keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Imanishi tutkii rahansa ja vapaa-aikansa

Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates
Alkuper. Suna no Utsuwa, 1962
Soho Press 1989
Englannistanut Beth Cary (tai Beth Carey - kirjassa esiintyy Bethin sukunimi kahdessa eri muodossa, joten en tiedä kumpi niistä on oikea)
S. 313

Tässä onkin varsin puhdasverinen dekkari. On rikos ja sitä vatvotaan ja tutkitaan koko kirjan ajan. Mitenkään raaka tämä ei ole, vaikka ruumiita siunaantuukin muutama. Jännityskin on olematonta, mutta voi kukot ja kanat miten kiinnostava kirja!

Kamatan juna-asemalta Tokiossa löytyy pahoin murjottu ruumis. Kyseessä on selvästi murha ja poliisi kutsutaan paikalle. Komisario Imanishi Eitaro on eräs juttua tutkivista poliiseista. Imanishi on tunnollinen ja perusteellinen - jopa siinä määrin, ettei kykene luopumaan jutusta, vaikka tapaus suljetaan selvittämättömänä. Imanishi jatkaa tutkimuksiaan apunaan eräs nuorempi kollegansa, Yoshimura.

Tutkimukset kuljettavat Imanishia ympäri Japania eikä Imanishi säästele kuluissa. Hän maksaa osan tutkimuskuluista itse (ja tutkii vapaa-ajallaan), kun ei kehtaa eikä oikein voikaan ehdottaa työmatkoja poliisin kustannettavaksi. Imanishi on sympaattinen persoonallisuus ja minua ilahdutti etenkin hänen ja Yoshimuran ystävyys.

Jos japanilaisuus viehättää, niin tässäpä sitä. Tosin mitä muuta voi odottaa, kun kyseessä on kuitenkin japanilainen kirjailija ja kirjallisuus. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1960-luvulle, mutta eipä esimerkiksi naisen asema ole siitä paljon muuttunut: Nainen jää (edelleen usein) kotiin avioiduttuaan ja saatuaan lapsen/lapsia. Nainen hoitaa lapsen lisäksi miehensä. Minusta se on viehättävää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se on vapaaehtoista (mitä se harvemmin Japanissa on: se on monesti naisen ainoa vaihtoehto). Imanishin ja vaimonsa suhde on kuitenkin kaunis ja he kunnioittavat toisiaan.

Kirjassa kohdataan useita mielenkiintoisia henkilöitä, joiden siivin pääsee tutustumaan moninaisiin kulttuurin kiemuroihin aiheinaan niin murteet kuin teatteri- ja musiikkimaailma. Kulttuureista kiinnostuneille varsinaista herkkua. Ainoan miinuksen joudun antamaan käännöksestä, joka on suoraan sanottuna melko kaamea. Mutta siihenkin tottui. Odotin myös enemmän haikuja, sillä kirjan takakannessa mainostetaan Imanihsin harrastavan haiku-runoutta. Melko vähiin jäi se puhde.

Matsumotoa (1909-1992) voidaan pitää japanilaisen rikoskirjallisuuden uudistajana. Hän hylkäsi kaavamaiset tehokeinot (esim. palapelimaisuuden: mm. Keigo Higashinon dekkarit edustavat palapelimaista rakennetta) ja kuvasi enemmänkin yhteiskuntaa ja ihan tavallista elämää ja toi psykologisen aspektin mukaan teoksiinsa. Rikosta ei tarkastella ainoastaan tekijän tekona, vaan sitä (rikosta) käsitellään myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Matsumotosta voi lukea lisää Wikipediasta.

Ja ei kun Kurjen siivelle taas!

torstai 24. marraskuuta 2016

Brexit- ja viisikkoparodia

Enid Blyton: Five on Brexit Island
Quercus, 2016
S. 102


Näitä viisikkoparodioita mainostetaan Enid Blytonin nimellä, mikä sinänsä on ymmärrettävää: onhan hän viisikon luoja. Kirjat on tietenkin kirjoittanut ihan muu henkilö (kuolleena on hieman hankala kirjoittaa) ja hän on nimeltään Bruno Vincent.

Näissä aikuisten viisikoissa nuoretkin ovat aikuistuneet. Heidän ikäänsä ei mainita, mutta se ei ole oleellista. Riittää, kun tietää että he ovat täysi-ikäisiä - eivät tosin kovin täyspäisiä.

Muistin virkistämiseksi Viisikon keskeiset henkilöt. Jälkimmäinen on henkilön suomenkielinen nimi.

Anne - Anne
Dick - Dick
Julian - Leo
George - Pauli (Paula)
Timmy - Tim

Viisikko pakenee Kirrinin saarelle välttyäkseen kuuntelemasta kaikkialla vellovaa Brexit-keskustelua. Tarkoitus on lepuuttaa hermoja ja unohtaa politiikka edes hetkeksi. Se ei tietenkään onnistu, koska kansanäänestyksen tulos on helppo tarkistaa älypuhelimesta.

The result of the referendum, when they woke up that morning in their rain-soaked camp in Kirrin Castle and discovered the news of it on their smartphones, had come as a shock to them all. Julian had made no attempt to hide his glee.

Leo on brexiteer ja se ärsyttää etenkin nopeasti räjähtävää ja äkkipikaista Paulia. Pauli saa raivarin ja menee Twitteriinsä, jossa julistaa Kirrinin saaren itsenäiseksi. Dick säikähtää, sillä hän ei ole ottanut mukaan passiansa.

"You mean... we're abroad?" Dick coughed. "I haven't brought my passport!"

Five on Brexit Islandissa parodioidaan - yllätys yllätys -  EU-kansanäänestystä seuranneita vaiheita vetämällä ne ihan överiksi. Kirrinin saaren voisi ajatella edustavan Skotlantia, joka haluaa pysyä EU:ssa. Tosin eivät mielipiteet sielläkään ole yhteneväisiä.

Koska Pauli kannattaa tasa-arvoa, hän päättää että Kirrinissä järjestetään kansanäänestys. Kansaa on peräti neljä henkeä. Ja Tim. Paulin kasvatusvanhemmat ovat tosin tulleet kylään, mutta heillä ei ole Kirrinin kansalaisuutta eikä siten oikeutta äänestää.

Alkaa mittava kampanjointi Leon ja Paulin kesken, sillä nyt Leo kannattaa emämaassa pysymistä eli ei halua Kirrinin eroavan Britanniasta. Paulin päreet ovat palaneet ja hän haluaa Krexitin ja Krexit means Krexit. Anne ja Dick ovat vain ohjailtavissa olevia tyhjäpäitä.

"When George made the announcement on Twitter yesterday, she had 203 followers," said Dick.
"That's an awful lot," said Aunt Fanny. "You must be very proud, darling!"
"She now has 425 000 followers," said Anne.

Kirjan dialogit (ja muukin teksti) ovat ajoittain suorastaan naurettavan hauskoja ja överijuoni pysyy kasassa mennen koko ajan överimmäksi (niin kuin se menee muuten ihan oikeastikin: tuoreimmat käänteet eivät ole ehtineet kirjaan mukaan parodioitavaksi). En tiedä, kuinka paljon kirja naurattaa, jos ei ole selvillä (tosin voiko joku olla olematta selvillä?) Brexitstä ja siihen liittyvistä pääkohdista, joita Brittein mediassa on puitu ja puidaan edelleen. Toisalta voihan kirjan lukea pelkkänä huumorikirjana.

Minä siis pidin tästä sarkastisesta välipalasta ja aion lukea lisääkin. En tosin ihan heti, sillä en tällaista kirjallisuutta jaksa isoissa erissä (varaan toki oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea vaikka heti huomenna seuraavan Viisikon). Mutta silloin tällöin luettuna toimivat hyvänä piristeenä. Plussaa tietty myös ajankohtaisille ilmiöille irvimisestä. Niitä on varmasti luvassa muissakin Viisikoissa.

Muut julkaistut aikuisten Viisikot:

Five Go Parenting
Five Go Gluten Free
Five Go on a Strategy Away Day
Five Give Up the Booze

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hikisen painostavia novelleja Japanista

Yoko Ogawa: The Diving Pool
Vintage, 2009
Englannistanut Stephen Snyder
S. 164

Olen lainannut Ogawan The Diving Poolin kirjastosta noin viisi kertaa ja palauttanut sen lukematta noin neljä kertaa.

Noin viidennellä kerralla palautan kirjan viimeistä kertaa: tuli nimittäin vihdoin luettua se! Kiitos inspiroivan ja motivoivan novellihaasteen.

The Diving Pool sisältää kolme novellia, kukin pituudeltaan noin 50 sivua. Luin novellit "väärässä" järjestyksessä eli aloitin toisesta (Pregnancy Diary), koska se kiinnosti eniten. Minulle oli rajojani rikkovaa rikkoa kirjan kronologia, vaikka kyseessä ovatkin novellit, joten periaatteessa mitään kronologiaa ei ole.

Pregnancy Diary

Tämä ei ole ihan perinteinen raskauspäiväkirja, sillä päiväkirjaa pitää raskaana olevan naisen sisko. Hän kirjaa sivuille sisarensa vointeja ja pakkomielteitä, sukeltaa lapsuudenmuistoihin. Myöhemmin tekstiin alkaa suodattua yhä enemmän päiväkirjan kirjoittajan omia ajatuksia ja asenteita.

Molemmat sisarukset jäävät etäisiksi, kuin hahmoiksi ikkunan taakse. Tunnelma on painostava ja epämiellyttävä eli täydellisen onnistunut. Moni vihje jää vaille vahvistusta eli lukijan tulkittavaksi ja päätettäväksi. Ihan ok, mutta ei sävähdyttänyt.

The Diving Pool

Nimikkonovelli The Diving Pool on kokoelman esimmäinen novelli. Sen juoni ja kehityskaari on kaikkein selkein ja se sisältää oivalluksen lopussa. Ikään kuin kyseessä olisi opetus, vaikka kuitenkaan ei ole.

Teinityttö on ihastunut kasvattiveljeensä, jonka harjoituksia hän käy salaa katsomassa uimahallissa. Lukijalle paljastuu vaivihkaa, millaisessa ei niin tavanomaisessa ympäristössä nuoret asuvat - ja miten se vaikuttaa etenkin tyttöön.

Dormitory

Kolmas eli viimeinen novelli, Dormitory, on minulle mieleisin. Siinä nainen saa yllättävän syyn käydä vierailemassa opiskelija-asuntolassa, jossa taannoin asui. Kaikki tuntuu olevan ennallaan raajarikkoista asuntolanpitäjää myöten, vaan ei ole. Asukaskato vaivaa ja rakennus rapistuu kilpaa ajan kanssa. Novellin tunnelma on niinikään painostava, eikä sitä pehmennä edes erivärisiniä kukkivat tulppaanit.

~~~

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä kokoelma, mutta hieman silti petyin. En voi olla vertaamatta novelleja Ogawan Revenge-novellikokoelmaan, jota tosin luin kuin romaania. Toisaalta The Diving Poolin novellit ovat tunnelmaltaan niin voimakkaita, että ne tuskin ihan heti poistuvat mielestä. Kannatti ehdottomasti lukea.

Täten avaan novellitilini kolmella novellilla, hyvä minä. Kirjaan novellit haastesivulle voidakseni ihailla edistymistäni. Osallistun tällä kirjalla myös Kurjen siivellä -haasteeseen.


Muut Ogawalta lukemani kirjat:

The Housekeeper and the Professor (suom. Professori ja taloudenhoitaja)
Hotel Iris
Revenge

maanantai 21. marraskuuta 2016

Syyspäivän ajatuksia


Syksy etenee, mutta puut esiintyvät edelleen kauniina. Osa on jo riisuuntunut, mutta iso osa jatkaa koreiluaan ja keikistelyään kaikenlaisissa väreissä. Nämä kuvat ovat eiliseltä, ihan vaan pokkarilla otettuja. Pitäisi mennä kunnon kameralla ottamaan syyskuvia vielä kun ehtii.


Talvi tuntuu melko lyhyeltä täällä, koska se ei tunnu juuri miltään. Ei ole purevia pakkasia eikä luntakaan ole näkynyt vuosiin tällä suunnalla. Toisaalta toivon, että satelisi lunta jonakin päivänä: on niin jännää nähdä lunta maisemissa, joissa sitä ei yleensä näe. On myös kiva, että se lumi yleensä sulaa melko pian pois eli ei tarvitse sitä katsella monta jos puoltakaan päivää.


Olen hahmotellut jonkin aikaa mielessäni lukuhaastetta ensi vuodelle. Olen vielä kahden vaiheilla.


Aihe tuskin kiinnostaa kovin monia (ehkä ei ketään muuta kuin minua), mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. On oma nauta ojassa eli jospa saisin haasteen siivellä luettuna kamaa pois omasta hyllystä. Haaste - mikä ihana tekosyy. Mutta palailen asiaan, kun olen veivaamiseni veivannut.


Mukavaa tuoretta viikkoa! Ensi kerralla sitten niitä novelleja. Olen saanut jo peräti yhden luettua.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Hiekkaan piirretyt sanat


Clare Mackintosh: I Let You Go
Sphere, 2014
S. 371
Julkaistaan suomeksi helmikuussa nimellä Annoin sinun mennä


Haluan joskus lukea varman nakin. Mistään ei tietenkään voi olla varma ennen kuin kokeilee, mutta se kuuluisa intuitioni (johon usein viittaan ja vetoan) oli jälleen oikeassa. Voi miten rakastankaan intuitiotani: pitäisi kuunnella sitä enemmän muissakin kuin kirja-asioissa!

Ismail Kadaren jälkeen oli lyöty olo. Ihan kuin minua olisi kuskattu hevoskärryillä ympäri mukulakivitoria: molempiin päihin koski. Mietin, että olisi vaihteeksi kiva matkustaa junalla. Ei pendolinolla eikä Suomessa näin talviaikaan, koska junien kulkeminen on silloin epävarmaa, eikä ajatus raiteilla kököttämisesta innosta. Myöskään tube ei innosta, koska nekin jumittavat raiteilla harva se päivä signaalivikojen takia, jos nyt lakon takia kulkevat ollenkaan.

Clare Mackintoshin juna nimeltä I Let You Go on miellyttävä juna. Se kulkee vaivattomasti eteenpäin ja kyydissä on mukava hytkyä ja katsella maisemia. Koko ajan on kiinnostavaa vireillä ja helpossa muodossa. Ei tarvitse kuin istua ja nauttia, ottaa vastaan se mikä annetaan. Sitten juna ajaa päin seinää.

On hieman vaikea kirjoittaa kirjasta, josta ei kannata tietää mitään etukäteen. Tai no, takatekstin voi lukea että saa jonkin vainun; voidakseen päätellä kiinnostaako kirjaa edes lukea.

Takakannesta:

"In a split second, Jenna Gray's world descends into a nightmare. Her only hope of moving on is to walk away from everything she knows to start afresh. Desperate to escape, Jenna moves to a remote cottage on the Welsh coast, but she is haunted by her fears, her grief and her memories of a cruel November night that changed her life forever.

Slowly, Jenna begins to glimpse the potential for happiness in her future. But her past is about to catch up with her, and the consequences will be devastating . . ."

Minulta kyllä vahva suositus niille, jotka trillereistä tykkäävät. I Let You Go tyrmää Naisen junassa mennen tullen ja pesee vessaa Kaksoiselämällä. Gone Girliä (Gillian Flynn) en ole lukenut (katsoin elokuvana kyllä), mutta varmaan I Let You Go telkeää Kiltin tytön saunaan ja polttaa saunan mennessään. Tai sitten ei.

Clare Mackintoshilta julkaistiin tänä vuonna toinen romaani, I See You. Se kiinnosti minua enemmän takatekstin perusteella, mutta kirjastossa oli hyllyssä vain I Let You Go. Noh, jännä nähdä millainen Mackintoshin toinen romaani on, kun tämä ensimmäinen oli n ä i n hyvä.

Ps. Mitä tekemistä postauksen otsikolla on kirjan kanssa? Mietipä sitä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kirja, joka sai minut häpeämään itseäni

Ismail Kadare: A Girl in Exile
alkuper. E Penguara: Requiem Për Linda B. (2009)
Harvill Secker, 2016
Albaniasta englanniksi kääntänyt John Hodgson
S. 186
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Otin tämän kirjan luettavakseni, koska kirjailija on albanialainen. Albaniaa ei löydy blogini maaluettelosta, joten tällä kirjalla saan yhden maan lisää kirjalliseen maailmanvalloitukseeni.

Kirjan parasta antia ovat muutamat runonsäkeet, joista tein sitaattitaulut (lätkäisin ne tähän postaukseen mielivaltaisesti eli eivät ole kontekstissa kirjoittamani tekstin kanssa).

Juoni on päällisin puolin melko simppeli: Kirjan keskeinen henkilö on näytelmäkirjailija Rudian Stefa, joka kutsutaan kommunistisen puolueen kuulusteluun. Stefa ei itsekään tiedä miksi ja epäilläänkö häntä jostakin. Se ei olisi ihan tavatonta näytelmäkirjailijalle, jonka kirjoittamat esitykset perataan kammalla läpi ennen niiden hyväksymistä.

Asia ei kuitenkaan liity kirjoituksiin, vaan itsemurhan tehneeseen naiseen. Kuolleen Linda-naisen jäämistöstä löytyy Stefan kirjoittama kirja, eikä siinä kaikki - kirjassa on myös Stefan kirjoittama omistuskirjoitus Lindalle.

For Linda B., a souvenir from the author.

Stefa muistaa, kuinka Migena (nainen, josta tuli myöhemmin hänen tyttöystävänsä) pyysi häntä (Stefaa) kirjoittamaan omistuskirjoituksen ystävälleen. Muuta kytköstä ei Stefalla itsemurhan tehneeseen naiseen ole. Tapaus jää kuitenkin vaivaamaan näytelmäkirjailijaamme, joten hän alkaa ottaa selvää, kuka tuo salaperäinen Linda B. on.


Kirjan alku on hyvinkin koukuttava ja kiinnostava, ja sisältää hienovaraista sarkastista huumoria, joka nauratti minua. Valitettavasti alun räväkkyys kääntyy ärsyttäväksi jauhamiseksi Stefan kehitellessä ajatuksia päässänsä. Siinä sivussa "saadaan" lukea pala erästä hänen kirjoittamaansa näytelmää, joka periaatteessa oli kiinnostava, mutta ei kuitenkaan (koska se ei johtanut mihinkään ja oli melko ennalta-arvattava).

Lisäksi soppaan on ympätty  kreikkalaisia jumalia ja muita kreikkalaisen mytologian henkilöitä. Pakko tunnustaan, etten jaksanut kiinnostua näistä horinoista, vaikka oletettavasti niiden mukanaolo kirjassa on perusteltua ja kenties valottaa Stefan - mahdollisesti sirpaleista - mieltä.

Kirja alkoi siis toden teolla tympäistä minua. Harkitsin sen keskeyttämistä, mutta koska olin jo lukenut yli puolet, ajattelin piiskata itseni katsomaan sen hamaan loppuun. Kävi niin, että jossain vaiheessa luovutin ja lopetin tekstin tulkitsemisen, mikä on hyvin epätyypillistä minulle. Suorastaan häpeän itseäni tämän takia.

Luin vain sanat, otin ne vastaan enkä jaksanut pohtia merkityksiä sen kummemmin. Osan kohtauksista jopa pikaluin, otin sanat suuhuni muttä jätin kitalakeen. En nielaissut niitä saati että olisin päästänyt niitä muuallekaan sisääni.

Koska minua ei kiinnosta Stefa, ei kiinnosta Migena, ei kiinnosta Linda B. Ei kiinnosta kukaan kirjassa esiintyvä henkilö - he ovat sieluttomia ja persoonattomia olentoja (Stefaan pääsi kyllä vähän sisälle hänen ajoittaisten "hurmostensa" takia, mutta ei jaksanut kiinnostaa silti). Ja se on kuulkaa pahinta voi olla: se, että henkilöhahmot ovat niin mitättömiä, että on yhdentekevää, mitä heille käy.  Jos minulta kysytään, se on kirjan tuho - olkoon kirja muuten, miten hyvin kirjoitettu.

A Girl in Exile on pitkälti poliittinen romaani. Sitä pitäisi nimenomaan tulkita ja märehtiä. Olen melko varma, että kirjan mahdollinen hienous piilee siellä rivien väleissä ja vihjeissa. Mutta joskus ei vain jaksa ja kun kirjassa alkaa olla liikaa muuta epäkiinnostavaa, niin en näe syytä miksi piinaisin itseäni väkisin. Kun eihän minun ole pakko lukea (mut silti luin).

Tästä tulikin mieleeni eräs asia, johon olen törmännyt muutamissa kirjallisuusryhmissä Facebookissa (eivät ole mitään salaisia ryhmiä ja niihin voi liittyä kuka tahansa naamakirjalainen, joten en riko mitään kirjoittamattomia sääntöjä viittaamalla niihin). Minulta losahtaa aina monttu auki, kun joku kertoo että on lukenut kirjan X, mutta pomppinut tietyt kohdat (vaikkapa nyt esimerkiksi maisemakuvaukset) yli, koska ne eivät kiinnosta häntä.

Säntillinen ja perusteellinen minä ihmettelee, mitä lukemista se oikein on, kun jätetään osa lukematta? Kukin tietty tyylillään, mutta enpä oikeastaan enää ihmettele, jos jotkut eivät muista lukemastaan viikon kuluttua mitään, jos lukutyyli on tuollainen. Onkohan tuollainen kuinka yleistä?

Kysymys: Pompitko sinä kirjassa sellaiset kohdat, jotka eivät kiinnosta tai joiden et oleta olevan kovin tärkeitä juonen kannalta?

perjantai 11. marraskuuta 2016

Real World


Real World toi mieleeni rakenteeltaan (useita kertojia) ja joiltakin teemoiltaan (tyhjyys, minuus) Yoshidan Paraden (ja miksei myös Minaton Confessionsin). Tosin monikerrontarakenne on omien lukemisteni perusteella melko yleinen (käännetyssä) japanilaisessa nykykirjallisuudessa. Myös minuuden ja olemassaolon pohtiminen on tavallista: ne korostuvat, jos kirjan henkilöt ovat nuoria.

Aikuisten kohdalla "henkisyys" (voisinkohan käyttää sanaa syvyys) on erilaista: se on joskus katkeruudella kuorruttettu, joskus vain alistumista. Joskus seesteistä viisautta ja itsensä hyväksymistä.

Eräs syy, miksi pidän japanilaisesta kirjallisuudesta, on sen tietynlainen henkinen tuttuus. Vaikka kulttuuri on hyvin erilainen siihen verrattuna, mistä itse tulen ja missä asun, silti koen erityistä henkistä  yhteyttä nimenomaan japanilaiseen ajatusmaailmaan (tälleen karskisti yleistettynä).

Minulla ja Japanilla on pitkä yhteinen taival: olen nimittäin lapsesta asti ollut kiinnostunut nimenomaan Japanista. Kyseessä ei siis ole mikään pika-avioliitto, vaan pitkällinen seuranta. Mutta huomio: en tarkastele asioita/kulttuureja vaaleanpunaisten linssien läpi (kuten lapsena, kun ihailin lähinnä sitä, mitä näin - esteetikko jo pienestä pitäen). En ole sellainen ihminen.

Natsuo Kirino: Real World
alkuper. Riaru Warudo, 2003
Vintage Book, 2008
englannistanut Philip Gabriel
S. 208

Ensimmäinen ajatus: rikkinäiset teinit tuuliajolla. Pidän enemmän kirjoista, joissa henkilöt ovat suunnilleen ikäisiäni. Jos nyt iällä on merkitystä, aina ei ole. Kuitenkin teiniyteen kuuluu asioita, jotka eivät enää omalla kohdallani ole ajankohtaisia. Enpä usko, että jaksaisin lukea teinien elämästä länsimaalaista kirjaa (sori), mutta Japani on eri asia. Ja Natsuo Kirino.

Real World ei rajoitu vain teinien sielunmaiseman kuvaamiseen, se pureutuu maan kulttuurisiin rakenteisiin asti. Eräs ikiteemoista on naisen asema yhteiskunnassa. Naisten ja miesten tasa-arvoerot heijastuvat lapsiinkin. Pojat kasvavat usein vailla (läsnäolevan) miehen mallia, sillä isä paiskii yleensä töitä aamuvarhaisesta yömyöhään, joskus jopa asuu eri kaupungissa. Kotona häärää ja määrää lähinnä äiti.

Kirjan sisällysluettelo (koristukset omiani, eivät ole kirjassa):


Mato ei voi sietää äitiään. Äiti on pilannut hänen elämänsä. Suurin käännekohta lienee muutto tutusta talosta ja ympäristöstä toiseen. Äidin vika sekin. Äiti havitteli paremman väen asuinaluetta, Mato olisi halunnut olla ns. omiensa keskuudessa, jossa hänellä oli ystäviä ja he ymmärsivät toisiaan.

I wasn't as smart as my mom and I had thought. If mom had only realized how stupid she was herself, she would have understood much earlier that I wasn't the sharpest crayon in the box.

Mato (on hänellä oikeakin nimi) murhaa äitinsä ja lähtee pakosalle. Se ei muuta vain hänen elämäänsä, vaan neljän muunkin: Ninna Horin (joka ei ole Ninna Hori), Yuzanin, Kirarinin ja Terauchin. Näitä nuoria voisi pitää sekopäinä, mutta jotenkin en osaa. Vinksahtaneita he kyllä ovat kukin omalla tavallaan, ja joku enemmän kuin toinen.

Sydäntäni lähimmäksi käy lopulta Terauchi, joka antaa anteeksi äidilleen, mutta alkaa vihata itseään. Kyllä, äidit ovat keskeisiä henkilöitä kirjassa, vaikka ovatkin taustalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kompleksisten äiti-lapsi-kuvausten romaani. Se olisi liian helppoa. Isätkin häälyvät taustalla, mutta he ovat usein poissa ja silloinkin kun ovat paikalla, niitä tuskin huomaa.

I've hidden my distrust of my mother an am doing my best to trust her and love her. But it might not work out. Because I love somebody I don't trust anymore, I've lost all faith in myself. I bet it's like this when parents abuse their children. Kids lose their trust in the parents they love, but still accept them, so they end up not trusting themselves anymore.

Real World ei yllä kokonaisuutena muiden lukemieni Kirinon romaanien (Out ja  Grotesque) tasolle, mutta kirjassa on useita yksittäisiä kohtia (ajatuksia) ja kohtauksia, jotka nousevat ylitse muiden kuin lumiset vuorenhuiput ja puhaltavat sellaisen kylmyyden sisälleni, etten jaksa edes itkeä. Eräs tällainen on kuvaus Terauchin koulumatkoista hänen ollessaan lapsi.

Kirino on taitava kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat piilottelevat iseään toisilta. Esittävät roolia pärjätäkseen. Siinä sivussa tosin katoaa pala minuutta, todellisen ja feikkiminän raja hämärtyy. Mitä oikeastaan on todellinen maailma - ja mitä se kenellekin merkitsee?


Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Täältä voi tsekata kaikki tähän mennessä haasteeseen lukemani kirjat, joita on nyt tasan kaksikymmentä.

torstai 10. marraskuuta 2016

Novellit kunniaan!

Syyspäivä viime sunnuntaina

Pidän novelleista, mutta harvemmin tulee luettua niitä, mikä varmasti kuulostaa melko ristiriitaiselta. Viimeksi luin novellin nimeltä A Temporary Matter Jhumpa Lahirin novellikokoelmasta Interpreter of Maladies. Pidin siitä, mutta sitten "unohdin" lukea loput novellit. Näin minulle usein käy.

Tarkoitukseni oli vuonna 2008 lukea SusuPetalin kirjoittama novellikokoelma Toinen painos ja blogata kustakin novellista erikseen. Luin kyllä kirjan, mutta sain aikaiseksi blogata vain yhdestä novellista. Tämä kertonee jotain vaikeasta suhteestani novelleihin ja vaikeudesta kirjoittaa novelleista.

Mutta tähän on olemassa lääkitys. Nimittäin novellihaaste!



Haasteen kuvaus:

"Haasteen tavoitteena on tuoda näkyvyyttä novelleille ja rohkaista lukijoita tutustumaan rohkeasti tähän kirjallisuuden lajiin. Tämä on matalan kynnyksen haaste, johon voi osallistua lukemalla vaikkapa vain yhden novellin ja bloggaamalla siitä. Mitään muita sääntöjä ei ole kuin se, että luettavan kirjallisuuden pitää olla novelleja."

Lue lisää haasteesta Ompun blogista ja osallistu sinäkin!

Kotoota löytämäni novelliaarteet (on niitä vissiin enemmänkin, mutta ovat piilosilla). Lisää novelleja ajattelin roudata kirjastosta tai mistä tahansa, koska tätä haastetta varten tulee sellaisia (novellikokoelmia) varmasti katseltua vaistomaisesti sillä silmällä.


One World: A Global Anthology of Short Stories
Jhumpa Lahiri: Intepreter of Maladies
Juri Nummelin (toim.): Asentoja
Khaled Al Khamissi: Taxi
Kari Välimäki: Todensanat
Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother (Stories of Loss and Love)

Osa kirjojen novelleista on hyvin lyhyitä. Sellaisia en laske mukaan haasteeseen, vaikka lukisinkin - ja toivottavasti luenkin - niitä. Mainitsen kuitenkin selkeästi kussakin novellipostauksessani, millä novellilla osallistun haasteeseen.

Lisäksi listaan tämän postauksen loppuun novellin kirjoittajan ja novellin nimen (ja sulkuihin kokoelman/kirjan, josta novelli on peräisin) eli tämä on ns. päivittyvä postaus.

Novellihaasteeseen lukemani novellit:

1.Pregnancy Diary/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
2. The Diving Pool/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
3. Dormitory/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
4. Nirvana/Adam Johnson (Fortune Smiles)
5-9. Viisi nimetöntä novellia/Khaled Al Khamissi (Taxi)
10. Hurricanes Anonymous/Adam Johnson (Fortune Smiles)
11. Interesting Facts/Adam Johnson (Fortune Smiles)
12. George Orwell Was a Friend of Mine/Adam Johnson (Fortune Smiles)
13. Dark Meadow/Adam Johnson (Fortune Smiles)
14. Fortune Smiles/Adam Johnson (Fortune Smiles)

Raymond Carver: What We Talk about When We Talk about Love
15. Why Don't You Dance
16. Viewfinder
17. Mr Coffee and Mr Fixit
18. Gazebo
19. I Could See the Smallest Things
20. Sacks
21. The Bath
22. Tell the Women We're Going
23. After the Denim
24. So much Water So Close to Home
25. The Third Thing That Killed My Father Off
26. A Serious Talk
27. The Calm
28. Popular Mechanics
29. Everything Stuck to Him
30. What We Talk about When We Talk about Love
31. One More Thing

32. The Grownup/Gillian Flynn (The Grownup)
33. Blind Chinese Soldiers/Hirabayashi Taiko (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
34. Separate Ways/Higuchi Ichiyo (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
35. The Third Night/Natsume Soseki (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
36.The Bet/Kōbō Abe (The Oxford Book of Japanese Short Stories)

tiistai 8. marraskuuta 2016

Koomisen tarttuva trilleri

Daniel Glattauer: Takiainen
alkuper. Ewig Dein
Atena, 2013
suomentanut Raija Nylander
S. 268

Erikoinen kirja tämä Takiainen. Erityisesti siis tyyliltään, joka on töksähtelevän lapsekas - silleen söpöllä tavalla.

Aluksi tyyli häiritsi, sillä henkilöt vaikuttivat sen takia hieman idiooteilta. Mutta kun siihen (siis tyyliin, ei idiootteihin) tottuu, siihen jopa ihastuu. Sanoisin, että Takiainen on koominen trilleri.

Takiainen on nimeltään myös täysosuma. Sillä Judith kohtaa takiaisen nimeltä Hannes ruokakaupassa ja siitä alkaa Takiaisen takertuminen. Judith suostuu treffeille Hanneksen kanssa ja kuin huomaamattaan hän on yhtäkkiä seurustelusuhteessa. Takiaisen imartelu alkaa ahdistaa, vaikka aluksi se hiveli Judithin turhamaisuutta ja itsetuntoa.

Mutta Takiainen ripustautuu aina vain sitkeämmin ja kuin mustekala se ujuttaa lonkeroitaan joka suuntaan.  Itsenäinen Judith ei oikein innostu Takiaisen tuppautumisesta joka tilaisuuteen. Lopulta jopa Judithin ystävät kääntyvät Judithia vastaan. Siltä ainakin Judithista tuntuu. Takiainen-reppana on viaton uhri, joka vain rakastaa omaa kultaansa.

Judith on ehkä monen mielestä ärsyttävä, mutta minä voin itse asiassa samastua joihinkin hänen ajatuksiinsa. Tunnistan itsenäisyyden ja yksinolon kaipuun, tunnistan lievän sitoutumiskammon, joka kumpuaa pelosta, että menettää itsensä - oman määräysvaltansa. Nämä pelot eivät välttämättä liity mitenkään potentiaaliseen kumppaniin, vaan ovat henkilön omia sisäisiä ristiriitoja ja identiteettiongelmia, rikkinäistä itsetuntoa jne.  Asiaa ei tietenkään auta, jos sattuu kohtaamaan takiaisen.

Kirja muuttuu edetessään varsinaiseksi trilleriksi, jossa lukijakin (tai ainakin minä) alkaa epäillä omia johtopäätöksiään. Kuka on oikeastaan uhri, kuka hyväätarkoittava auttaja. Kirjan henkilöistä haluan mainita ihan erikseen Judithin nuoren kauppa-avustajan, Biancan, joka pysyy työnantajansa rinnalla karmaisevaan loppuun asti. Bianca on ihanan raikas tuulahdus naiiviutta ja suoraviivaisuutta, uteliaisuutta ja seikkailunhalua.

Kirjan loppu on muutenkin tyydyttävä. Teki mieli suorastaan hohottaa ääneen ja huutaa in your face, kusipää. Mutta kenelle huutaisin? En kerro.

Takiaisesta on blogannut muun muassa Maija, Mai Laakso, Leena Lumi, Sanna ja Mari A.

lauantai 5. marraskuuta 2016

To brexit or not to brexit

Syyskävelyllä tänään.

Kirjoitin kesäkuussa ajatuksiani Brexitistä. Koen tarvetta nyt siteeerata itseäni, joten kas tässä:

"Täytyy kuitenkin muistaa, että mitään ei periaatteessa ole vielä tapahtunut. Brittilä ei ole eronnut EU:sta, sillä kansanäänestys oli suuntaa-antava. Tarvitaan vielä parlamentin päätös asiasta."

Moni muistaa silloisen pääministerin DavidCameronin vakuutelleen kansanäänestyksen aikoihin, että tulos on sitova eli sen mukaan toimitaan. Väite oli järjetön, sillä se oli - ja on - ristiriidassa lain kanssa. Kansanäänestys oli suuntaa antava - ei sitova (ihan sama mitä Cameron mourusi). Tullakseen lainvoimaiseksi päätökseksi täytyy parlamentin vielä hyväksyä se, toisin sanoen äänestää.

Mikään ei silti velvoita parlamentin jäseniä äänestämään Brexitin puolesta, vaikka EU:sta halusikin erota (hyvin niukka) enemmistö. Äänten ollessa niinkin tasan kuin 51,9% ja 48,1% voi (minun mielestäni) pitää kumpaa tahansa ääntä kansan huomioon ottamisena. Jos ero olisi merkittävämpi, tilanne olisi tietenkin vaikeampi. Ei sillä, etteikö tämä nytkin olisi hankalaa.


Tänään pienehkö joukko EU:n kannattajia kokoontui peräänkuuluttamaan mm. Brexit-leirin lupauksia (en osallistunut kinkereihin, satuinpahan vain osumaan paikalle), jotka on jo kumottu.

Briteissä siis kuohuu taas. EU:ta kannattavat näkevät tässä uuden sauman pysyä liitossa, "brexiteerien" mielestä kyseessä on vehkeily ja kusetus (joita jotkin lehdet vieläpä lietsovat). Kyseessä on kuitenkin ihan vain lain mukaan toimiminen ja ihmettelen kovasti, että tämä tuli muka yllätyksenä joillekin.

Miksi muuten Suomen media vaikenee koko asiasta? En ole nähnyt yhtäkään uutista aiheesta, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut. Onko? Noh, ehkä tällaiseen vähäpätöiseen asiaan kiinnitetään huomiota, kunhan muut tärkeämmät esim. Saara Aallon menestys Brittein X Factorissa saadaan taputeltua.

Ensi kerralla joko kirjamietteitä tai ajatuksiani luomurehuista ja muovikassien käyttämisestä. Vähän jännittää itseänikin, kumpaa on tulossa tuutista ulos. Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Minimiete: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi, 2016
S. 255

Ihan harmittaa, että taas Hautalan kohdalla käy näin eli väännän vain pikaisen mietteen. Tämä ei sentään ole niin pikainen kuin Käärinliinojen kohdalla, joka oli niin pikainen ettei sisältänyt juuri muuta kuin pari adjektiivia.

Vaan Hautala ansaitsee saada muutaman sanasen, joten siksi tällainen esittelymuotoinen pikakirjoitus. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta ja sinne jo palautettu, ja lukemisestakin on kulunut jonkin aikaa.

Antonin työtoveri kuolee ja jättää Antonille viestin. Viesti sisältää punaisen kansion, jossa on potilaskertomus. Kyseessä ei olekaan kenen tahansa potilaskansio,vaan Antonin tyttären. Siinäpä riittävä koukku tarttua kuolleen miehen ns. perintöön.

Alun epäusko muuttuu kouristavaksi tuskaksi, kun kansion sisältö hiljalleen aukeaa. Antonin tyttären tapaus ei suinkaan ole ainoa laatuaan. Voiko tyttären viela palauttaa harhoistaan? Mitä ovat nuo kuiskaavat äänet, jotka mellastavat korvanjuuressa? Tutkimukset johdattavat Antonin Vaasaan, jossa vanha legenda jatkaa elämäänsä - tavalla ja toisella.

Kuiskaava tyttö on koukuttava ja sopivalla tempolla etenevä kauhutrilleri. Tarina on arvaamaton, sillä aloitus tapahtuu lähes tyhjästä ja kasvaa mielenkiintoiseksi legendaksi kirjan edetessä. Kuiskausten taustalta paljastuu kokonainen tarina, joka hahmottuu maltillisesti ja jännite kehittyy ja kasvaa loppua kohden.

Hautala ei selitä asioita puhki, vaan kauhugenrelle tyypillisesti joitakin lankoja jää repsottamaan avoimena. Ratkaisu toimii, sillä se antaa tilaa lukijalle itse päätellä - päättää - ja askarrella lopun.

Jos pidät kauhukirjoista, niin vahva suositus minulta. Itsehän en oikeastaan paljon kauhukirjallisuutta lue, vaikka kauhua diggailenkin - lähinnä elokuvien ja kuvien muodossa. Hautalasta on kuitenkin muodostunut lempparini kauhukirjallisuuden saralla, sillä hänen kauhunsa sisältää mentaalisia ja psykologisia piirteitä, jotka erityisesti kiinnostavat minua.

Kuiskaavasta tytöstä on blogannut mm. Dysphoria, jonka postauksesta löytyy linkkejä muidenkin kirjsta bloganneiden kirjoituksiin.

~~~

Ängen tähän lopuksi koontipostauksen Hämärän jälkeen -haasteesta, joka päättyi pari päivää sitten eli 2.11. Toivottavasti saan lisätä (lisään joka tapauksessa) Kuiskaavan tytön listaani, koska muuten luettujen saalis jää säälittävästi yhteen ja luinhan kirjan tosiaan ennen haasteen päättymistä.



Kas tässä Hämärän jälkeen -haasteeseen lukemani kirjat:

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (tässä postauksessa)

Nimikkeeni tällä tuloksella on haudankaivaja. Kolmesta kirjasta olisin päässyt aaveeksi, mutta nyt kävi näin. Mainio haaste kuitenkin, kiitos emännälle!