lauantai 30. toukokuuta 2015

Friikit museossa - ja vähän muuallakin

Kirjan kansi: Anneka Sandher
Alice Hoffman: The Museum of Extraordinary Things
Simon&Schuster, 2014
S. 361


Voi Alice Hoffman, miksen ole enempää sinua lukenut? Jännittävä (ei ehkä muille kuin lukutoukille) sattuma on, että edellisen Hoffmanin romaanin olen lukenut (muutamien päivien heitolla) tasan kuusi vuotta sitten. Kyseinen kirja on nimeltään Päivän korento ja olen nähtävästi pitänyt siitä.

Hoffman on melko tuottelias kirjailija, joten valinnanvaraa piisaa. Valitsin The Museum of Extraordinary Thingsin luettavaksi siksi, koska se oli houkuttelevasti laitettu esille kirjastossa. Varsin houkutteleva on kirjan asetelmakin, jonka voi päätellä kirjan nimestä.

New York, Coney Island 1900-luvun alussa

On museo, jossa turisteille esitellään eriskummallisia asioita: on kuollutta ja elävää. Elävät esiintyjät eivät kenties muualta töitä saisikaan, sillä heitä pidetään lähinnä friikkeinä. Ei sellaisia haluta tavallisten ihmisten keskuuteen.

Professori Sardiella, museon omistajalla, on jatkuva haku päällä: museoon tarvitaan uusia vetonauloja vanhojen käydessä tutuiksi ja tylsiksi. Hakuprosessissa ei keinoja kaihdeta, sillä kilpailu muiden turistikohteiden kesken on kova.

Sardien tytär, Coralie, kasvaa nuoreksi naiseksi tässä ympäristössä isänsä vahtivan ja ankaran silmän alla. Coraliellekin on varattu rooli museosta, vaikka hän ei sitä lapsena tiedäkään. Professori Sardien sydän on musta ja mustemmaksi käy: millään ei ole arvoa, kaikki on käytettävissä.

Hoffman tuo Coney Islandin niin liki, että siirryin sen kaduille kävelemään. Tunnen polttavan auringon hyväilyn ja leppeässä tuulessa pöllyvän hiekan kasvoillani. Katselen Hudson-joen hiljaista virtausta ja sen kylmyys saa minut hytisemään. En menisi sinne uimaan! Mutta Coralie menee, hän ei pelkää jokea. Ja mitä sitten vaikka pelkäisikin: ei se ole hänen valintansa.

New York, Manhattan 1900-luvun alussa

Nuori Eddie karkaa ja jättää isänsä, jota on alkanut halveksia. Monien onnenkantamoisten kautta hän päätyy lopulta valokuvaajaksi. Menneisyys ei kuitenkaan jätä rauhaan, unettomuus kirvelee silmissä. Ja pian savukin, kun vaatetehdas syttyy tuleen. Kyseessä ei ole mikään pikkupalo, vaan New Yorkin historian tuhoisin - ja kuolettavin - teollisuuskatastrofi.

Hoffman kuvaa tulipaloa lähinnä Eddien kautta, joka kiirehtii paikalle kuvaamaan onnettomuutta. Tehtaaseen on jäänyt jumiin valtava määrä työntekijöitä, osa lukittuina työtiloihinsa. Tuolloin oli yleinen tapa lukita portaikkojen ja uloskäyntien ovet, etteivät työntekijät pitele ylimääräisiä taukoja tai näpistele tavaraa.

Hoffman tarjoilee kirjassaan taianomaisen tarinan lisäksi aimo annoksen New Yorkin historiaa. Faktat istuvat helposti muuten fiktiiviseen romaaniin eli minkäänlaista saarnaus- tai opetusmeininkiä ei tarvitse pelätä, jos ei sellaisesta pidä. Historialliset tapahtumat kulkevat luontevana ja keskeisenäkin osana romaania, ja niiden ympärille on Hoffman askarrellut varsin mielenkiintoisen verkon.

Ja tietenkin Coralie ja Eddie kohtaavat. Mitään imelän romanttista nyyhkyrakkausstooria ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Tai odottaa, jos sellaisista tykkää. Nyt on tunteita minun makuuni, tapahtumia minun makuuni. Ihanan friikkiä ja kuitenkin niin tavallista on tämä kirja pullollaan.

En aina innostu kirjaviittauksista, varsinkaan jos en ole lukenut kirjaa johon viitataan. The Museum of Extraordinary Thingsissä kulkee viittauksin mukana Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani), jota en ole lukenut. Olen tosin katsonut kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joten tiedän suunnilleen mistä on kyse.

Ja nyt on pakko ihastella, että hitsit millä tavalla Hoffman käsittelee Jane Eyrea: hän (Hoffman) avaa uuden näkökulman, friikin silmillä katsotun. Koska en ole kirjaa lukenut, luulen että olen menettänyt jotain oleellista. Elokuva harvemmin täysin saavuttaa kaiken kirjassa olevan. Niin että pakko pikimmiten lukea Jane Eyre, kun se minulla omassakin hyllyssä on.

Hukun kyllä kohta kirjapinojeni alle. Täytyy varmaan jossain vaiheessa pitää lukumaraton, ei tästä muuten mitään tule. Nyt on kertynyt niin paljon kiinnostavaa luettavaa, että pää hajoaa kohta!

The Museum of Extraordinary Things julkaistaan suomeksi lokakuussa nimellä Ihmeellisten asioiden museo. Hoffmanilta on suomennettu paljon muitakin romaaneja. Mikähän kannattaisi lukea Hoffmanilta seuraavaksi, vinkkejä?

perjantai 29. toukokuuta 2015

Brinkin muistoksi

André Brink kuoli 6.2. Hän olisi täyttänyt 29.5.2015 tasan 80-vuotta. Kirjailijan tuotantoa muistaen kotimaiset kirjabloggaajat julkaisevat tuona syntymäpäivänä Brink-aiheisia tekstejä. Kursiivi Tuijatan André Brinkin muistoksi -haasteen aloituspostauksesta. Siellä on myös lista osallistujien blogeista.



Tarkoitukseni oli lukea jokin Brinkin romaani ja kirjoittaa siitä. Nyt kävi kuitenkin niin, että en lukenut, vaikka hyllyssä olisi useampikin lukematon Brinkin romaani. Onneksi kirjat eivät katoa, vaan niitä voi lukea myöhemminkin. Brink jää elämään meille lukijoille kuoltuaankin.

André Brink on merkittävä kirjailija minulle, sillä hänen romaaninsa taisivat olla ensimmäisiä, joiden myötä tutustuin Etelä-Afrikkaan ja Afrikan mantereeseen noin yleensäkin. Voin siten pitää Brinkin romaaneja suurena inspiraationa ja sysääjänä tutustua kyseiseen maahan ja lopulta koko maanosaan.

Iso pala sydämestäni sykkii Brinkille ja vaikka nyt kenties onkin myöhäistä, niin haluan kiittää häntä johdatuksesta, jota olen hänen romaaniensa myötä saanut.

Olen lukenut kahdeksan Brinkin romaania. Erityisesti hänen apartheidia käsittelevät kirjansa ovat lähellä sydäntäni.

Kirjoitin Sateen enteistä näin:

Pidän hänen (Brink) tyylistään olla osoittamatta sormella. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia, koska ne eivät ole mitään kaikkia miellyttäviä superihmisiä. Brink kuvaa mielestäni hyvin ympäristön vaikutuksia yksilötason asenteisiin.

Mielestäni tuo pätee kaikkiin (lukemiini) Brinkin kirjoihin. Brink kirjailijana on ikään kuin sivullinen, tarkkailija. Hän ei valitse puolia, vaan kuvaa mustia ja valkoisia heidän nahkoistaan käsin ja siinä hän onnistuu. Lukija saa - tai joutuu - itse vetää johtopäätöksensä: tai olla vetämättä.

Brink ei siis tarjoile valmiiksi pureksittuja mielipiteitä ja tarinoita, vaan jättää tulkitsemisen lukijoille. Monet moraaliset pohdinnat olen käynyt Brinkin kirjoja lukiessani, sillä kun riisuu ihon, me olemme sen alla kaikki samanlaisia. Perspektiivi voi muuttua kokonaan, kun ei määrittele ihmistä värin perusteella.

Ajatuksia herättävin Brinkin romaani tässä mielessä on kaiketi Myrskyinen hiljaisuus.

Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita. Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan.

On yksi romaani, joka ei tehnyt minuun kummoista vaikutusta. Kyseessä on Pirunlaakso, joka ei käsittele apartheidia. Muistan silti yhä kirjan omituisen tunnelman ja siitä muodostamani mielenmaiseman sekä kolmitissisen naisen. Voi olla, etten ihan ymmärtänyt kirjaa. Tai sitten en vain enää muista. Yhtä kaikki, vaikka se kirja ei ollut minua varten, sen tunnelma oli väkevä.

Kaikista koskettavin ja rakkain (tähän mennessä) lukemistani Brinkin kirjoista on Hiljaisuuden tuolla puolen. Sekään ei käsittele apartheidia, mutta siinä on muuten niin syvä teema, että sen julma kauneus raatelee vieläkin sisuskalujani. Rankkaisin sen erääksi parhaimmaksi lukemistani kirjoista. Olen jopa nimennyt erään blogini tuon kirjan mukaan: The Other Side of Silence. Nyttemmin tuo blogi kulkee nimellä Elegia's Silence.

Olen lukenut kaikki Brinkini suomeksi ja hyllyssä odottelee vielä muutama lukematon suomen kielellä. En jaksa aina lukea englanniksi ja tiedän kokemuksesta, että monia Brinkin romaaneja suomentanut Seppo Loponen on taitava kääntäjä. Hänen suomennoksiaan on ilo lukea: kiitos siis myös hänelle, että on mahdollistanut minulle ja monille muille suomalaisille Brinkin lukemisen.


Lisäys 30.5.2015.

Muut Brink-aiheisen postauksen 29.5. kirjoittaneet:

Tuijata, kulttuuripohdintoja
Kirjakaapin kummitus
P.S. Rakastan kirjoja

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Paperittomat vai laittomat?

Mari Pyy: Paperiton
Myllylahti, 2015
S. 215
Arvostelukappale

Paperiton on siitä poikkeuksellinen romaani, että tapahtumat pyörivät maahanmuuttajien ympärillä. 

Eikä millaisten tahansa maahanmuuttajien, vaan sellaisten joilla ei ole papereita, ei oleskelulupaa. Näin on voinut käydä monestakin syystä, kuten Pyyn romaanissa käy ilmi. Massatkin koostuvat yksilöistä.

Kirjan keskeinen henkilö on sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa, joka päivätyönsä ohella puuhastelee vapaaehtoisena paperittomien maahanmuuttajien terveysasemalla.

Terveysasema ei ole mitenkään suuressa huudossa etenkään ympäristönsä asukkaiden keskuudessa, joiden mielestä klinikka lisää alueen häiriökäyttäytymistä ja rikollisuutta. Kaiken lisäksi se heidän mielestään laskee asuntojen arvoa. Ennakkoluulot ja pelot kukoistavat eikä asiaa helpota lainkaan se, että terveysasemalta löydetään ruumis. Toimiluvan jatko on jo muutenkin vaakalaudalla.

Paperiton on alusta saakka melko nopeatempoinen trilleri, johon on helppo koukuttua. Yleisimmät ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan ovat juuri niitä, joita on saanut mediastakin lukea. Tällä saralla romaani ei tarjoile mitään uutta. Toisaalta miten voisikaan - sehän kuvaa loistavasti sitä, mikä valitettavasti monien mielestä on totta: kaikkien ongelmien alku ja juuri ovat maahanmuuttajat.

Herkullisen juonen lisäksi Paperiton tarjoilee siten mielenkiintoisen katsauksen maailmaan, joka ainakin minulle on ennestään melko vieras. Kirjailija Mari Pyylle ei niinkään, sillä hän on itsekin työskennellyt maahanmuuttajien parissa. Kokemus ja tietous näkyvät, mikä tekee romaanista uskottavan vaikka tapahtumat tietenkin ovat fiktiivisiä.

Tässä kirjassa tosiaan tapahtuu kaikenlaista vähän yhdelle sun toiselle, mutta kokonaisuus pysyy hienosti kasassa, joten mistään sekasotkusta ei todellakaan ole kyse. Sanoisin, että viihteellisen juonen alta löytyy ihan sanomaakin ja ajattelemisen aihetta.

Kerrassaan mainio romaani, jonka kieli soljuu helposti eteenpäin ilman turhia koukeroita. Kiinnostuin nyt Mari Pyyn romaaneista enemmänkin. Vaikka Paperiton selkeästi on itsenäinen romaani, on siinä viittauksia aiempaan. Tai oletan, että tietyt asiat on käsitelty Pyyn aiemassa romaanissa Kadonnut.

Ei kannata kuitenkaan häiriintyä: voin taata, että nämä kirjat voi lukea, missä järjestyksessä tahansa. Kiitän kirjailijaa kirjasta ja hienosta lukukokemuksesta ja toivon, että saamme vielä lukea lisää Inka Uusimaasta ja muistakin kirjan henkilöistä!

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Farmi - kuka teki ja mitä

Tom Rob Smith: The Farm
Simon&Schuster, 2014
S. 351


Tom Rob Smith teki sen taas! Vaikutuin Lapsi 44 -romaanista suunnattomasti eikä tarvinnut pettyä Farminkaan kohdalla.

Kyseessä on aivan erilaiset romaanit, eikä The Farm liity mitenkään tuohon Lapsi 44 -trilogiaan, jonka muut osat ovat 2) Salainen puhe ja 3) Agent 6. The Farm on itsenäinen romaani, joka sijoittuu sekä Lontooseen että Ruotsiin.

Daniel on kolmikymppinen nuorukainen, joka on saanut elää turvatun ja vakaan lapsuuden. Hänen äitinsä on ruotsalainen, isänsä britti. Tom Rob Smithin oma tausta on muuten samanlainen eli hänenkin äitinsä on syntyjään ruotsalainen. Kirjailijan äidin kokemus psykoosista innoitti Smithin kirjoittamaan tällaisen romaanin.Smithin haastattelun (The Telegraphissa) voi lukea täältä.

Kirja alkaa rytinällä heti ensimmäisellä sivulla. En tarkoita mitään action-rytinää, vaan Danielin isä pudottaa poikansa päälle pommin.

"Your mother ... She's not well."
"Mum's sick?"

Jep, äiti on sairastunut. Hän on kuulemma harhainen, ollut jo jonkin aikaa. Daniel ei ole tavannut vanhempiaan kuukausiin sen jälkeen, kun he muuttivat Ruotsiin perustaakseen omavaraisen maatilan, jossa viettää eläkepäiviään. Danielilla on ollut omat syynsä olla kyläilemättä, mutta nyt omatunto soimaa ja äidistä on suuri huoli.

Mitä on tapahtunut, mikä on äidin tarina? Ja ennen kaikkea onko se totta. Jos ei ole, niin mikä sitten on. Siinäpä onkin miettimistä koko romaanin ajaksi, joka muuten ihan oikeasti on varsinainen matokoukku. Eihän tätä kirjaa voinut laskea käsistään edes vessareissun ajaksi ja kun en lukenut kirjaa, mietin sitä jatkuvasti.

Luvassa ei ole raakuuksia, ei yksityiskohtaista rivoilua tai sadistisia kohtauksia, ei verta eikä väkivaltaa. Luvassa on tarina, joka on tai ei ole totta. Smithin kirjoitustyyli on melko pelkistettyä ja sujuvaa, soljuvaa: kielen tehtävä on kertoa tarina ja tukea sitä, ei olla pääosassa. Tällä en tarkoita, että kieli olisi tylsää tai monotomista, sillä sitä se ei ole.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen. Se on tottumastani melko toisenlainen. Olisin saattanut olla ennakkoluuloinen, jos olisin tiennyt asian etukäteen, joten onneksi en tiennyt. Mainio ja monisäikeinen romaani, josta ei kannata tietää tämän enempää ennen lukemista.

~~~

Loppuun pari sanaa Lapsi 44 -elokuvasta. Se sai ensi-iltansa huhtikuussa, mutta kaikessa hiljaisuudessa elokuva on vedetty pois Suomen valkokankailta. Hesari uutisoi 15.4. näyttävästi, että elokuva on bannattu Venäjällä. Sen sijaan Suomen "bannauksesta" Hesari vaikeni tyystin.

Episodi, 16.4.
  
"Myöskään Suomessa Lapsi 44 ei tule saamaan valkokangasaikaa, mutta ei leffaa sentään kieltämässä olla."

Niin, elokuva tulee dvd:lle 20.8. Olen kysynyt Finnkinolta, miksi elokuva poistettiin ohjelmistosta. Tätä kirjoittaessa tulikin vastaus: asiaa pitää kysyä elokuvan levittäjältä eli Nordisk Filmiltä. Täytynee sitten sieltä kysäistä.

Toki tietänen syyn, mutta mutta... Kysytääs nyt ensin.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Eloonjäämisleikkiä metsässä

Claire Fuller: Our Endless Numbered Days
Fig Tree, 2015
S. 292

Tuntemukseni suljettuani kirjan kannet: Jaahas. Vai niin. Just joo. Höh.
Tuntemuksiani nyt aamulla, kun olen sulatellut lukemaani yön yli: Höh.

En valaistunut unissani eikä yö tuonut alitajuntaani uutta hehkua. Koska sitä ei nyt valitettavasti ole. Minä arvasin tämän kirjan melko alussa ja arvaukseni vahvistui kirjan edetessä. Sitten odotin huipennusta, jota ei tullut. Tämän kirjan pointti ei ole se, mitä tapahtuu vaan miten tapahtuu.

Lontoo vuonna 1985. Kertojana Peggy, joka palaa takautumin ensin vuoteen 1976, joka on käännekohta hänen elämässään. Kyseisenä vuonna Peggyn isä pakottaa hänet mukaansa matkalle, jolla Peggy sitten viipyykin yhdeksän vuotta.

Kotiin jää taitava konserttipianisti-äiti, jonka Peggy luulee kuolleen. Itse asiassa Peggy luulee koko maailmaan "jakautuneen", pyyhkiytyneen pois. Jäljellä on vain kaksi ihmistä: Peggy itse ja hänen isänsä. Kahdeksanvuotias on helppo aivopestä.

Mutta tietenkään maailma ei ole mihinkään kadonnut eikä Peggyn ja isänsä asuttama metsämökki, die Hütte, ja sitä ympäröivä alue ole ainoa asutettu - saati olemassa oleva - alue. Eloonjääneitä on muitakin, Peggy lopulta huomaa.

Ja Peggy palaa kotiinsa: tämä ei ole mikään yllätys, sillä se lukee kirjan sivuliepeessä. Toisekseen romaani alkaa siitä, kun Peggy on palannut takaisin kotiinsa Lontooseen eli lukija saa heti tietää, että yhdeksän vuoden eloonjäämisleikki metsässä päättyi.

Mielenkiintoista, vai mitä. Minua tämä kirja kihelmöi niin (kiitos The Sunday Timesin kulttuuriliitteen, josta kirjan bongasin), että oli pakko ostaa se. Varasin sen ensin kirjastosta, mutta peruin varaukseni kun huomasin olevani jonossa neljässadasjotain.

Mutta mielenkiintoista hei. No, olihan se aluksi. Kuten aiemmin jo totesin, aloin arvailla tapahtumien kulkua ja juonta jo hyvissä ajoin. Sen arvaamiseen ei tarvita mitään henkimaailman voimia, ihan puhdas logiikka riittää. Eipä sekään sinänsä olisi haitannut, jos kirjassa olisi ollut mielenkiintoista tapahtumaa tai ajatuksia.

Ei ollut, minua alkoi hieman puuduttaa kirjan keskivaiheilla. Ei olisi välttämättä tarvinnut mitään kummempia tapahtuakaan, jos olisi ollut tarjolla ajatuksia, oivalluksia, sanomaa. Mutta pinnalliseksi jäävät kaikenlaiset ajatuksentyngät, joita ei edes pahemmin ole.

On vain nälkää ja tylsää arkea. Jos ei ole nälkää, on muuten vain tylsää, pimputetaan äänetöntä pianoa. Pianoa, jossa on vain koskettimet. Peggyn isä on epävakaa, mutta mitäs muuta nyt voi odottaa lapsensa kaappaajalta. Isä jääkin etäiseksi.

Myös Peggy jää etäiseksi: hän vain on. En saa hänestä otetta. Jotkut ovat saaneet, koska tämä kirja on saanut melko hyvät arviot Goodreadsissa. Sieltä kannattaakin lukea hieman positiivisemmat mietteet, minä en nyt pysty parempaan.

Our Endless Numbered Days (hyvä nimi kyllä tälle kirjalle: siitä propsit!) on brittiläisen Claire Fullerin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kirjoitettu ja sinänsä moitteeton kieleltään, miellyttävä lukea. Kenties kuulemme hänestä vielä. Suomeksi tätä kirjaa ei ole käännetty ainakaan toistaiseksi.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Ihastuttavat Ehtoolehdon asukit

Kansi: Jenni Saari
Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos, 2013
S. 302

Nyt on ihastuttava kirja, varsinainen kunnianosoitus ja hatunnosto vanhuksille. He tuskin liikaa positiivista huomiota saavat. Riesana vain pidetään, toisten tiellä ja jaloissa.

Niin he tässäkin kirjassa ovat, mutta nyt he saavat kasvot, persoonallisuuden. He eivät ole he, vaan hän.

Kyllä, myös vanhuksilla on persoonallisuus, vaikkei se kaikkia miellytä. Minusta se onkin tämän kirjan ydinsanoma: huono kuulo, hitaus, liikuntavaikeudet tai vastaavat eivät kenestäkään tyhmää tee saati poista oikeutta olla ihminen ja elää ihmisarvoista elämää. Näitä asioita on kirjassa käsitelty kärjistäen, mutta huumorilla. Se toimii.

Ehtoolehto on palvelutalo vanhemmalle väelle. Talossa asuu kaikenkuntoista porukkaa ja siellä on myös dementiaosasto, jonne kukaan ei halua joutua. Mutta joutuu. Kirjan keskiössä on muun muassa asukkaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa. Toki on muitakin, mutta en ala koko henkiögalleriaa tässä esitellä, mutta sen voin kertoa että henkilöitä on sopivasti ja he jäävät mieleen.

Ehtoolehto kuvaa hauskasti asukkaidensa arkea ja tempauksia. Vanhusten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin nuorempien. Se korostuu myös tässä kirjassa. Kirjassa on melko mehevä juoni, joka etenee verkkaisesti, mutta minusta tempo sopii tähän kirjaan: eihän tässä mihinkään kiire ole!

Nautinnollista lukea kirjaa, joka toi mieleeni paljon muistoja (ei vähiten siksi, että tapahtumapaikka on Helsinki) ja tuttuja kulmia. Vaikka kirjassa otetaan kantaa vanhusten (ala-arvoiseen) kohteluun ja "hoitoon", Lindgren tekee sen taiten niin, ettei kirjan kepeä tunnelma kärsi. Se on minusta hienoa, sillä epäkohtiin voi (etenkin kirjallisuudessa) kiinnittää huomiota ilman synkkää paasaustakin.

Minulle tämä kirja oli kuin keinu, joka tuuditti ja viihdytti, nauratti ja toi hyvän ja hempeän, jopa levollisen, mielen. Siihen pystyy hyvin harva kirja. Sellaisia kirjoja tarvitaan - tai ainakin minä tarvitsen!

Lisään kirjan suosikkini-kategoriaan, niin kovasti pidin tästä. Myös jatkot on luettava, kunhan saan käsiini jostain. Onneksi äärimmäisessä hädässä voin lukea kirjat enkuksi, koska Panmacmillan on ostanut trilogian käännösoikeudet. Hienoa! Tosin tuskin jaksan odotella enkunkielisiä versioita, sitä paitsi miten käy hauskojen sanaleikkien käännettynä?

Ehtoolehto-trilogia:

1. Kuolema Ehtoolehdossa (tässä postauksessa)
2. Ehtoolehdon pakolaiset, 2014 (pakko saada!)
3. Ehtoolehdon tuho, 2015 (pakko saada!)

Kirjasta on paljon kirjoitettu blogeissa, mutta linkkaan nyt vain Annamin bloggaukseen, koska olen laiska ja Annamilla on komea linkkilista siellä.


Lopuksi epäkirjallinen muistelo ajalta, jolloin työskentelin vanhainkodissa. Skippaa, jos ulkokirjallinen lätinä ei kiinnosta.

Olen itse työskennellyt vanhainkodissa nuorena etsikkona. Työskentelin lähinnä virikevastaavan/askarteluohjaajan apulaisena ja yleishöylänä, koska minulla ei ollut (eikä ole) asiaankuuluvaa koulutusta. Toisinaan tauotin respan väkeä, lähdin vanhuksen mukaan sairaalakäynnille tai vastaaviin ja järjestin kuljetukset. Se helpotti osastolla työskentelevien työtä, koska sieltä ei kenenkään tarvinnut irrottautua näille reissuille.

Minä pidin työstäni, minulla oli jopa lempivanhukseni. En käynyt heitä juuri osastolla katsomassa, mutta he tulivat alakertaan ja olin siellä heidän kanssaan. Luimme lehtiä, juttelimme jne. Taisin olla ainoa, jolla oli aikaa sellaiseen "lorvailuun". Se oli nuorelle silmiä avaava kokemus, vaikka luonnollisesti olin tekemisissä lähinnä sellaisten vanhusten kanssa, jotka jotenkin pystyivät omatoimisuuteen.

Muistelin noita ihania vanhuksiani lukiessani Ehtoolehtoa. Mieleen tuli hauskoja muistoja siitä, kun vanhukset H ja B eivät tulleet keskenään toimeen, mutta alkoivat lopulta sietää toisiaan. Tosin molemmat avautuivat minulle toistensa selän takana: itse olin hiljaa ja he ymmärsivät, etten voi (enkä halua) kommentoida, mutta se oli ok koska me kaikki tiesimme pelin hengen.

Oli toki muitakin vanhuksia ja joillakin joskus huonoja päiviä ja sai kuulla kaikenlaista rumaakin. Mutta tässä tapauksessa aika on kullannut muistoni.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Minimiete: Hullun lailla

Neil Hardwick: Hullun lailla
Otava, 1999
S. 172
Kirjan on käsikirjoituksesta (I'm still here - an unsuccesful suicide note) suomentanut Juhani Lindholm

Olen metsästellyt Neil Hardwickin kirjaa Hullun lailla jo pidemmän aikaa. Tyyliin sen ilmestymisestä lähtien. Eli vuodesta 1999. Minulla ei tuolloin ollut varaa ostella kirjoja tuosta noin vain. Ei edes yhtä.

Jokunen aika sitten onni potkaisi ja bongasin kirjan Naamalan (Facebookin) Kirjakirppikseltä. Kaupat syntyivät ja nyt olen jo kirjan lukenutkin. Se on kenties hauskin (jep, eikö olekin koomista) depressiosta kirjoitettu kirja. Jos minä aikoisin kirjoittaa mielenterveysongelmasta(ni) romaanin, tekisin sen kaiketi samalla tyylillä. Huoli pois, en kirjoita.

En periaatteessa samastu Neil Hardwickin tilanteeseen. Se olisikin hieman vaikeaa, koska elämme ihan eri elämiä. Sen sijaan saatan samastua moniin hänen tuntemuksiinsa. Voin kuvitella tietäväni, miltä hänestä on saattanut tuntua.

Hullun lailla on oikeastaan ihan erilainen, mitä odotin. Toisaalta en enää muista, mitä kirjalta odotin, koska siitä on jo niin kauan aikaa. Mitään sossupokea tai muuta juoruilua on turha odottaa: sitä ei tästä kirjasta löydy. Ja vaikka kirja on hauska pinnalta, sen alla asuu tyhjyys ja melankolia.

Olen vaarassa avautua, joten kirjoittaminen päättyy tähän. Mutta kannatti odotella tätä kirjaa näinkin kauan. Nostan hattua Hardwickille ja toivon, että missä ikinä hän onkaan ja mitä ikinä tekeekään, hän on saanut (mielen)rauhan. Parantunut. Kaikki eivät parane koskaan.

Tämä kirja ei lähde kiertoon. En aio lainata sitä kenellekään enkä antaa pois. Kirjassa olisi useita kohtia, joita mietin siteeravani tänne. Enpä kuitenkaan jaksa. Tämä onkin sellainen kirja, jonka haluan pitää itselläni - myös henkisesti.

Miksi piti kirjoittaa tästä kirjasta, kun mitään kunnollista ei syntynyt? Luulin, että syntyisi. Se oli jo mielessäni, mutta minä päästin sen menemään - niin kuin teen useimmille asioille nykyään. Menkööt pois. Kaikki.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Paluu Pohjois-Koreaan

James Church: Hidden Moon
Thomas Dunne, 2007
S. 293


Ihastuin siinä määrin Korealaiseen kuurupiiloon, että halusin ehdottomasti lukea lisää komisario O:n tutkimuksia. Jos on lukenut Korealaisen kuurupiilon, tietää suunnilleen mitä saa. Mitään vauhtihurjastelua on turha odottaa minkään suhteen: ei siis juonen eikä tapahtumien.

Pyongyangissa on ryöstetty pankki. Se on epätavallista, koska eihän Pohjois-Koreassa ole rikollisuutta puhumattakaan siitä, että pankki ryöstetään. Mutta niin on nyt päässyt käymään ja ryöstöä pitää tutkia.

 Tutkinta lankeaa komisario O:lle, joka haistaa palaneen käryä. Niin on kitkerä aromi, ettei hän haluaisi osallistua koko tutkimukseen. Onko ryöstöä edes tarkoitus selvittää vai olla vain selvittelevinään? Sekin pitää ensin selvittää ennen kuin alkaa selvittää toden teolla ryöstöä.

Tuossa oikeastaan on kirjan ydin: selvittääkö vaiko vain leikkiä selvittelevänsä? Jotain pitää nimittäin kuitenkin olla tekevinään samalla kun luotaa vihjeitä siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä tai olla tekemättä. O:n uudesta esimiehestä (Min) ei ole paljon apua. Hän on melko kokematon ja valittu virkaansa muista kuin pätevyyssyistä. O:n ja Minin suhde on huvittavaa seurattavaa. Kyllä, naurattaa heidän hienovarainen piikittelynsä.

"Mr. Oaktree?"
"He's very big, Min."
Min put his hand over his eyes and slumped in his chair.
"Can we not bring foliage into this, Inspector? It's complicated enough for me to keep track of everything that is going on."
"We could use it as a code name, on the radio," I said, "if we still used radios."

Tässä(kin) kirjassa on parasta erityisesti henkilöiden väliset suhteet ja dialogit, kulttuurinen jännite ja miljöö. Jos kaipaa suoraviivaista toimintaa ja juonta, niin en usko että kannattaa lukea tätä kirjaa. Sen sijaan jos nauttii kieroudesta, sanoista joita ei sanota ääneen, ajatuksista jotka ajatellaan hiljaa, mustasta huumorista ja jossain määrin politiikasta, niin lue ihmeessä.

"Unlikely, Superintendent, they're mulberries."
"So?"
"No good for shelves. A wood with too much of a mind of its own."
"I'm surprised such trees grow here." He paused and waited half a beat. "I mean, cold weather and all."

Minua tämä kirja viihdytti kovasti. Nautin sen verkkaisesta etenemisestä ja yllätyksellisyydestä. On melko vaikea arvata etukäteen, mitä tapahtuu - siksi en edes arvaillut, vaan jäin kellumaan virran vietäväksi.

Marmatusosuus:  Kummalliset lauserakenteet siellä täällä ja omituinen pilkutus tekivät tekstistä ajoittain töksähtelevän. Samoin joistakin puheenvuoroista puuttui sitaatti alusta tai lopusta, mikä hankaloitti ymmärtämistä (siis missä vaiheessa asia sanotaa ääneen, missä vaiheessa se muuttuu ajatukseksi).

Summa summarum: pidin kovasti ja aion lukea kolmannenkin kirjan, Bamboo and Blood, joka odottelee jo hyllyssäni. Tosin pitelen nyt taukoa tästä sarjasta jonkin aikaa, koska näiden kirjojen lukeminen vaatii ihan omanlaisensa mielentilan.

"I told you the other night, I'm not a social creature, I'm antisocial. Right now, I'm particularly antisocial. When I throw a party, I'll send you an invitation."


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007 (tässä postauksessa)
3. Bamboo and Blood, 2008 (hyllyssäni)
4. The Man with the Baltic Star, 2010 (hankintalistalla)
5. A Drop of Chinese Blood, 2012 (hankintalistalla)