torstai 30. huhtikuuta 2015

Huhtikuun hurjastelut

On taas se aika kuukaudesta, kun naamassa kukkivat tulppaanit sun muut leikkokukat. Ei vainen, kirjoista piti puhumani. Ei muuta kuin kasa tiskiin, kas tässä kuluvan kuun kirjahommailut.


Neljän kuukauden otannan perusteella näyttää siltä, että kirjat lisääntyvät kuukaudessa keskimäärin seitsemällä kappaleella. En ole raportoinnin myötä tai takia muuttanut ostokäyttäytymistäni, koska haluan saada mahdollisimman autenttisen kuvan tästä kirjojenostopakkomielteestäni.

Onko seitsemän kirjaa kuussa paljon vai vähän? En osaa sanoa, koska en toistaiseksi koe asiaa ongelmana. Olen kuitenkin harkinnut, että pitäisin "ostovapaan" kuukauden eli en saisi - siis kieltäisin ehdottomasti itseltäni - ostaa kirjoja. En yhden yhtä, en edes muka vahingossa.

Mutta kokeilu täytynee siirtää ensi vuoteen, koska enhän nyt voi kesken raportointivuoden keinotekoisesti muuttaa tapojani, enhän. Ja siis voihan olla niin, etten jonakin kuukautena osta kirjoja. Eihän sitä koskaan tiedä. Heh.

Kootut selitykset ja perustelut:


Tom Rob Smithin romaanista Child 44 käytiin keskustelua eräässä kirjaryhmässä. Kiinnostuin kirjasta niin paljon, että se piti heti saada lukea. Menin charity shoppiin ja kas siellä se jökötti hyllyssä kahden punnan hintaan.

Luin kirjan heti ja päätin, että haluan lukea jatkotkin. En tosin ole vielä päässyt jatkoille, koska välistä puuttuu The Secret Speech (Salainen puhe), jota en ole toistaiseksi löytänyt kaupasta (joutunee tilaamaan sen jostain netistä). The Farm (ihan itsenäinen teos) liimautui käteen, koska hei Tom Rob Smith - pakko saada! Tuo Agent 6 on siis trilogian kolmas kirja.


Grumpy Cat on varmaan kaikille tuttu. Söpö kirja, se kertoo minusta. Olen siis sen jo lukenut, mutta en aio siitä blogata, koska eipä minulla ole kirjasta mitään tuoretta sanottavaa. Selailen sitä, kun ottaa päähän. Eli päivittäin.

Paula Hawkins: The Girl on the Train, luin jo ja melkein alkoholisoiduin. Ihan ok kirja, mutta jokin tökki. Lue pidemmän kaavan mietteeni täältä.




Per Pettersonin rompsku I refuse (suom. En suostu) on ollut jonkin verran esillä blogeissa. Minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus, joten ajattelinpa laajentua ja kokeilla häntä. Eli kiitosta vinkeistä! Vaikka en aina jaksa kommentoida (en väkisin viitsi: joskus on kiva vain lukea blogeja hiljaa), niin luen kyllä silti blogeja.


Bonuskirjana saapui Otavalta pyytämäti ja yllättäin Britt-Marie kävi täällä. Kirjan takakanessa lukee "Naispuolinen mielensäpahoittaja valloittaa! Ruotsin jättimenestys nyt Suomessa." (kirja ilmestyy kesäkuussa)

Jännää. En ole lukenut Mielensäpahoittajaa, joten periaatteessa voin lukea tämän kirjan ilman mitään ennakko-odotuksia.


Tällaiset kirjahommat siis huhtikuussa. Mielipiteitä: silkkaa sontaa vai helmiäkin joukossa?

 Mukavaa vappua, toverit! Kuten huomata saattaa, en ole pessyt ikkunaa. Enkä pese.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Ovien takana

Sisäänkäynnit kiinnostavat minua. Eivät pelkästään ovet, vaan niille johtavat tiet. Kivetykset ovat kuin matot.


Kotona minua odottaa pimeys, kylmät patterit.


Valoa. Suojelusenkelini sädekehä? Jokin jaksaa vielä tässä maailmassa loistaa.


Aamun ensimmäiset säteet. Vai viimeiset?


Siirrän syrjään sanat
suojatakseni sisintäni.

Soihdun sammutan
saadakseni samoilla sumussa

Satakieli sulkee suunsa,
se sairastuu.

Saatana saapuu
suljettujen seinien sisälle.


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Oispa kaljaa

Paula Hawkins: The Girl on the Train
Doubleday, 2015
S. 316

Tässä kirjassa juopotellaan niin paljon, että käväisi mielessä josko itsekin kaataisi lasillisen halpaa punkkua lasiin. En kaatanut. Ehkäpä syyskuussa ilmestyvään suomennokseen asetetaan ikäraja ja kirjaa myydään vain Alkossa.

Rachelilla on alkoholiongelma. Syöksykierre mustaan alkoi jo hänen suhteensa aika, mutta kumppanin, Tomin, dumpattua hänet (Rachelin) tilanne vain paheni.

Ei tunnu kivalta, kun rakas aviomies jättää ja vieläpä toisen naisen takia. Nyt Tomilla ja hänen uudella Anna-vaimollaan on kaikki, mitä Rachel olisi halunnut. Ja Rachelilla vain viinapullo ja pieni vuokrahuone.

Rachelin alkoholiongelmaa on kuvattu melko uskottavasti. Rachel on itsekin tietoinen riippuvuudestaan, mutta lopettaminen on vaikeaa, koska alkoholi antaa rauhan, päästää pois. Se tuo tilapäisen unohduksen ja helpotuksen. Periaatteessa saatan tuntea empatiaa Rachelia kohtaan (ja varsinkin ymmärrän hänen tunteitaaan, joita riippuvuus aiheuttaa), mutta samalla hän käy hermoilleni.

Rachelin pakkomielteenomainen toikkarointi ja toisten asioihin sotkeutuminen ja nenän työntäminen joka paikkaan käy hermoilleni ja muutaman (niinku noin sadan) kerran olisi tehnyt mieli huutaa, että jätä nyt ne kaikki saamarin ihmiset rauhaan - mitä niiden elämä sinulle kuuluu! So what, että näit jotain junan ikkunasta. Mitä sitten, mitä se sinulle kuuluu? Kerro poliisille ja anna sitten asian olla. Mutta ei. Ajoittain tylsistyin nimenomaan Rachelin ollessa kertojana.

Kirjassa on Rachelin lisäksi kaksi muuta kertojaa: Anna ja Megan. Annan tuossa jo mainitsinkin: hän on Tomin toinen vaimo. Nainen joka syrjäytti Rachelin ja tuli hänen paikalleen. Itse asiassa jopa samaan kotiin, jossa Tom ja Rachel joskus asuivat yhdessä niin onnellisina.

Tuolla samaisella kadulla asuu myös Megan miehensä Scottin kanssa. Tällä(kään) pariskunnalla ei mene järin hyvin. Megan on arvaamaton ja ailahtelevainen, suorastaan ärsyttävä bitch. Oops, sori. Kirjahan voi olla varsin mainio, vaikka sen kaikki henkilöt olisivat karseita niin kuin esimerkiksi tässä romaanissa. Toisaalta kussakin on myös ne pidettävät ja inhimilliset puolensa: harva ihminenhän on oikeassa elämässäkään joko täysin bitch tai täysin rakastettava.

Tämä kirja ei silti onnistunut vakuuttamaan minua. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutten osaa sanoa. Ehkä joskus keksin, mikä tässä minua mättää. Ihan luettava tämä silti oli, eli en harkinnut kaulakiikkua tai muutenkaan vahingoittanut itseäni kirjaa lukiessani. Enkä tosiaan edes ratkennut ryyppäämään.

Tätä kirjaa on verrattu Gillian Flynnin Gone Girliin (Kiltti tyttö), josta on paljon pöhisty Suomessakin. Itse en ole Kilttiä tyttöä lukenut, mutta katsoin sen elokuvana jokunen aika sitten. Elokuvan perusteella saatan ymmärtää rinnastuksen, mutta kyllä tämä The Girl on the Train on ihan omanalaisensa teos kuitenkin.

Myös Annami on lukenut tämän kirjan.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Kun asunnontavoittelu lähtee lapasesta

Ha Jin: In the Pond
Vintage, 1998
S. 178

Kylläpä olenkin osannut valita hyvät kirjat luettavakseni. Toki kyse on tietyssä määrin hakuammunnasta, koska ei sitä (kirjan "hyvyyttä") voi yleensä etukäteen tietää, ellei kirjailija ole ennestään tuttu. Ha Jin ei todellakaan ollut, mutta onneksi otin riskin ja tutustuin. Kannatti!

Kommunistilinjalla mennään edelleen kuten edellisessäkin romaanissa. Tällä kertaa tosin Kiinassa eikä mukana menossa ole murhajuttuja eikä ruumiita synny muutenkaan.

Nyt syntyy kasveja - ja lannoitteita. Shao Bin on asentaja, joka kuuden vuoden palveluksen jälkeen uskaltaa jo toivoa saavansa perheelleen isomman asunnon.

Mutta kuinkas käykään: ainoastaan kolme vuotta tehtaalla työskennellyt sihteeri saakin suuremman asunnon ja Shaon perhe jää jälleen nuolemaan näppejään ahtaassa kopissaan niin kuin toki moni muukin. Mutta nyt on epäreilua, on todella!

Bin ei saata katsoa asiaa läpi sormien, vaan ryhtyy toimeen näpäyttääkseen esimiehiään. Hän piirtää pilakuvan. Ja taiten piirtääkin, sillä hän on taitava kalligrafi ja kuvataiteilija. Pilapiirros julkaistaan lehdessä ja se on ensimmäinen vaihde mopossa, joka alkaa pian keulia. Suorastaan lähtee käsistä.

Oletin, että kirja olisi vakavahko ja hienovaraisen pohtiva kannanotto kommunistisesta korruptiosta. Oletin väärin. In the Pond on tupaten täynnä komiikkaa, se on suorastaan koominen. Ja koomisen hyvä.

(Olisin toki tiennyt tämän jo ennen lukemisen aloittamista, jos olisin lukenut kirjan takakannesta kuvauksen lisäksi ne hehkutukset, joita pitää kirjoihin tunkea. En lukenut, koska yleensä skippaan ne ja luen vasta kirjan luettuani - jos silloinkaan.)

Shao Bin on ristiriitainen, mutta johdonmukainen, henkilöhahmo. Hänestä on vaikea pitää ja hänen tekemisiään piti ajoittain lukea käsi otsalla syvään huokaillen Voi ei. Bin on kuin pillastunut varsa, joka kirmatessaan tulee kaataneeksi aitoja vähän sieltä sun täältä.

Ymmärrän kuitenkin Biniä (ja tunsin myös sääliä häntä kohtaan, ja elin mukana hänen toiveissaan): hän on kyllästynyt lahjontaan ja epäreiluuteen. Hän ei enää halua alistua, vaan hakee oikeutta itselleen ja perheelleen.

Binin kuvataiteelliset lahjat huomataan muuallakin ja vihdoin Binille voisi aueta osaamistaan ja todellista intohimoaan vastaava työ. Mutta kukaan ei ymmärrä ketään ja jos ymmärtää, niin väärin. Ja näiden virheellisten tulkintojen takia tehdään tekoja, joita ei ehkä muuten olisi tehty.

Huumori on vaikea laji etenkin kirjallisuudessa, mutta tässäpä sellaista huumoria joka iskee minuun! Ajoittain kohtaukset menevät hieman överiksi, mikä tosin varmasti on ihan tarkoituksellista. Koomisuuden alla on sanoma ja opetus. Lopulta kaikki toimivat omaa etuaan tavoitellen. Siinä helposti lentää jopa oman perheen etu ikkunasta ulos.

Tätä Ha Jin kirjaa ei ole Wikipedian mukaan suomennettu. Sen sijaan hänen romaaninsa Waiting (Odotus) on ja luulenpa jopa, että olen lukenut sen. Ainakin kirjan kuvaus vaikuttaa tutulta, mutta muuta en sitten muistakaan - en edes sitä pidinkö vaiko enkö.

Mutta tästä pidin kovasti. Jestas sentään, mikä helmi taulussa!

~~~

Kirjan kansi: Mary Schuck / Käsin kirjoitettu teksti: Ruth Rowland

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Lapsi 44 - kun vainoharhoilla ei ole rajoja

Tom Rob Smith: Child 44
Simon&Schuster, 2008
S. 473
Suom. Lapsi 44


Nyt on hyytävä, suorastaan talven jäljiltä ajamattomat säärikarvat pystyyn nostattava romaani. Fiktiivinen, mutta varsin aidon tuntuinen - ainakin tietyiltä osin.

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan kirjan pohjautuvan todellisiin tapahtumiin, mutta suhtaudun tällaisiin aina tietyin varauksin ja ajattelen mieluummin, että voisihan se kaiketi olla totta, mutta luen silti kirjaa fiktiona. Koska mitä välii.

En osaa ottaa kantaa romaanin autenttisuuteen, koska en ole historoitsija. Mutta Venäjä on vähän sellainen, että melkein mitä vain on voinut tapahtua ja tapahtuu muuten edelleen niin kuin varmasti kaikki ovat huomanneet. Puitteet varmasti ovatkin varsin todenmukaiset tässä romaanissa, mutta toki asiaan kuuluvalla liioittelulla, kenties. Snadisti tuli pohjoiskorealaiset fiilikset kirjaa lukeissani.

Olemme siis Venäjällä. Tai oikeammin Neuvostoliitossa. Child 44 alkaa talvisella kohtauksella vuonna 1933. Ja jytinällä alkaakin, mutta siitä siirrymme pian Moskovaan ja vuoteen '53. Leo (suomalaisessa käännöksessä ilmeisesti Lev: enkunkielisiä varten on vissiin pitänyt valita "tuttu" nimi, etteivät lukijat järkyty "vieraasta" nimestä) on sotasankari, joka on omistautunut maan hallitukselle. Hän nauttii hallituksen luottamusta, kunnes käy niin kuin monelle muullekin on aiemmin käynyt: luottamus alkaa luisua epäluottamuksen puolelle.

Mutta miksi? Sitä ei tiedä edes Leo itse. Hän ei tiedä onko kyseessä ehkä luottamuksen testaaminen vai silkka epäluottamus. Vai ehkä tahallinen maineen maalaaminen mustaksi. Koska epäluotettavina pidettyjä henkilöitä epäluotettavampia voivat lopulta olla ne luotettavina pidetyt. Joku voi olla niin luotettava, että se epäilyttää.

Tämä kirja onkin varsinaista peliä luottamuksella. Keneen voi oikeasti luottaa? Sitä on mahdotonta määritellä, koska kuka tahansa voi olla valtion agentti, jonka tehtävä on valvoa ja tarvittaessa narauttaa epäluotettavat poliisit ja virkamiehet. Miten tunnistaa kavalat silmäparit satojen muiden joukosta?

Leolla on pientä perstuntumaa asiaan, mutta systeemi on hänellekin liian kiero. Eilisen sankari voi silmänräpäyksessä muuttua huomisen huoraksi, joka pitää teljetä vankikoppiin. Jota pitää kuulustella, ja ennen kaikkea jolta pitää saada lausunto. Mielellään tunnustus. Ja lopulta se tunnustus aina saadaan ja sen kaverina lista. Ja listalle kukaan ei halua joutua; ei ole olemassa listaa, jonne kannattaisi joutua.

Tämä kirja teki minut suorastaan vainoharhaiseksi. Kaikki pitää kyseenalaistaa - jopa oman kumppanin tekemiset. Leo on elänyt uskossa, että hänellä ja vaimollaan Raisalla on hyvä, normaali (niissä puitteissa) suhde. Mutta onko sekään lopulta sitä, mitä hän on luullut? Yhtä kaikki, tutun elämän raamit rapisevat ja jäljelle jää vain epäluottamus. Ja karkoitus Moskovasta syrjäseudulle Uralin kupeeseen. Sekin epäilyttää: miksi vain karkoittaa, miksi ei tappaa?

Kun (Leon) alamäki alkaa, ei sille loppua näy. Kaikki tuntuu menevän lopulta pieleen. Lisäksi täytyy miettiä, miksi hän saa tietää jotakin: siksi, että hän saa selville itse vai siksi, että hänen annetaan saada selville?

Kirjan nimi viittaa murhatapauksiin, joita Leo alkaa pakkomielteisesti tutkia. En aio tämän enempää juonta avata, koska se kannattaa kokea itse. Nyt on kieroa menoa nimittäin ja voin taata, että sangen koukuttavaa. Romaania oli ihan mahdoton jättää pidemmäksi aikaa koskematta. Sitä piti lukea jokaisessa raossa.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, joka sai Brittilässä ensi-iltansa 17.4. Aion elokuvan ehdottomasti katsoa, vaikka sitä on jo kritisoitu naurettavaksi "kielensä" takia. Tällä viitataan näyttelijöiden englantiin, jota he puhuvat "venäläisittäin" murtaen. Pakko tunnustaa, että kuulostaahan se vähän hassulta (olen katsonut trailerin), mutta luulen ettei se ole niin iso "ongelma" meille muilta kielialuelta tuleville.

Child 44 on trilogian avausosa, mutta voin vakuuttaa että kirja on aivan itsenäinen kokonaisuutensa. Mitään ei siis jää kesken eli periaatteessa jos kirjan luettuaan ei haluakaan enää lukea jatkoja, voi lukemisen päättää tähän kirjaan. Itse aion kyllä lukea ne seuraavatkin osat, jotka ovat The Secret Speech (suom. Salainen puhe) ja Agent 6 (jota ei vissiin ole suomennettu ainakaan vielä).

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kadotettujen hedelmätarha

Kansi: Matthew Johnson/S&S Art Dept.
Nadifa Mohamed: The Orchard of Lost Souls
Simon & Schuster, 2013
S. 336
Suomennettu nimellä Kadotettujen hedelmätarha

Somalia 1987 ja 1988, Kolme naista. Tai oikeastaan kaksi, sillä yksi heistä on vasta lapsi. Tai olisi jos saisi olla.

Pakolaisleirillä syntynyt 9-vuotias Deqo ei tiedä elämästä muualla kuin leirissä. Kuitenkin hän haaveilee "normaalista" elämästä, perheestä.

Orvon lapsen äidinkaipuu on suuri. Odottamattoman sattumuksen siivittämänä Deqo karkaa kaupunkiin, Hargeisaan. Uusi sivu kääntyy hänen elämässään.

Filsan on nuori naissotilas, joka on saapunut Hargeisaan Mogadishusta. Sotilaita tarvitaan tukahduttamaan mahdolliset kapinat. Naiset ovat vähemmistö sotilasjoukoissa, mutta heitä kuitenkin on.

Kawsar on viisikymppinen nainen, joka avaa suunsa väärässä paikassa ja saa maksaa siitä melkoisen korkean hinnan. Mutta olisiko hän vain voinut olla hiljaa? Ehkä hän ei enää jaksanut olla hiljaa - jokin napsahti hänen päässään.

Kuten arvata saattaa (mikä ei siis moitteena) näiden kolmen naisen tiet kohtaavat, mutta sitä ennen ehtii sattua ja tapahtua. Muistot ja niiden muassa luurangot vyöryvät ulos kaapeistaan. Pieni Deqo ei vielä luurankojen päälle ymmärrä: hän kantaa sisällään unelmaa.

On Mohamedilta hyvä veto tarkastella tapahtumia kolmen, hyvin erilaisen naisen kautta. Se mahdollistaa monipuolisen kurkistuksen tuohon levottomaan, sotaisaan aikaan (ei sillä ettäkö levottomuudet tuohon olisivat loppuneet: tuskin loppuvat koskaan?). Sota ei suinkaan koskettele vain sotilaita tai aktivisteja: se koskettelee kaikkia eikä vähiten siviilejä.

Mohamedin kieli on kaunista ja sitä on ilo lukea. Tekstiä piristää ajoittainen maalailevuus ja symboliikaa, jotka istuvat tekstiin kuin krookukset kevätmultaan eikä kertaakaan synny tunnetta tekotaiteellisuuden tavoittelusta tai väkisin väännetyistä virkkeistä.

The Cemetery resembled the vegetable plot between the clinic and orphanage, pregnant with plantings that would never grow, watered with nothing but tears.

Varsin sivistävä ja koskettava lukuelämys, joka vielä yllätti lopussa. Odotin ja pelkäsin jotain muuta, mutta ympyrä sulkeutui kauniisti ja jätti huulilleni haikean, mutta toiveikkaan hymyn. Hieno kirja, jota voin suositella erilaisista kulttuureista kiinnostuneille lukijoille.

Marmatus: Sanasto olisi ollut kiva ylläri, koska ei nuo somalisanat oikein taivu vielä. Niitä oli kyllä selitetty kirjassa ja osan saattoi arvata kontekstista, mutta minä tykkään sanastoista, koska niihin voi palata kesken lukemisen silloin kun haluaa.

Muualla blogeissa:

Kirjakaapin kummitus
Omppu
Mari A.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kiveen kirjatut elämät


Sinun rinnallasi kukin jouluruusuna vaikka pääsiäisenä.


Piirsin sille silmät. Huomaatko?


Graalin malja?


Pahoittelemme.


Hyvää pääsiäisen jatketta kaikille!


torstai 2. huhtikuuta 2015

Erittäin vihainen kirjamiete

SJ Watson: Second Life
Doubleday, 2015
S. 425

Mitäs tästä kirjasta voi kertoa, kun sen sisältö halutaan ilmeisesti pitää piilossa kuin kellariin teljetty pedofiilin uhri?

Kirjan takakannessa ei nimittäin kerrota yhtään mitään tästä kirjasta: siellä kehutaan vain kirjailjan edellistä romaania eli Before I Go to Sleep -esikoista (joka on suomennettu nimellä Kun suljen silmäni). Katsokaa vaikka itse.


Kirjan sivuliepeessä sentään kerrotaan hieman kirjastakin. Tuskin olisin ostanut (tai välttis edes lainannut sitten joskus, kun sen saa kirjastosta) Second Lifea, ellen tietäisi kirjailijaa ennestään, ja olisi lukenut hänen aiempaa teostaan - ja pitänyt siitä. Nyt sitten kaiketi ratsastetaan sen edellisen romaanin maineella? Vai olenko vain kyyninen?

Kas tässä vielä se kirjan sivulieve:


Kyllähän tuo kuvaa kirjaa oikein hyvin eli periaatteessa ei pitäisi valittaa. Mutta valitin silti. Jos aiot lukea kirjan ja haluat säilyttää sen "mystisyyden", en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Minua suututtaa tämä kirja, joka oli ihan mielettömän koukuttava. Sekin suututtaa.

Käsittelenkin tätä kirjaa suuttumuksen kautta, koska naamapalmujen tekeminen oli eräs keskeinen toimi kirjaa lukiessani.


Suututus numero 1:

Kirjojen tyhmät henkilöt suututtavat minua. Ärsyttävä saa olla, mutta suoranaista urpoutta en kestä. Tämän kirjan minäkertoja on himpan alle nelikymppinen Julia. Julialla on rakastava aviomies, Hugh, ja "ottolapsi" Connor. He ovat kaikki ärsyttäviä. Connorille se sopii, koska teinit nyt yleensä ovat ärsyttäviä. Sen sijaan Julia on ärsyttävyyteen asti typerä ja Hugh ärsyttävyyteen asti holhoava.

Julia on melkoinen valehtelija: hän valehtelee sekä muille että itselleen. Lisäksi hän omassa mielessään onnistuu oikeuttamaan tekosensa milloin milläkin syyllä. Enhän minä nyt, mutta kun sitä ja tätä ja plaa plaa. Ottaisi jumalauta vastuun teoistaan, eikä leikkisi viatonta uhria!


Suututus numero 2:

Kirja on varsin ennalta-arvattava. Tai sitten olen erityisen älykäs ihminen. Kallistun ennalta-arvattavuuden puolelle enkä edes usko, että se (ennalta-arvattavuus) on tahallista. Luulen, että kirjailija luuli olevansa kierompi kuin on, mutta epäonnistui. Tai sitten juonen kulku on niin kulunut, ettei tuota vaikeuksia sitä arvata.

Aivan lopussa tapahtuu ihan pikkuisesti yllättävä käänne, mutta senkin saattoi ennakoida.


Suututus numero 3:

Olin niin suuttunut, että aloin kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin, kuten miten voi sytyttää tupakan ja polttaa sitä kaatosateessa. Vaikka kuinka kämmenellä suojaisi savuketta, niin aika vaikeaa se on.

Julia on valokuvaaja ja olevinaan amattilainen, mutta työskentelee jollain perusläppärillä (?). On olevinaan luova muttei keksi mitään luovaa edes valehdellessaan.


Suututus numero 4:

Kirja on todella koukuttava. Sitä piti ahmia, vaikka suututti. Kirja on hyvin kirjoitettua sujuvaa tekstiä, joka vie mukanaan. Eli vaikka suututti lähes koko ajan, silti ei tullut mieleenikään jättää kirjaa kesken. Siksi nyt onkin varsin hämmentynyt olo: miten ihmeessä jokin kirja voi näin suututtaa ja samalla koukuttaa niin totaalisesti? Montakohan kertaa olen jo tässä postauksessa maininnut sanan "suututtaa"?

Teen jotain poikkeuksellista ja läväytän tänne kirjasta tekemäni muistiinpanot. Pahoittelen tekstin karua kieltä (siellä on kirosanakin, apua!) ja sekavaa käsialaa: en panosta visuaalisuuteen kirjoittaessani pikana muistiinpanoja kesken lukemisen (eli voivat olla myös epämääräisiä eli niitä ei ymmärrä muut kuin minä: laitan ne tähän siksi, koska kokemani suuttumus paistaa niistä niin voimakkaasti läpi).

Muistiossa on pieniä infomuruja, mutta ei mitään oleellista eikä spoilereita. Se valottaa ehkä vähän kirjan juonta, josta en poikkeuksellisesti aio kirjoittaa yhtään mitään. Lue itse - tai ole lukematta.