurattanut kertaakaan.

No miksi minun piti sitten ryhtyä vetämään kamaa Patrickin kanssa? Koska St Aubyn kirjoittaa siitä. Bad News oli pakko lukea, vaikka kirjan takatekstistä saattoi päätellä, että suonissa kohisee. Ihastuin kuitenkin niin kovin St Aubynin tyyliin Never Mindissa, joten lisää piti saada.

Edward St Aubyn: Bad News
Picador 1992 (2012)
S. 242
Ei ole suomennettu

Patrickin isä, David, kuoleee New Yorkissa. Patrick matkustaa Nykkiin sekavissa tunnelmissa noutaakseen isänsä tuhkat.

Onko isän kuolema huono uutinen? Ehkä ei suoranaisesti, koska Davidin ja Patrickin välit eivät ole koskaan olleet mitenkään erityisen lämpimät.

Never Mindin lukeneet ymmärtävät miksi, ja kyllä tässä Bad Newsissakin (jatkossa myös BN)  Davidin persoona valottuu eli voinee lukea itsenäisenä romaanina, jos haluaa (en tosin suosittele, koska Never Mind on niiiin hyvä!).

"Dad," he said his most cloying American accent, "you were so fucking sad, man, and now you're trying to make me sad too." He choked insincerely. "Well," he added in his own voice, "bad luck."

Kirjan alku on vetävä ja tyyli Never Mindista tuttua St Aubynia, joka saa hykertelemään. Nokkela ja sutjakka, sarkastinen/ironinen muttei rypevä. Varsin pian alkaa - valitettavasti - se kaman hankkiminen ja vetäminen. Nämä kohdat ovat liian pitkiä, puuduttavia. Ei jaksa kiinnostaa diilaamiset eivätkä pelokkaat suonet, ohi tyrkätyt annokset ja kamanvetosuunnitelmat tyyliin ottaisiko kokat ensin ja sitten heroiinit vai skippaisko kokat kokonaan jne.

Kirjan seitsemäs luku on silkkaa hallusinaatiota, mikä ei jaksa naurattaa. Se ei ole edes nokkelaa, ainoastaan kuivakkaa sekavuutta. Päänsisäiset keskustelut voisivat olla hullunkurisia, mutta eivät ole. Pelkkää tylsää sekoilua. Seitsemäs luku on turha - sen voisi heivata mäkeen koko kirjasta.

Yläluokkainen huumearki tulee varsin tutuksi tässä - samoin Patrickin suhde naisiin, elämään. Selvää on, että Patrick on menneisyytensä vanki ja kovaa kyytiä adoptoimassa halveksiman isänsä kusipäisyyden varmaan itse sitä huomaamatta.

Thank God his father had died. Without a dead parent there was really no excuse for looking so awful.

Onkin kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan Patrickin elämä tästä kulkee. Vaikka Bad News ei yllä samalle tasolle Never Mindin kanssa, on se silti ihan luettava. BN:ssä on useita mielenkiintoisia henkilöitä ja kohtauksia, joiden takia jo pelkästään kannatti kirja lukea. BN:ssä ei myöskään ole sellaista toisteisuuden ja pitkitetyn rypemisen ja "shokeeraamisen" makua kuten koin Eileenissä olevan.

Jatkan varmasti pian sarjan lukemista, mutta hetki täytyy pitkittää ja lukea muuta välissä. Olen melko kiintynyt tähän sarjaan ja tunnen eroahdistusta jo nyt, vaikka lukematta on vielä kolme romaania.

Patrick Melrose -sarja:

Never Mind
Bad News (tässä postauksessa)
Some Hope
Mother's Milk
At Last

~~~

Ps. Lopetin sen joulukuukalenterin, en vaan jaksa enää. Onneksi ei ole pakko.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Hyvästi kurjet

On aika laskeutua kurjen siiveltä ja päästää kurki vapaaksi. Se saa nyt kulkea omia ilmavirtojaan keveänä kuin kalan kyljestä irronnut suomu. Mutta ennen kuin päästän kokonaan irti, kertaan vielä haasteeseen luetut kirjat.

Kuva: public domain

Luettuja kirjoja kertyi 25. Kaikissa Itä-Aasian maissa en päässyt käymään, vaikka se tavoite olikin. Olin saamaton etsimään sopivaa kirjallisuutta, vaikka haastesivulla oli linkkivinkkejä etsinnän tueksi. Koluamatta jäi puolet eli Taiwan, Hong Kong (sopiva kirja on kyllä hyllyssä, mutta en ehtinyt lukea), Macao ja Mongolia.

Maat joissa viivyin:

Etelä-Korea: 3
Japani: 17
Kiina: 4
Pohjois-Korea: 1

Japanissa tuli vietettyä melko runsaasti aikaa. En ole kovin yllättynyt, vaikka hieman yksipuoliseksi tämä nyt meni. Toisaalta Japani on lempparini muutenkin, joten ei ihme, että se näkyy haasteessakin näin selvästi.


Mainitsen tässä myös kirjan, jonka haasteeseen luin, mutta josta en blogannut. Se on nimeltään Secrets of the Ninja: The Shinobi Teachings of Hattori Hanzo.

Olisin halunnut blogata kirjasta, mutta se oli minulla lainassa kirjastosta ja tyhmänä palautin sen heti luettuani. En tykkää blogata kirjoista, joita minulla ei enää ole kätteni ulottuvilla ja siksi se jäi.

Secrets of the Ninja on kyllä ihan must read kaikille ninja-faneille. Kirjassa käydään kompaktissa paketissa läpi tietenkin ninjan synty ja pääperiaatteet sekä työkalut jne. Kirja sisältää myös sarjakuvan. Mahtava kirja, pidin kovasti!



Kurjen siivellä -haasteeseen lukemani kirjat:

1. Xinran: The Good Women of China -Kiina
2. Hai Zi: Näkymä valtamerelle -Kiina
3. Keigo Higashino: Journey Under the Midnight Sun -Japani
4. Natsuo Kirino: Grotesque - Japani
5. Hwang Sok-Yong: Princess Bari - Etelä-Korea
6. Han Kang: The Vegetarian - Etelä-Korea
7. Keigo Higashino: A Midsummer's Equation - Japani
8. Sun-Mi Hwang: The Hen Who dreamed She Could Fly - Etelä-Korea
9. Shuichi Yoshida: Villain - Japani
10. A Yi: A Perfect Crime - Kiina
11. Naoki Higashida: The Reason I Jump - Japani
12. Keigo Higashino: Naoko - Japani
13. Minna Eväsoja: Melkein geisha - Japani
14. Hideo Yokoyama: Six Four - Japani
15. Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding - Japani
16. Chen Guangcheng: The Barefoot Lawyer - Kiina
17. Yeonmi Park: In Order to live - Pohjois-Korea
18. Kanae Minato: Confessions - Japani
19. Shuichi Yoshida: Parade - Japani
20. Natsuo Kirino: Real World - Japani
21. Yoko Ogawa: The Diving Pool - Japani
22. Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates - Japani
23. Sayo Masuda: Autobiography of a Geisha - Japani
24. Yukio Mishima: The Sailor Who Fell from Grace with the Sea - Japani
25. Sean Michael Wilson/Akiko Shimojima: Secrets of the Ninja

~~~

Suureksi onnekseni ja autuudekseni ensi vuonna(kin) julkaistaan useammalta japanilaiselta lempparikirjailijaltani uusi käännös. Mutta niistä enemmän toiste. Tehnen alkuvuodesta jonkinlaisen koosteen, jossa kerron uutuuksista, jotka minua erityisesti kiinnostavat.

Tein sellaisen tänä vuonnakin. Sain tosin listalta luettua vain kaksi, mutta lista on edelleen voimassa. Onneksi kirjat eivät lakkaa olemasta julkaisuvuotensa jälkeen.

~~~

Haikein mielin silitän kurjen kaulaa ja annan hellän taputuksen kyljelle. Nyt voit mennä - kiitos yhteisestä ajasta. Kiitos Sannabananalle ihanasta haasteesta!

Kuva: public domain

lauantai 24. joulukuuta 2016

24. Pullonhenki - Genie in a Bottle

24. päivän haaste olisi joulukuusi, mutta ei ole sellaista. Ulkona olisi useitakin, mutta siellähän ovat.


Sain pari lahjaakin: kaksi ridauskertaa läheisille heppatalleille ja uuden kameran. Tuli totaalisena yllärinä molemmat ja olen iloinen ja kiitollinen.

Oikein hyvää joulua!

perjantai 23. joulukuuta 2016

23. Filthy lit

Eilinen jäi taas välistä, mutta eilinen oli eilen ja tänään on tänään.

22.-23. Kirja ja päivän sää & kirja ja lempisuklaa

Enpä laita kuvia, vaan kerron. Pilvistä on, asteita 11, kovasti tuulee. Kävin kirjastossa lainaamassa erään kirjasarjan ensimmäisen osan, koska eilen lainasin vahingossa toisen osan. Joulupyhien kirjat on nyt kasassa ja hyllyissä on lisää, jos uhkaa loppua kesken.

Tällä hetkellä minulla on kesken kolme kirjaa, joista kaksi on novellikokoelmia ja yksi romaani. Kaikki hyviä - voi tätä onnenpäivää! Suklaasta en piittaa, joten sitä ei ole.

Bonuksena kirjamiete kirjasta, josta jo aiemmin vihjailin.

Luin kirjan, joka on Man Booker 2016 -lyhytlistalla (ei voittanut). En lukenut kirjaa siksi, että se oli ehdokaslistalla, vaan siksi että se kiinnosti minua. Palkinnosta mainitsen, koska kirja varmasti on ansiokas, kun on kerran listalle päässyt. Mutta minä en sille lämmennyt ja mielipidekin on sen mukainen. Ja kyseessä on

Ottessa Moshfegh: Eileen
Vintage 2016
S. 260

Tekee mieleni sanoa: hyvinkirjoitettua törkyä. Melko törkyisiä ovat nimittäin kaikki kirjan henkilöt ja juonikin. Tosin jos minulta kysytään (ja miksei kysyttäisi!) juoni ei ole tämän kirjan juttu, vaan törky.

Juoni on siellä kirjan lopussa sellainen pakkopulla, jota saa tosiaan odotella.... eh, suunnilleen koko kirjan. Mutta ehkä se onkin kirjan juoni! Että vihjaillaan koko kirjan ajan, että sellainen on.

Lukijaa uitetaan muun muassa viinassa, laksatiiveissa ja paskassa. Hierotaan suorastaan naamaan Eileenin eli kertojan (joka tätä "katoamistarinaa" kertoessaan on jo ikäihminen) saastaisuus. Edes pahamaineisissa misery liteissä ei ryvetä näin syvällä: niissä on usein ajatusta ja pohdintaa. On kai tässäkin kirjassa, mutta se hautautuu paskaan.

Ja huom: jos on tarkoitus shokeerata tai saada lukija vääntelehtimään kuvotuksesta, niin voin kertoa, että ei onnistunut minun kohdallani. Sorge. Jäätynyt hiiri hanskalokerossa tai oksennus autonpenkillä. No voi. Ihan kuin kirjailija olisi halunnut ympätä kaikkea ruonaa kirjaansa - paitsi seksiä. Jos muu ruona korvaakin seksin puutteen?

Hyvin harvoin koen, että kirjassa mässäillään. Sellaiset kirjat voi laskea ihan yhden käden sormilla (eivätkä ne muuten edes ole niitä misery littejä): voinen lisätä Eileenin listalle. Toisaalta Eileen on henkilö, joka mieluummin rypee ongelmissaan kuin tekee niille jotain. Siinä mielessä uskottavaa ja jopa loogista. Noin muuten Eileen ei mielestäni ole kovin looginen - sillä jopa epäloogiset ihmiset ovat usein loogisia omalla epäloogisella tavallaan. Toisaalta ihmiset ovat myös ristiriitaisia eli siinä mielessä ei kenties ole kovin viisasta tarttua (epä)loogisuuksiin, mutta menköön nyt (ainahan voin perua tai kumota omat sanani).

Perustan väitteeni (loogisuudesta) Eileenin puhtauteen (tai siis likaisuuteen): hän pelkää haisevansa jne. mutta ei silti käy suihkussa. Paitsi sitten yhtäkkiä käykin, ettei haisisi. Mutta ehkä se johtuu siitä, että Eileen on löytänyt ihmisen - potentiaalisen ystävän. Joku on nähnyt Eileenin - nähnyt, että siinähän on mielenkiintoinen ja älykäs ihminen! Kaipa sen takia voi suihkussa käydä, vaikka ymmärsin että osasyy suihkussa käymättömyyteen liittyi inhoon omaa kehoa kohtaan ja haluttomuuteen nähdä sitä alastomana.

Rebecca on tuo joku, joka näkee Eileenin. Hän tulee opettajaksi nuorisovankilaan, jossa Eileen on töissä sihteerinä. Naisten välille syntyykin jonkin sortin ystävyys, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole ystävyys, vaan Eileenin suuri toive ystävyydestä. Eileenillä ei ole ystäviä eikä oikeastaan mitään muuta kuin työ ja likainen kämppä, jossa hän asuu sekopää-isänsä kanssa. Ehkä tätä kirjaa pitäisikin tarkastella nimenomaan ystävyyden näkökulmasta? Mitä ihminen on valmis tekemään saadakseen ystävän?

Kirja on pääosin varsin koukuttava ja nopealukuinen mättö. Oikein ihmettelen, miten ajoittain näinkin kuivakka kirja (dokaus- ja likaisuuskuvaukset eivät oikein innosta minua) voi olla niin koukuttava. Kirjassa on muutamia mielenkiintoisia kohtauksia ja ajatuskulkuja, joista voisin päätellä, että kirjailija kyllä on melko hyvin sisällä ihmismielessä ja psyykessä.

~~~

Osallisun Eileenillä Arca Fabulorumin BFF-haasteeseen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

21. Jouluksi kotiin (sisältää zombeja)

Ai niin, mutta minähän olen jo kotona. Mutta ajellaan silti.


"I take look at the driver next to me
He's just the same
Just the same..."


Ai niin mutta eihän minulla ole ajokorttia.

Mutta Driving home for Christmas on eräs lempparijoululauluni. Se soi täällä nyt lähes joka puodissa ja aina tekee mieli jammailla, kun se pyörähtää päälle. Laulaa mukana ja heiluttaa lantiota.




21. Herkullinen ruokakirja

Ihmisliha kelpaa ainakin zombeille.

tiistai 20. joulukuuta 2016

20. Kunnia on katkera juoma

Kävi niin, että eilinen lipsahti ohi kuin päivä, jonka unohdin elää. Niin joskus käy. Kuukauden suora katkesi, mutta maailma on edelleen paikoillaan, ja jatkan tästä kuin ei eilistä olisi olemassakaan. Eikä sitä oikeastaan olekaan - minulle.

20. Kirja ja rakkain joulukoriste

Minulla ei ole rakkaita joulukoristeita. Ei ole lainkaan joulukoristeita paitsi ne vaaleanpunaiset sydämet. Mutta en koe niitä joulukoristeiksi: ne ovat koristuksia noin yleensä. Eniten mahdollisesti pidän kynttiläkupista, jossa on saksanhirviä koristuksena. Minulla on niitä yksi setti eli kolme.


Yukio Mishima: The Sailor Who Fell from Grace with the Sea
Alkuper. Gogo No Eiko, 1963
Martin Secker & Warburg 1966
Englannistanut John Nathan
S. 134
Suom. Kunnia on katkera juoma

Olemme Tokion liepeillä 60-luvulla. Noboru on 13-vuotias poika, joka elää varakkaan kauppiasäitinsä kanssa. Isä on kuollut jo vuosia sitten. Äiti lukitsee Noborun öisin huoneeseensa, ettei poika livahtaisi omille teilleen ja "huonoon seuraan".

Päiväsaikaan Noborun puuhien vahtiminen on tietenkin mahdotonta. Noboru kuuluu poikajoukkoon, joka on luonut itselleen hieman toisenlaisen "todellisuuden" sääntöineen. Kyseessä on tavallaan kultti (joka analysoi ja kritisoi aikuisia), jonka pomoa hieman pelätään - ja sitä, että tulee itse naurunalaiseksi. Ryhmäpaine on käsin kosketeltava.

Kohtalokas tapahtumaketju saa alkunsa, kun Noborun äiti tapaa merimiehen ja heidän välilleen syntyy suhde. Noboru ihailee merimiestä, mutta ryhmän säännöt on otettava huomioon ja on raportoitava asiasta. Pomon johdolla nuoret pohtivat pitääkö asialle tehdä jotain ja jos, niin mitä.

Kirjan tunnelma jotenkin pölyinen, painostava. Ihan kuin kaiken yllä leijuisi pöllyävävästä hiekasta muodostunut verho. Kirjan tapahtumat näytttäytyvät minulle kuin vanha, kellertävä valokuva. Tai ehkä kaitafilmi. Tietyllä tapaa häiritsevä lukukokemus ja häpeäkseni sanon, että hieman pitkästyin muutamassa kohdin - etenkin alussa. The Sailor Who... ansaitsisi toisen lukukerran ja niin varmaan teenkin joskus.

Tällä taas nousen Kurjen siivelle. Luulen, etten ehdi haasteeseen sopivaa kirjallisuutta enää lukea, joten teen koosteen kenties myöhemmin tällä viikolla.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

18. Pöytävalaisin juhlakunnossa

Sunnuntaina aiheena on kirja & aamupalaa. En lue aamuisin kirjaa enkä syö aamupalaa. Paitsi poikkeustilanteessa syön aamupalaa ja se tapahtuu silloin, kun olen patikkareissulla.

Minulla ei ole nälkä aamuisin, joten aamupalani koostuu normaalitilassa kahvista.

En lue kirjaa aamuisin, koska se ei kuulu aamurutiineihini. Aamuisin haluan tietää, mitä on tapahtunut ja missä, eli luen nettilehtiä samalla kun ryystän sitä aamukahvia.

Aamu on minulle myös parasta aikaa tehdä kaikki aivotoimintaa vaativat tehtävät, koska olen vireimmilläni aamuisin ja aamupäivisin. Iltaa kohden aivojeni tilaa muuttuu omituiseksi eikä mitään älyllistä toimintaa kannata edes yrittää.

Vanha sanonta "aamu on iltaa viisaampi" sopii minuun nimenomaan siten, että aamulla olen suunnilleen  järki-ihminen, mutta illalla lentelen jossain toisissa sfääreissä. Öisin minulla on tapana nukkua.

Tänään aamulla otettu kuva. Siinä näkyy joulukuosissa oleva pöytälamppuni. Ite koristelin. Vielä kun jaksaisi siivota "studion" mäkeen. Voi olla, että menee huomiseen.

lauantai 17. joulukuuta 2016

17. Novellimaraton (päivittyvä postaus)

Kukkuu, täällä taas. Seitsemännentoista päivän aihe on glögiä/piparia. Kumpaakaan ei minulla juuri nyt ole eikä ehkä ole myöhemminkään.

Piparista en piittaa eikä nyt tee glögiäkään mieli. Täällä glögi on nimeltään mulled wine, jota saa jokaisesta ruokakaupasta. On hyvää mikrossa lämmitettynä.

Olen maistanut myös mulled cideria, kun sitä tarjottiin maistiaiseksi kantiksessani. Se oli jopa parempaa kuin mulled wine. Mutta jospa jätämme viinakset ja siirrymme varsinaiseen aiheeseen eli novelleihin.

Tänään vietetään Ompun aloitteesta novellimaratonia. Veivasin kauan ennen kuin päätin osallistua ja vaatimaton tavoitteeni oli saada luettua edes yksi novelli. Arvatkaa mitä - olen jo lukenut sen!

Maratonin aloitin tänään kello 10:00UK / 12:00FI eli se päättyy huomenna kello 10:00UK

Tämä on päivittyvä postaus eli lisäilen lukemisiani ja tunnelmia pitkin päivää.

Kello 11:20  (13:20)

Päätin aloittaa maratonin vähemmän hurjasti lukemalla Khaled Al Khamissin Taxi-nimisestä novellikokoelmasta (Aflame Books 2008, arabiasta englannistanut Jonathan Wright) ensimmäisen novellin. Se siitä sekatekniikasta ja hurjastelusta. Mutta ehkä myöhemmin irrottelen.

Novelleja ei ole nimetty, vaan ovat tylsästi numeroitu. Kirjassa on 58 novellia. Numero yksi kertoo iäkkäästä taksikuskista, joka sairastuu. Hän joutuu olemaan kymmenen päivää poissa töistä, ja koska hän on köyhä, rahat loppuvat ja vaimon pitää kerjätä.

Novelli on kiinnostava ja se sisältää pienen opetuksen. Pidin kovasti tuosta lämminhenkisestä ja napakasta tarinasta.

Luettu tähän mennessä: 1

Kello 16:40 (18:40)

Tuli tuossa luettua Khamissilta toinen novelli ja järjestyksessään toinen eli en ole irrotellut. En sentään tuntikaupalla sitä lyhyttä novellia lukenut, vaikka tällainen hidas olenkin. Kävin muun muassa ulkoilemassa ja kaupoilla jne. Kovasti on ollut sumuista tänään.


Palatakseni vielä Khamissin Taxi-novellikokoelmaan, niin ovat tosiaan melko lyhkäisiä ja kukin tarina sijoittuu Kairoon. Tai ainakin Eyptiin. Oletan, että kaikki Kairoon. Kirjailija on itse ahkera taksien käyttäjä, joten siitä lienee se ideakin novelleihin syntynyt. Kakkosnovelli oli mielenkiintoinen. Siinä ei ollut opetusta, vaan kritiikkiä.

Luettu tähän mennessä: 2 

Sunnuntai kello 9:45 (11:45)

Suuret visioni kirjallisesta hurjastelusta muun muassa sekatekniikan muodossa eivät toteutuneet. Pysyttelin tuossa yhdessä ja samassa Taxi-kirjassa koko novellimaratonin ajan ja käytin lukemiseen hyvin vähän aikaa. Tiesin, että näin käy koska lauantait ovat minulle yleensä melko "kiireisiä", ts. olen järkännyt itselleni paljon puuhaa.

Sain luettua päivän aikana vielä kolme novellia lisää eli lopulliseksi saldoksi muodostui viisi luettua novellia. Melko aneeminen tulos, sillä nämä tarinat eivät olleen pitkiä. Satuin lukemaan Taxin esipuheenkin. Siinä Khaled Al Khamissi kertoo, että nämä tarinat hän on koostanut omista kohtaamisistaan Kairon takseissa vuosina 2005-2006.

Kirjan kattava teema onkin kuvailla taksikuskien elämää Kairossa. Antaa heille ääni, että hekin saavat tulla kuulluksi. Taksikuskin työ stressaavaa ja melko epäkiitollista hommaa, jossa pitää raataa ns. niska limassa saadakseen sen päivittäisen leipäpalansa pöytään.

Luettu yhnteensä: 5

Tämä ei tosiaan ollut minulle paras ajankohta maratoonailla. Kannatti silti osallistua ja aion varmasti osallistua toistekin, jos novellimaraton vielä järjestetään. Silloin toivon itselleni suotuisampaa ajankohtaa - eilinen oli kenties kaikkein epäsopivin päivä minulle. 

perjantai 16. joulukuuta 2016

16. Eileen haisteli sormiansa

Jospa nyt yrittäisin toteuttaa haastetta ihan alkuperäisellä idealla eli

16. jouluinen tarina/juoni



Luen tällä hetkellä Ottessa Moshfeghin romaania Eileen. Kirjassa ei kylläkään ole jouluista juonta eikä tarinakaan pyöri joulun ympärillä (ei ainakaan jatkuvasti sivulle 82 mennessä). Mutta joulun merkitystä Eileenille on valotettu. Eileen muun muassa tykkää koristella joulukuusen työpaikallaan.

Tämä kirja on hieman häiritsevä. Hyvin harvoin tulee mieleeni mässäily ja repostelu, mutta tässä siitä on oikein tehty taidetta. Ei kohauta, en shokeeraannu, ei oikein tunnu miltään. Sori nyt vaan. Pidempi mielipide varmasti tulee sitten, kun olen lukenut kirjan kokonaan ja ehkä se on ihan toisenlainen kuin tässä vaiheessa.

Postauksen otsikko viittaa siihen, että Eileen raaputteli kutisevaa alapäätänsä, haistoi sormiansa ja sitten kätteli noilla kätötsillä työtoveriansa (joka ei luonnollisesti nähnyt raaputusta). Huiii.

torstai 15. joulukuuta 2016

15. Kokoro

15. Lempiperhe kirjassa

Eipä tule mitään mieleeni, vaikka olen monta minuuttia miettinyt. Ehkä sellaista ei ole tai sitten olen nirso. Sen kunniaksi heitän pari sydänkuvaa, tänään kuvattu samalla kun koristelin pöytälampun.



Vähän köyhä luukku, mutta parempi luukku kuin ei luukkua. Ehkä. Kyllä nyt on väkisin tekemisen maku suussa, mutta luonto ei anna periksi luovuttaa. Tammikuussa ei sitten tule varmaan yhtään postausta, kun makoilen jossain bettyfordklinikalla vierotuksessa ja pahasti loppuun palaneena.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

14. Lätisen novellista

14. Kirja joka päättyi liian nopeasti (WTF? Tsekkaa tästä)


Lainasin kirjastosta Adam Johnsonin kirjan Fortune Smiles (Doubleday 2015, s. 304) yksinomaan siksi, että pidin Johnsonin The Orphan Master's Sonista. Oletin Fortune Smilesin olevan romaani, vaikka kannessa lukee kyllä melko isolla Stories.


Silmäni deletoi teksin vähän samaan tyyliin kuin kirjan nimen yllä olevan kehun. Ja nyt huomasin, että kannen alaosassakin lukee toisen kirjailijan kehu. Takakannessakin on vain kehuja. Nyt hukumme kehuihin, joita en jaksanut lukea.

Kurkkasin kirjastossa sivuliepeeseen ja sieltä luin hieman enkä nähtävästi ymmärtänyt mitään lukemastani, koska en vielä tuolloinkaan tajunnut, että kyseessä on novellikokoelma. Kauhea totuus avautui minulle vasta selatessani kirjaa enemmän kotona.

Ajattelin optimistisesti, ettei maailma kaadu, jos luen yhden novellin. Sillähän voisi sitten osallistua novellihaasteeseen. Otaksun, että ilman Ompun järkkäämää novellihaastetta en välttämättä olisi lukenut sitä yhtäkään novellia, jonka nimi on Nirvana. Se on Fortune Smilesin ensimmäinen novelli, sillä en sentään rohjennut valita luettavaa keskeltä kirjaa - sehän olisi ollut ihan järkyttävää hurjastelua.

Nirvanan kertoja on Charlotten aviomies. Charlotte on halvaantunut lähes täysin liikuntakyvyttömäksi. Hän voi puhua ja liikuttaa päätänsä, mutta eipä juuri muuta. Toivoa parantumisesta voi olla, vaan jaksaako sitä uskoa mihinkään, mitä enemmän aikaa kuluu.

En voi kertoa Nirvanasta (en edes sitä, mihin sillä viitataan) enempää, koska mielestäni eräs tämän novellin ehdoton ansio on nimenomaan yllätyksellisyys ja asioiden vaiheittainen paljastuminen lukijalle sitä mukaa kun tarina etenee.

En pysty sanomaan (tai muuten valehtelisin), että Fortune Smiles on kirja, joka päättyi liian nopeasti (koska en ole lukenut sitä kokonaan). Sen sijaan voin sanoa Nirvanan olleen tarina, joka päättyi liian nopeasti: olisin voinut lukea sitä pidempäänkin.

Novellin loppu oli kuitenkin mitä mainioin - tietyllä tapaa hirtehinen ja ironinen. Pidin kovasti ja aion lukea ne muutkin novellit. Onneksi en siis tajunnut vielä kirjastossa, että kyseessä on novellikokoelma!

Novellitilini karttuu yhdellä novellilla eli olen lukenut nyt kaiken kaikkiaan neljä novellia haasteeseen. Tästä pääset tsekkaamaan kirjanpitoni.

tiistai 13. joulukuuta 2016

13. LUNTA!

Päivän luukku on

13. LUNTA

Lumi, tuo kaunis maiseman koristaja. Asiat, jotka eivät ole arkipäiväisiä, muuttuvat eksoottisiksi. En ole nähnyt lunta aikoihin. Tai no, viime talvena näin hieman Suomessa käydessäni. Täällä näkyy vain palmuja, ne ovat arkipäiväisiä.

Heitän tähän koosteen lumihetkistä täällä, koska en koskaan kyllästy katselemaan lunta varsinkaan siellä, missä sitä ei yleensä ole. Kuvat olen ottanut 18.1. 2013.





Kaipaanko lunta ja pakkastalvia? En todellakaan. Bonuskuvana bloggaaja itse, ihan on tuore tapaus eli kuva (muutaman viikon takaa).

maanantai 12. joulukuuta 2016

12. Lahjahevosen hampaat

Nyt ei mitään alkulätinöitä, vaan suoraan asiaan eli

12. Kirja jonka antaisit lahjaksi

Luin juuri kirjan, jota en missään tapauksessa antaisi lahjaksi kenellekään. Syyt siihen kerron myöhemmin. Nyt itse kirjaan, joka on Sayo Masudan muistelmateos geisha-ajastaan ja vähän sen jälkeenkin. Teosta ei ole tutkimusteni mukaan käännetty suomeksi (saa oikaista, jos olen väärässä).

Sayo Masuda: Autobiography of a Geisha
Alkuper. Geisha, kutō no hanshōgai 1957
Vintage 2004
Japanista englannistanut G. G. Rowley
S. 180

Masuda syntyi 1925 Shiojirissa, joka on vuoristoisella alueella Naganon kupeessa. Masudan lapsuus jäi melko lyhyeksi, sillä hänet lähetettiin viisi- tai kuusivuotiaana lastenhoitajaksi erääseen perheeseen. Elämä oli yksinäistä, alituista nälkää ja talvisin hyytävää kylmyyttä.

Masuda työskentelee lastenhoitajana aina 12-vuotiaaksi asti, jolloin hänen äitinsä päättää myydä hänet okiyaan eli geishataloon. Ai miksi? No, äityli tarvitsee rahaa sairaan miehensä hoitokuluihin. Lasten myyminen tai heillä tienaaminen ei ollut mitenkään tavatonta tuohon aikaan.

Lukijalle avautuu karu kuvaus geishan elämästä. Näillä vuoristogeishoilla ei ole oikein mitään tekemistä Kyoton geishojen kanssa, vaikka eräänlainen geishakoulu toki käydään. Kyse on kuitenkin lähinnä huoraamisesta eikä geishana oleminen tee maineelle hyvää - siihen liittyy vain häpeää.

Kirjan kieli on melko toteava ja jokseenkin etäinen. Ihan hyvä niin: toki kirja on koskettaa, vaikka siinä ei keskitytä rypemään. Käännös on kömpelö ja siksi välillä ärsyttävä lukea.

En antaisi tätä kirjaa lahjaksi, koska pidän sen itse (kerään aasialaista kirjallisuutta ja haaveeni on tehdä niistä itselleni epävirallinen exlibris-kirjasto). Haha. Vakavasti ottaen jos antaisin kirjan jollekin lahjaksi, haluaisin antaa arvokkaan ja saajaa ilahduttavan kirjan. En ehkä edes antaisi romaania, vaan mahdollisesti valokuva- tai taidekirjan. Riippuen tietenkin vastaanottajasta ja hänen intresseistään.

~~~

Tällä kirjalla lentelen taas kurjen siivellä. Haaste alkaa lähestyä loppuaan, mutta vielä tulee ainakin yksi haasteeseen sopiva kirja luettua, kun sellainen on jo kesken.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

11. Eräjorman paljastukset

Sitkeästi roikun mukana, vaikka nyt on ensimmäinen päivä kun oikeasti tekee tiukkaa tämän luukun kanssa. Ei siksi, ettei olisi ideoita (olisi ollut kiva idea tälle päivälle), mutta nyt en yksinkertaisesti ehdi, koska muut intressit kiilaa edelle.

Eli lätinät sikseen ja luukku kehiin.

11. Askartelu- tai käsityökirja

Hiiteen kirjat eikä minulla edes ole yhtään askartelu- saati käsityökirjaa. Toisaalta jo aiemmin varoittelin, että tulkitsen tätä "joulukalenteria", miten sattuu.


Tuli maisemakuva. Ihan on tuore eli tältä päivältä. Mitään paljastuksia ei nyt ole luvassa, vaikka otsikossa niin sanotaan. Tämä on sitä klkkihuorausta parhaimm pahimmillaan. Tai no, huomisen luukussa on ehkä kirja!

lauantai 10. joulukuuta 2016

10. Lukuhetki tatamilla

Lukuhetki on kymmenennen luukun teema. Luen yleensä iltaisin sängyssä ja nukahdan naama liiskautuneena kirjaan. En voi lukea pitkiä aikoja makuuasennossa, sillä kyseinen asento alkaa väsyttää minua.

En yleensä lue päiväsaikaan romaania, koska minulla on muuta tekemistä. Saatan tosin lukea kävellessäni etenkin keväällä ja kesällä. Jos kuitenkin luen päivällä, niin se tapahtuu joko pöydän ääressä tai televisiohuoneessa tatamilla.


Kuva on lavastettu (roudasin kirjat ja lehden siihen ihan kuvaa varten) ja mukana menossa kaamea "studiovalaistus". En voi sietää kirkkaita valoja enkä edes kattolamppuja, vaan suosin kohdevaloja. Tykkään istua lattialla ja istun usein seizassa. Seiza pitää etusääreni notkeina: minulla on ollut isoja ongelmia jalkojeni kanssa etenkin juostessa. Tosin ongelmat olen ilmeisesti saanut ratkaistua, joten siitä olen iloinen. Seiza silti jäi elämääni.

Nyt mietin kehtaanko tätä kuvaa laittaa. Pitäisikö minun hävetä kotiamme? Kotia, jossa on hyvä olla, se on toimiva ja virikkeellinen ja mielestäni viihtyisä. Tykkään kun eri huoneissa ja eri pisteissä voi tehdä eri asioita. Talo on viktoriaaninen ja täällä erittäin tyypillinen. Että ehkäpä en jaksa hävetä omia mieltymyksiäni. Kullakin kun on omansa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

9. Hyggeilyä

Joulukuukalenterin yhdeksäs luukku olisi periaatteessa helppo (Hanhiemon satuaarre), mutta en voi kuvata kirjaa, koska minulla ei ole sitä täällä. En löytänyt sitä viime kesänä suomalaisesta jäämistöstänikään (tavasin tätä sanaa varmaan minuutin ennen kuin sain sen oikein) ja itkuhan siinä oli tulla, mutta ei tullut.

Yhdeksännen luukun aihe on siis

9. Nostalginen lastenkirja

En jaksa nyt muistella menneitä (vaikka muistelin jo). Tulee vain paha mieli. Ei vaan, en jaksa muuten vaan. Hyggeily on uusi musta. Suomenkielinen vastine hyggeilylle voisi olla kotoilu. Kyseessä ei sinänsä siis ole mikään uusi ilmiö: se on vain nyt noussut/nostettu pinnalle.

Minulla on kotona useitakin "pisteitä", joissa teen erilaisia asioita. Alla vastikään siivoamani hyggeilypiste, jossa lueskelen kirjoja ja lehtiä ja tutkailen kaikenlaista sellaista, mitä en tutkaile netistä. Joskus piirtelen, vaikken osaa ja suunnittelen askartelevani kaikenlaista. Pidän siististä ympäristöstä, jossa ei ole turhaa (kirjat eivät ole turhia!) romua.


Ja joo, olen kotihiiri. Ei kiinnosta luuhata yötä myöten kylillä. Olen ohittanut sen vaiheen ja viihdyn muutenkin omissa oloissani. Joskus mietin, että vähän liiankin hyvin.

Miten sinulla: viipyiletkö kotona vai käytkö siellä lähinnä vain nukkumassa?

torstai 8. joulukuuta 2016

8. Unohda koko juttu

Sattuipa sopivaan saumaan tämän päivän aihe, joka on

8. Ihmeelliset otukset


Niitä on nimittäin Edward St Aubynin romaanissa Never Mind (William Heinemann, 1992)  useampikin kappale (muuallakin kuin kannessa). Erittäin keskeisinä voi pitää kahdeksaa - siitä yli menevät esiintyvät lähinnä ilkeämielisissä juoruissa, joista ei ole puutetta. Nämä ihmeelliset otukset ovat ihmisiä - luomakunnan kruunuja ja evoluution aallonharjalla ridaavia kusipäi älykköjä.

Never Mind on ensimmäinen osa ns. Patrick Melrose -sarjaa. Kirjoja on yhteensä viisi. Alla olevassa kuvassa ilmestymisjärjestyksessä osat 2-5.


Ensimmäisessä osassa Patrick on vasta viisivuotias ja lähinnä seinäkukkanen, joka piileskelee puutarhan pusikoissa muovimiekkansa kanssa. Patrickin voisi Leevi & the Leavingsin sanoja mukaillen sanoa olevan yksinäinen ja onneton.

"You can't say I didn't try," said Anne, "I was hanging right in there until Nicholas and David started outlining their educational programme. If some big-deal friend of theirs, like George, was feeling sad and lonely they would fly back to England and personally mix the dry martinis and load the shotguns, but when David's own son is feeling sad and lonely in the room next door, they fight every attempt to make him less miserable."

David Melrose on lääkäri, joka on liian laiska pitääkseen vastaanottoa, kun ei kerran rahastakaan ole puutetta. Sen takaa äveriästä sukua oleva vaimo, Eleanor, jonka lapsuudenkodissa (Ranskassa) he asuvat. Eleanor vihaa miestänsä, mutta rakastaa viinaa. Hän on säälittävä tapaus, mutta jossain siellä alkoholin alla on kyllä ihminen. Alistunut ihminen, joka ei kai sitten muuta osaa kuin mennä kontilleen ja syödä vaikka mätiä viikunoita maasta, jos David niin käskee (aaargh, arvaa turhauttiko!).

At the beginning, there had been talk of using some of her money to start a home for alcoholics. In a sense they had succeeded.

David on sika. Ei sellainen hellyttävä kärsäkäs, vaan ilkeässä mielessä sika. Oikeastaan sika on liian kaunis nimitys Davidille: hän on kusipää. Hänellä on kipuja, mutta se ei oikeuta pilaamaan kaikkien elämää. Paitsi tietenkin hänen mielestään. Vahinko kiertämään ja kylläpä se kiertääkin.

Never Mind olisi raskas ja masentava, ellei sitä olisi niin nokkelasti kirjoitettu. Se on kevyt olematta pinnallinen paitsi niiden henkilöiden kohdalla, jotka ovat pinnallisia. Tai ei ei, heidätkin on pinnallisuudessaan kuvattu kiehtovan irvokkaasti - ei lainkaan pinnallisesti. Hehän ovat suorastaan syvällisiä kieroudessaan ja korskeudessaan, häijyydessään. Jos joutuisin tällaisen seurueen kanssa illallispöytään, uskoni ihmiskuntaan romahtaisi varmaan lopullisesti.

He dared not punish anyone with his absence, because he was not sure that his absence would be noticed.

Ihan mahtava kirja, menee heittäen suosikkeihini. Ihastuin jopa siinä määrin, että tilasin itselleni Patrik Melrose-paketin, joka sisältää kaikki viisi sarjan kirjaa. Kirjat saisi kirjastostakin, Never Mind on minulla sieltä lainassa. Mutta haluan palata tähän kirjaan vielä monesti ja enköhän niihin muihinkin sitten.

Tutkimusteni mukaan näitä kirjoja ei ole suomeksi käännetty.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7. Pitkä nimi ja sitaatti

Olemme edenneet joulukuussa jo seitsemänteen päivään. Olen nyt siis onnistunut viikon päivittämään päivittäin tätä joulu(kuu)kalenteria. Enpä olisi uskonut näinkään kauan kestäväni, jos suoraan sanon. Mutta aiheeseen, joka on

7. Pitkäniminen kirja



Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän lienee monelle ainakin elokuvana tuttu. Itsekin olen kys. elokuvan nähnyt noin miljoona kertaa. Sen sijaan kirjaa en ole vieläkään lukenut kokonaan. Minulla on kyllä tämä kirja sekä suomeksi että enkuksi ja olen sitä suomeksi joskus aloitellut. Nähtävästi luin noin sata sivua ennen kuin keskeytin. Uusi yritys enkuksi seuraavalla kerralla. Jospa saisi tämän luettua klassikkohaasteeseen.

~~~

Luen tällä hetkellä erittäin mielenkiintoista ja häiritsevää kirjaa. Kirjan nimi on Never Mind (Edward St Aubyn), olen ihan rakastunut sen kieleen!



tiistai 6. joulukuuta 2016

6. Cinemaattiset kuvat ja vähemmän cinemaattiset ajatukset

Joulukalenterin kuudes luukku.

6. Leffa oli parempi

Noh, harvemmin on, vaikka vertaisi mihin tahansa. Siksi Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi esittelen lenkkimaisemiani cinemaattisin tunnelmin.

Paitsi että pidin Alice Walkerin kirjan (The Colour Purple - Häivähdys purppuraa) pohjalta tehdystä elokuvasta enemmän kuin itse kirjasta.

Näissä maisemissa saan kuljeksia niin paljon ja usein kuin huvittaa.


En pystyisi asumaan tuppukylässä, koska tarvitsen ison kaupungin palveluita ja houkutuksia, inspiraatiota ja virikkeitä. Mutta yhtä lailla tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Olen löytänyt maailmankolkan, jossa saan haluamani.


Itsenäisyyspäivänä on hyvä miettiä vaikkapa suhdetta Suomeen. En koskaan lakkaa olemasta suomalainen enkä koe sellaiseen tarvettakaan. Olen syntynyt Suomessa suomen kansalaiseksi ja niin saa olla jatkossakin.

Suomi käy kuitenkin minulle vieraammaksi vuosi vuodelta. Kotoisuus syntyy tutuista asioista ja kuvioista, helppoudesta olla ja hoitaa asioita, vain "tietää" asioita jne. Kun on tarpeeksi kauan poissa, se tuttuus hiljalleen katoaa, sillä eihän mikään pysy samana - en minäkään.

Minun Suomeni on pysähtynyt vuoteen 2009, kun lähdin sieltä. Suomi vuonna 2009 on melko erilainen kuin vuonna 2016.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

kuvan nokikana ei liity runouteen

 Loppuun kierrätysruno eli vanhaa paskaa (on ollut joskus jossain blogissani)

Soi sonaatti suruisa
lehdossa illoin,
voi kauneimmat sävelet
kuulla silloin

kun kuikka huutaa
tuskaansa tuuleen,
sorsat nokkivat
toisiaan huuleen

ja

särjet leikkivät
vesillä Ahdin,
lainehet määräävät
leikin tahdin.

maanantai 5. joulukuuta 2016

5. Talvinen hard-exit

Joulukalenterin viidennen luukun aiheena on 

Talvinen kansikuva 

Harrodsin tavaratalon näyteikkunoita voi pitää kyseisen murjun ikkun... kansina. Ikkunathan ovat ikään kuin kansia: ne vihjaavat, mitä sisällä on. Olkoon kyse kirjasta tai kermapeppujen ökytavaratalosta. Tässä talvista kansitaidetta Harrodsin tyyliin vuodelta 2011.


Päivän kirja on hyytävä rakkaustarina. Ehkä suurinta rakkautta on päästää rakastamansa ihminen liukumaan pois?

Jill Anderson: Unbroken Trust
Simon & Schuster 2012
S. 291

Unbroken Trust sai minut kiemurtelemaan turhautuneena ja sitten ärsyyntymään. Sitten taas turhautumaan. Iso osa ärtmyksestä ei suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan ajatuksista, joita se nostatti.

Osa niistä (ajatuksista) ei sellaisenaan liity kirjaan, vaan kuten usein lukiessa, ajatus johtaa toiseen ja voi matkustaa kauaskin kirjasta.

Vuosi 2003, Jill Andersonin aviomies, Paul, nappaa riittävästi morfiinia tappaakseen itsensä. Jill saapuu paikalle, mutta ei soita ambulanssia: hän ei kenties usko, että annos on tappava. Hän ehkä haluaa antaa Paulin levätä - päästä edes hetkeksi kipuja pakoon. Yliannostelu ei ole Paulin ensimmäinen kerta ja hän on yrittänyt itsemurhaa aiemminkin. Sen sijaan tämä kerta on ensimmäinen, kun Jill ei tee mitään.

Paulilla on diagnosoitu krooninen väsymysoireyhtymä, CFS (Chronic fatigue syndrome), aikana jolloin siitä oli vasta vähän tietoa ja sitä pidettiin joissakin piireissä - kuten pidetään vieläkin - psyykkisenä sairautena. Paul ja Jill haraavat vastaan: kyse ei ole mielenterveysongelmasta, vaan fyysisestä sairaudesta. Paulin kohdalla sairaus on erittäin ärhäkkä kipuineen ja se etenee. Paul on itsemurhan tehdessään 43-vuotias ja lähes vuodepotilas. Jill on miehensä hoitaja.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se koostuu Jillin hajanaisista muistoista ja kuulustelunauhoitteista. Jilliä epäillään taposta ja heitteillejätöstä (negligence). En ole koskaan kuunnellut/lukenut aitoja kuulustelunauhoja tai -pöytäkirjoja. Oletan, että Jill on saanut kuulustelut itselleen kirjallisina nauhalta litteroituna. Ne ovat siis aitoja kuulustelukuvauksia.

Kuulustelujen lukeminen on varsinaista myllytystä ja jankkaamista, saivartelua ja toistamista. Samoihin asioihin palaamista. Ymmärrän, että poliisin on tehtävä työnsä ja kuulusteltava perusteellisesti. Se on toisen elämän repimistä auki. Kaikki tongitaan ja vatvotaan moneen kertaan.

Jillin terapiakirjoitukset: niitä ei ollut koskaan tarkoitettu kenellekään luettavaksi. Kirjoittaminen oli Jillin tapa selvitä, purkaa tukalaa oloaan. Silti hän joutuu perustelemaan kirjoituksiaan kuulustelussa. Kirjoituksia, joita ei ollut koskaan tarkoitettu kenenkään muun silmille. Kirjoituksia, joiden ainoa tehtävä oli kanavoida Jillin tunteita.

Jokainen, joka on kirjoittanut ns. terapiamielessä itselleen, ymmärtää että tekstit voivat olla liioiteltuja ja kärjistettyjä, jopa uhkaavia. Tunteiden päästäminen valloilleen auttaa, se rauhoittaa. Pointti on nimenomaan siinä, että tekstit ovat vain itselle: silloin uskaltaa revitellä ja päästää halutessaan pirun itsessään irti. Tekstit voivat sisältää fantasioita ja ne voivat väärässä kontekstissa (eli toisten silmille leväytettynä) saada niiden kirjoittajan näyttämään suorastaan psykopaatilta ihmishirviöltä.

Siksi minua ärsytti suunnattomasti poliisin takertuminen Jillin yksityisiin terapiateksteihin (joiden sisältöä ei sen kummemmin lukijalle paljasteta eikä tarvitsekaan). Jankuti jankuti. En voi kuin ihailla, miten maltillisesti Jill jaksaa toistaa itseään, kärsivällisesti toistaa kuin idiooteille kahvinkeittimen käyttöohjetta. Minulta olisi palanut käämi sata kertaa.

Miksi säästit nämä kirjoitukset? kuulustelija kysyy Jilliltä. Jill ei osaa vastata. Poliisin mielestä tekstit olisi voinut hävittää. Jill on samaa mieltä, mutta ei osaa sanoa, miksei ole niin tehnyt. Minä osaisin, nimittäin mitä helvettiä se sinulle kuuluu! Minä saan säästää terapiatekstini, jos haluan. Ehkä minä haluan joskus lukea ne uudelleen ja katsoa, miten asiat nyt koen. Onko jokin muuttunut. Ehkä minä vain haluan muistaa. Kai minulla on oikeus säästää ajatukseni? Jumalauta.

Sitä paitsi Jill olisi voinut hävittää tekstit ennen kuin saatte ne käsiinne. Hän olisi voinut siivota kaikki jäljet ja vaikka valehdella ajankohdan, jolloin tiesi Paulin kuolleen. Mutta Jill ei valehtele: hän kertoo, miten asiat menivät. Hän kertoo, että kun tiesi Paulin kuolevan, ei hän heti silti soittanut ambulanssia. Koska se olisi jo ollut liian myöhäistä.

Jill on selkeästi järki-ihminen. Häneen on vaikea saada yhteyttä eikä hänen tunteensa tässä kirjassa muutenkaan juuri näy. Tarkoitan, että kirja tuntuu melko tunneköyhältä, vaikka Jillin ja Paulin avioliitto selkeästi oli rakkausliitto. Rakkaus ja tunteet pilkahtelevat pienistä hetkistä, ne pitää vain nähdä ja uskoa niihin. Eivät kaikki kuuluta tunteitansa kovaäänisellä kaikelle kansalle eikä ole pakkokaan. Me kukin saamme tuntea ja näyttää tunteemme tavallamme.

Ja ihmisellä on oikeus kuolla, jos hän haluaa. Ei mitään soft-exitejä (ellei itse halua), että ihmistä pidetään esimeriksi nukutuksessa, ettei hän tuntisi kipua. Ja kuolisi sitten kätevästi joskus heräämättä koskaan? Kun elämä on olevinaan niin pyhää, että jopa eläminen "kuolleena" on arvokkaampaa kuin kuoleminen?

Haluan hard-exitin, eutanasia lailliseksi. Ihmisellä on oikeus päättää itse ja halutessaan lähteä tästä maailmasta kunniallisesti kitumista pitkittämättä. Se ei ole kuoleman romantisoimista: se on ihmisen oikeus.

Jillin piina kesti useita vuosia, kunnes hänet vapautettiin kaikista syytteistä.

Juttu Jillistä The Guardianissa: Why I let my Husband Die
Me/CFS Association
Krooninen väsymysoireyhtymä Wikipediassa suomeksi, in English.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

4. Sukkamehusunnuntai

Jouduin ostamaan sukat saadakseni neljännen luukun toteutettua. Luonnollisesti kaapistani löytyisi varsin - sanoisinko mehukas - tarjonta sukkia, mutta mitäpä sitä ei tekisi bloginsa eteen. Uhrautuminen (vai oliko se uhriutuminen) on hoteista hotinta kuumaa nyt.

4. Sukkasunnuntai


Nuo sukat ovat kuin pumpulia iholla. Jalkakylpysuolaa enkä voidetta ole vielä kokeillut, koska tällä hetkellä joudun käyttämään tehokkaampaa voidetta. Olen jalkahoitofiikki. Arvostan jalkojani ja haluan pitää ne kunnossa.

Jalkani ovat kuljettaneet minua kaikkialle vuorten yli ja nummien läpi, mutalätäköt ja mättäät on ryvetty. Korkkareissa on kipitetty mukulakivillä. Jalat ovat siis kovassa käytössä, joten on vähintäänkin kohtuullista niitä rakastaen hoitaa.

Järisyttävä paljastus: Huomisen luukku sisältää kirjan. Sellaisen, joka sai minussa aikaan sekä raivoa että turhautumista ja muita epämääräisiä tuntemuksia.

Mukavaa sunnuntaita! Täällä paistelee aurinko ja ruoho on vihreää.

lauantai 3. joulukuuta 2016

3. Kansikuvarakkautta

Kolmannessa luukussa etsitään kansikuvarakkautta. Aihe oli siinä mielessä vaikea, että se aiheutti niin karmaisevan aivomyrskyn, ettei ideoista ollut tulla loppua. 

Heräsin jopa yöllä useita kertoja ja kannet vain pyörivät päässäni. Alitajunta on vaarallinen paikka: sinne kun heittää kamaa muhimaan, se on kuin kattila joka ei lakkaa lämpiämästä.

Päädyin kaikkein simppelimpään ja helpoimmin toteutettavaan ideaan, koska olen laiska. Kas tässä tuotos.



Järisyttävä paljastus: Olen lukenut näistä kolmesta kirjasta vain yhden enkä edes blogannut siitä (ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono: ei ollut). Kaikki kirjat toki ovat (olleet jo kauan) mentaalisella top 3 -listallani.

~~~

Kiitos kovasti kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Niistä tuli iloinen ja nostalginen olo! Vastaan kommentteihin tämän päivän aikana.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Joulukalenteripaljastukset: Suosikkigenre

Hyvää joulukuun toista päivää. Mennään suoraan asiaan. Jos et tiedä, mistä asiasta on kyse, niin katsopa edellisestä postauksesta, käs tässä menolippu sinne.


2. Suosikkigenre

Tämä on vaikea, sillä olen helposti innostuvaa sorttia (innostus ei välttämättä säily kovin kauan) ja suosin monenlaisia genrejä, jotka nekin vaihtelevat kuin mielialani eli kiihtyvät nollasta sataan ennen totaalista lerpahdusta.

Minulla oli (on edelleen) mahtava visio siitä, miten toteutan tämän päivän luukun. Visio meni tosin pilalle, koska olen ikään kuin syönyt sen.

Fazerin parhaat, nuo lapsuudesta tutut herkkupalat. Kuvassa tosin vain yhtä genreä, koska muut ovat kadonneet monttuuni ja tulleet uloskin aikapäiviä sitten.


Kyseessä ei edes ole suosikkigenreni, vaan nimenomaan se vähiten suosikki. Epäsuosikki, pahis. Jotkut syövät epäsuosikit ensin ja säästävät parhaat viimeiseksi. Itse en toimi niin, koska jo lapsena opin, että joku muu pöllii ne kuitenkin, joten paras vetää parhaat päältä vielä kun ehtii.

Järisyttävä paljastus: Suosikkigenreni on Lakta.

Mikä sinun suosikkigenresi on? Perustele halutessasi valintasi ja muista pallottaa suosikkisi sivupalkin äänestyksessä! Äänestys on voimassa noin viikon. Tulokset käsitellään ehdottoman epäluotettavasti vailla järjen haituvaista ja julkaistaan - jos julkaistaan - joskus tämän kuun aikana.

Ps. Tätä luukkua ei ole tehty yhteistyössä Fazerin eikä kenenkään muunkaan kanssa eikä minulle makseta tästä mitään. Valitettavasti.

Oukkidoukki, huomiseen!