tiistai 4. marraskuuta 2014

Varjojen huone ja hyvästit Varistytölle +Edit.

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Alkuper. Pythias Anvisningar
Suomentanut Kari Koski
Otava, 2014
S. 364
Arvostelukappale

Varjojen huone päättää Varistyttö-trilogian. Vapaana repsottaneet langat löytävät paikkansa - osa varsin yllättävälläkin tavalla. Senhän tämä trilogia on onnistunut tekemään ainakin minun kohdallani useammakin kerran: nimittäin vetämään maton jalkojen alta.

Koska kyseessä on trilogian viimeinen osa, saattaa tämä postaus sisältää spoilereita. Jos et siis ole lukenut aiempia osia, mutta ajattelit niin tehdä, jatka omalla vastuullasi.

Jo ensimmäisestä kirjasta lähtien mukana ollut, hieman mystinen Victoria Bergman näyttäytyy jälleen uudessa valossa. Hän aukenee kuin kypsä kastanja tarkasteltavaksi. Lukijahan on tienyt jo pidemmän aikaa, kuka Victoria on, mutta hänen perimmäinen olemuksensa on pysynyt piilossa. Mikä lopulta on unta, mikä totta?

Järkyttävä totuus hämäräperäisten murhien taustalla nousee viimein pinnalle. Mutta työ on vielä kesken ja pahuuden lonkerot kurkottavat lisää uhreja ennen kuin työ on saatu päätökseen. Jeanette Kihlberg kollegoineen saa todellakin paiskia töitä saadakseen avatuksi Pandoran lippaan.

Varistyttö-trilogia on todella runsas dekkari, joka vaatii lukijalta paneutumista huomata vihjeet, joita Sund ripottelee pitkin trilogiaa. Siksi tämä kirjasarja olisi parhaimmillaan, jos sen voi lukea putkeen. Jopa muutaman kuukauden välit kirjojen lukemisessa haittasivat ainakin minun lukukokeumustani. Henkilöitä siunaantuu sen verran, että on vaikea muistaa, mikä kunkin rooli on. Tarkoitukseni oli pikalukea aiemmat osat ennen tätä, mutta enpä ehtinyt.

Yhteenvetona koko trilogiasta sanoisin, että se on taiten rakennettu ja koukut kantavat läpi koko sarjan. Oikeastaan antaisin vain yhden ison miinuksen: Jeanetten ja Sofian lesboilu tuntuu pakkopullalta. Uskon ymmärtäväni, miksi pikalesbous oli haluttu kirjaan ympätä (lisäjännitystä ja jännitettä juoneen), mutta nyt oli kyllä menty siitä, mistä aita on matalin. Tuon kaltaista lisäjännitettä ei olisi mielestäni edes kirjaan tarvittu tai sen olisi voinut hoidella toisellakin tavalla. Pelkkä ystävyyskin olisi riittänyt ja ollut uskottavampaa.

Varistyttö-trilogiaa on monissa paikoissa myös moitittu kaupallisuudesta. Minusta tämä ei ole sen kaupallisempi kuin mikään muukaan kirja(sarja). Tässähän on messevä juoni höystettynä psykologisilla pohdinnoilla.

Raakuutta ei ainakaan minun kategoriassani ole sen enempää kuin monissa muissakaan kirjoissa. Ei tässä mitään mässäillä: moni asia jätetään kertomattakin, vaikka toki lukija voi aavistella loput mielikuvitustaan käyttäen.

Tietenkään en ihan herkimmille tätä kirjasarjaa suosittele, mutta dekkareiden ja trillereiden ystäville kylläkin. Tässä pääsee ihan itse spekuloimaan ja raapimaan päätä.

Minulle lisää Sundin poikia, kiitos. Ja nähtävästi heiltä onkin tulossa uusi trilogia, jonka avauskirja on nimeltään Glaskroppar, Lasiruumiit. Mukana menossa on tästäkin trilogiasta tuttu poliisi Jens Hurtig. Kirja ilmestynee suomeksi joskus helmikuussa.

Varjojen huoneesta on moni blogannut. Tällä en kertaa en jaksa linkitellä, mutta katsopa Googlesta.

~~~

Edit: 5.11. klo. 18:08 UK, 20:08 FI

Varistyttö-trilogian kirjojen kannet ovat herättäneet paljon keskustelua. Kaisu-Maria Otavalta valotti kirjojen kansien syntyä Kirsin kirjanurkan (terkkuja!) kommenttilaatikossa.  Itse tiesin, että kannet on retusoitu Carl Larssonin kuvista, mutta en mitään muuta.

Kopioin Kaisu-Marian kommentin tähän. Kommentti on kokonaan luettavissa täältä.

"Kirjojen kannet ovat kirjailijoiden itsensä tekemät ja tässä ote kirjamessulehden haastattelusta: 


'Olemme tehneet ne itse. Ne pohjautuvat Carl Larssonin taulujen tunnettuihin yksityiskohtiin joita olemme muokanneet. Kasvoimme molemmat siinä ruotsalaisessa yhteiskunnassa jossa Carl Larssonin taulut seinällä merkitsivät onnellista koti-idylliä. Kansissa haluamme kyseenalaistaa tämän idyllin, näyttää sen vääristyneisyyden. Emme kumpikaan pidä Carl Larssonin tauluista ja siihen on syynsä.'

Lisäksi pakko vielä lisätä, että Unissakulkijan kannen "nainen" on 14-vuotias tyttö, jota Carl Larsson nai ja josta hän puhui kirjeenvaihdossaan toiselle taiteilijalle lihanpalana. Tähän kommenttina alkuperäisen maalauksen taiteilijan heijastuma peilistä on Erik Axl Sundin versiossa muutettu sianruhoiksi."


Edit: 6.11. klo. 9:34 UK, 11:34 FI

Kirjasfäärin taika on haastatellut Sundin poikia. Myös kirjan kansikuvia on sivuttu haastattelussa alaotsikon "Valheet olohuoneen seinällä" alla. Kannattaa lukea.

30 kommenttia:

  1. Minulla on tähän sarjaan kaksi miinusta: Tuo lesboilu, joka on tässä slevästi ontuva pikaveto sekä se että Jeanette jää niin etäiseksi ja jotenkin naiiviksi. Varistyttö oli minulle rankin, Unissakulkija paras.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeanette tosiaan häipyi melko taustalle sarjan edetessä. Ihan kuin olisi hylättyä loppua kohden. En edes erityisemmin hänestä pitänyt, joten sinänsä ei minua haitannut. Naiivi - sitä hän todella oli. Mutta onneksi kirja voi olla hyvä, vaikka inhoaisi kaikkia sen henkilöitä. :D

      Poista
  2. Minä en päässyt tähän ollenkaan eläytyen sisälle. Luin sitten lopulta koko trilogian odottaen, milloin minä koen kauhua ja yllätyn. Sitä ei tapahtunut. harmittelin vain kirjan kömpelyyttä.

    Lasten hyväksikäytöstä ja sivupersoonista on kerrottu monissa muissa teoksissa nin paljon paremmin.

    Minusta laskelmoiva kaupallisuus tuntui tässä siten, että kaikki mahdollinen piti ympätä mukaan, jopa niin, että rakenne ja uskottavuus kärsi. Ihan kuin elokuvissa, joisa tietyin minuuttivälein on oltava väkivaltaa tai seksiä.

    Sivupersoonien kuvaus oli mielestäni liian suoraviivaista ja asiantuntematonta. Oikeasti multipersoonainen henkilö tietää tietyssä määrin näistä persoonistaan. Ei hän yöllä käy kieriskelemässä märässä nurmessa miesten kanssa ja sitten ihmettele aamulla, että miksikäs kengät ovat märät ja takissa ruohonkorsia. Ja jos viettää toisena persoonana yöt ulkona ja toisena taas on tyylikäs virkanainen, niin kai siinä jo tulisi uupumus.

    Eikö henkilökuvaus näissä kirjoissa olekin sarjakuvamaisen ohutta? Pahat ovat vain pahoja. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos pedofiili olisi muutakin kuin tuo yksi piirteensä.

    En ole lukenut paljon dekkareita, vain hyviä, kuten Karin Fossumin psykologiset rikosromaanit. Ehkä olen liiankin ankara, mutta minusta nämä kaverit kirjoittavat samantyylisesti kuin monet yläasteikäiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en odottanut mitään kauhua tätä kirjaa lukiessani , enkä sitä saanutkaan. Odotin vain lukevani dekkaria, jossa pääsee itsekin pohtimaan ja sitä sain. Minä pidin kirjan "repaleisesta" rakenteesta.

      Kyllä, lasten hyväksikäytöstä on tosiaan kirjoitettu paljon sekä fiktiivisissä romaaneissa että muistelmienkin (viittaan misery littiin) myötä. Molempia on tullut luettua. Minä en kokenut (kuten mainitsin postauksessani), että tässä kirjassa olisi ollut sen enempää raakuutta kuin monessa muussakaan lukemassani kirjassa. Makuasia ja ehkä kertonee myös siitä, millaisia kirjoja lukee. Minun brutaalisuusmittari ei kovin helpolla värähtele.

      Sivupersoonien kuvauksesta olen kyllä kanssasi samaa mieltä, mutta annoin sen mennä taiteellisen vapauden piikkiin. Marmatin hieman aiheesta jo ensimmäistä kirjaa lukiessani, mutta päätin antaa asian olla. Olen lukenut useita aiheeseen liittyviä "tietokirjoja" (muutama elämäkertakin löytyy blogistani) ja tässä Sundin kirjassa kuvaus on tietyssä määrin melko poikkeava ja on tosiaan vedetty mutkia suoraksi ja yksinkertaistettu.

      Sen sijaan siitä en ole samaa mieltä, että sivupersoonat välttämättä olisivat tietoisia toisistaan. Tai sanotaanko näin, että ns. ydinpersoona olisi tietoinen sivupersoonistaan. On aivan mahdollista, että sivupersoonat eivät edes tiedä kaikkia toisten tekemisiä saati että "ydinperoona" tietäisi. Eli on ihan mahdollista kieriskellä keskellä yötä vaikka mutalammikossa ja sitten aamulla ihmetellä, että mitäs vattua.

      Mitä tulee henkilökuvaukseen, niin hmm... minua tietty ohkaisuus ei häirinnyt. Minulle tämän kirjan parasta antia oli tietynlainen mysteerisyys ja spekulointi. Vähän kuin olisi saanut paketin, jota availi ja aina ilmaantui uusi kääre. Minua se viihdytti ja sehän riittää - ei ole pakko olla samaa mieltä.

      Olen lukenut paljon dekkareita, myös Karin Fossumia ja tykkäilen niistäkin. Myös Minette Walters menee mukavan syvälle ihmismieleen ja hänen kohdallaan voi puhua ihan uskottavuudestakin. Minulle uskottavuus ei välttämättä ole arvo: riippuu vähän kirjasta. Pidin esimerkiksi Marsiha Pessl'n Nigh Filmistä, mutta oliko se uskottava. No ei todellakaan.

      Poista
    2. Eräs toinen parivaljakko kirjoittaa myös rikosromaaneja samantapaisista aiheista, ruotsalaiset Anders Roslund (tv-toimittaja) ja Börge Hellström (entinen rikollinen). Mikään ei ole häirinnyt minua heidän kirjoissaan. Peto kertoo pedofiliasta ja Lokero 21 kertoo naiskaupasta. Eläydyin, jännitin uhrien puolesta ja luin koukuttuneena. Teksti oli uskottavaa.

      En osaa eritellä kaikkea, mikä näissä Erik Axl Sund -teoksissa minua oikein ärsyttää. Ja se harmittaa minua: toiset kokevat elämyksiä ja minä en. ;)

      Jotenkin se monipersoonien käyttö oli minusta oudosti romantisoitu ja yksinkertaistettu. Virpi Hämeen- Anttilan Tapetinvärisessä päähenkilöllä oli leegio sivupersoonia, mutta kyllä häntä uuvutti niiden kanssa eläminen. Ydinpersoona ei ole täysin tietoinen niistä muista - ei niitä silloin olisikaan - mutta kyllä ne vilahtelevat hänen tietoisuudessaan, sekoittuvat ja vaikuttavat elämään enemmän kuin mitä näissä Varistyttö-kirjoissa kerrotaan.

      Poista
    3. Olen lukenut kaksikin mainitsemasi parivaljakon kirjaa. Tuosta Lokero 21:stä on arvio blogissani. En tosin suosittelen sitä (mietettäni) lukemaan, koska vilkaisin sitä itse juuri ja alkoi hävettää, millaista sontaa olen kirjoittanut. Mutta siis, kirjalle en silti lämmennyt. :D Pedon olen myös lukenut, oli ihan kohtuullinen ilmeisesti (mietteideni perusteella - en pahemmin kirjasta mitään muista enää).

      Ei sinun tarvitse eritellä, miksi et näille kirjoille lämmennyt. En minä sitä ainakaan odota. Hyväksyn mielelläni sen, että ihmisillä on erilaiset maut ja se koskee myös kirjoja.

      Tuosta sivupersoonahäiriöstä kirjoitinkin mielipiteeni ylle: osittain olin samaa mieltä kanssasi, osittain en. Ja totta munassa sivupersoonien kanssa eläminen on raskasta: kyllähän Sofia/Victoria jne. aika uupunut mielestäni, vaikkei sitä koko ajan alleviivattukaan. Minusta se kyllä tuli ilmi romaanista.

      En ole Hämeen-Anttilan Tapetinväristä lukenut, mutta alkoi kiinnostaa nyt. Itse olen lukenut muutaman elämäkerran sekä pari fiktiivistä teosta kys. sairaudesta (plus psykiatriaa). Daniel Keyes on kirjoittanut Billy Milliganin tapauksesta, Rheta Flora Schreider Sybilistä. Truddi Chasen kirjan When rabbit howls on kirjoittanut sivupersoonahäiriötä sairastava itse (on vissiin oikein ihan "klassikko"kirja).

      Myös Alice Jamieson on kirjoittanut sairaudestaan. Laitanpa tähän linkin, jos kiinnostaa lukea.

      http://mainoskatko.blogspot.co.uk/2013/01/tanaan-olen-alice.html

      Poista
  3. Pakkohan nämä on lukea jossain vaiheessa. En oikeastaan odota tältä dekkarisarjalta muuta kuin vetävää juonta ja sujuvaa kerrontaa. Haluaisin vaihteeksi lukea kirjan, joka pakottaa jatkamaan. Viime aikoina kun on ollut aika laimeita lukukokemuksia. Nyt kiinnostaa entistä enemmän, kun mainitsit, että osa saattaa olla unta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on ainakin odotukset kohdillaan, Tuija. Nuo odotukset ainakin täyttyivät kohdallani, vaikka kirjan kieli vaati hieman totuttelua aluksi. Mikään kaunokirjallinen ilotulitushan tämä ei ole, mutta ei kaikkien tarvitsekaan.

      Jep, unta, vääriä muistikuvia, muistoja...

      Poista
  4. Ja vielä, nämä kauheat kannet! Miksi on sutattu Carl Larssonin teoksia? No, tietenkin, koska niissä on idylliä. Minusta olisi tyylikkäämpää, että kannet olisivat ihan uudet, ei toisen työn päälle tehdyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta nämä kannet ovat upeita. :D Päihittää jopa alkuperäiset kannet, vaikka tietenkään näitä ei olisi ellei olisi Carl Larssonia.

      Olen melko joustava tällaisissa uusioinnessa. Käytänhän itsekin kys. tekniikkaa joissakin töissäni (siis pohjana public domain töitä eli luvallisia ovat toki) - en tosin kovin paljon, mutta joskus. Sitten on vielä joukko artisteja, jotka perustavat lähes koko tuotantonsa toisten töiden "restauroimiseen" (tällä tarkoitan muuttamiseen joksikin toisiksi).

      Poista
    2. Minua häiritsee se itsestäänselvyys, töhritään idylli. Kyllä pitäisi olla jotain vähän vaikeammin tulkittavaa. Ei saisi aliarvioida lukijan käsityskykyä.

      Olen varma, että tällä tekniikalla syntyy hienojakin juttuja!

      Poista
    3. Minä en olisi varmaan koskaan kuullutkaan Carl Larssonista ilman näitä kansia. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, tykkään näistä kansista enkä koe, että minun käsityskykyäni aliarvioidaan tmv. Mutta subjektiivisia kokemuksiahan nämä ovat. Huomaan kyllä, että sinua tässä trilogiassa ärsyttää ihan kaikki.

      Poista
    4. Tiedättekö miksi juuri nämä Larssonin teokset ovat kansissa, "töhrittyinä"? Larsson oli pedofiili. Tuo idylli murenee tämän tiedon valossa täysin, eikö? Ja juuri siksi niiät on näissä kansissa käytetty.

      Poista
    5. Pedofiiliepäilyjä sivuttiin täälläkin kommenteissa. Vahvistusta ei asiaan ole, joten itse en uskalla noin suoraan leimata. Mutta enpä ihmettelisi sitäkään.

      Poista
  5. Harvinaisen mielenkiintoinen keskustelu teillä käynnissä täällä ;) Minulla on vielä viimeisin lukematta, mutta en kauheasti hingu sen perään, enkä aio lukea seuraavia kirjoja. Kaksi ensimmäistä ällötti, Unissakulkija vielä enemmän. Jotenkin oli sellainen tirkistelyfiilinki lukiessa päällä. Jeannette oli umpityhmä poliisi. Lesbosuhde ei haitannut mitenkään, kiva että pojat olivat kirjoittaneet hieman rakkautta ällötysten keskelle.
    Tällaiset menee kaupaksi, joten ihmiset haluavat lukea näitä. Eikös se ole tärkeintä, että lukeminen kiinnostaa ja ylläpitää sitä taitoa, samalla aivotkin saavat terapiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset, Mai! Tämä trilogia näyttää herättävän tuntemuksia laidasta laitaan. Minusta myös on mielenkiintoista kuulla kaikenlaisia kantoja ja mielipiteitä tästä kirjasta. :)

      Kannattaa muuten päättää piakkoin luetko sen viimeisen osan, ettei kaikki yksityiskohdat mielestä. Minusta tämä olisi ehdottomasti pitänyt saada lukea putkeen - jos siis edes haluaa tämän. Jeanette tosiaan on naiivi, sinisilmäinenkin, mutta sellaisiakin ihmisiä on. Jens Hurtig oli tämän trilogian lähes ainoa henkilö, josta pidin.

      Kyllä, minusta on ehdottomasti tärkeintä se että luetaan. En vain ymmärrä tiettyjen kirjojen leimaamista kaupallisiksi ja toisten (kirjojen) vapauttamista siitä.

      Poista
    2. Kannatan ehdottomasti tuota ajatusta putkeen lukemisesta! Minulla oli puolen vuoden tauko 1. ja 2. osan välillä, ja se aiheutti pulmia. Kirjojen väleissä ei ole mitään saumakohtia, joten ne on luontevinta lukea yhtenä pakettina.

      Aiempaa keskustelua sen verran kommentoin, että minusta ei niin kauhean vaarallista ole, jos dekkarissa tai fiktiossa ylipäätään hieman oiotaan mutkia faktoista juonen eduksi. Mitäpä sitä saataisiinkaan, jos kirjoissa koetettaisiin pilkuntarkasti pysyä 'totuudessa'? Aika tylsää luettavaa saattaisi sillä reseptillä syntyä :D Ja tylsää minulla ei tämän kirjasarjan parissa ollut, vaikka ei niin mukavaakaan!

      Poista
    3. Jep, fiktiossa saa minustakin oikoa mutkia ja käyttää sitä ns. taiteilijan vapautta. Tieto- ja asiakirjat ovat sitten oma lukunsa, samoin muistelmat sun muut, joilta voikin sitten odottaa faktisempaa otetta.

      Tylsää ei tosiaan ollut ja pääsi ihan itsekin pähkäilemaan ja arvaamaan väärin. Eli ei ollut liian helpoksi tätä vyyhtiä tehty. :D

      Poista
  6. En ole lukenut messulehden juttua, mutta tunnen Carl Larssonin teokset hyvin. Larsoon on ntehnyt mm. hyviä muotokuvia ja valtavia freskoja kuuluisiin rakennuksiin. Sitten hänelle kävi koti-idyllitöiden kanssa vähän samalla tavalla kuin Tove Janssonille Muumien kanssa. Suosio ja ainakin Carlssonilla myös taloudelliset syyt - ajoivat tekemään vain niitä.

    Yhteen aikaan puhuttiin tästä mallina olleen tytön skandaalista, mutta sitä ei ole ikinä näytetty toteen. Yleensä Larsson käytti maalauksissa malleinaan kotiväkeä, vaimoa ja kuutta lastaan. Minusta ei tunnu oikealta, että kirjailijat mustamaalaavat taiteilijaa huhun takia. Tämä heittää epäilyn jopa omien lasten hyväksikäytöstä, koska ainakin niissä kahdessa muussa kannessa on omia lapsia, olikohan Varistytössä juuri Lisbeth muutoin omana itsenään paitsi naamana kauhea hirviuönaamari.

    Seksuaalisen kanssakäymisen suojaikäraja on edelleen 14 ja 15 useimmissa Euroopan maissa, Suomessahan se on ollut vuoroin 15 ja 16, nykyään kai 16, mutta oliko 1800-luvulla, Carlssonin aikana, mitään rajoja? Alemmissa sosiaaliluokissa mentiin heti lapsuuden jälkeen sekä töihin että naimisiisn, murrosikää ei tunnettu. En tarkoita suinkaan, että silti olisi oikein, jos taiteilija, perheenisä, on ollut suhteessa nuoren mallinsa kanssa. Jos näin on ollutkin, niin me emme voi tietää, onko se ollut raiskaamista, vai molemminpuolista rakkautta. Me emme voi arvioida toista aikakautta ja tuomita sen henkilöitä tämän ajan asentein!

    Larssonilla täytyy olla paljon perillisiä elossa, lapsenlapsia ja ehkä lapsenlapsenlapsia. Aika paha heidänkin kannaltaan tämä "poikien" temppu kikkailla näiden arvostettujen maalausten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, en ota kantaa kenenkään sanomisiin, koska en tiedä mikä on totta, mikä ei. Ja mille Sundin väitteet perustuvat (olisi kiva kuulla tästä lisää). Toki paheksun syvästi, jos heidän sanomisilleen ei löydy mitään todellista pohjaa, koska en arvosta minäkään mutupohjalta heitettyjä olettamuksia. Silloin voidaan puhua jo mustamaalaamisesta.

      Sen sijaan olen edelleen sitä mieltä, että kannet ovat upeita. En osaa oikein järkyttyä public domain -töiden retusoinnista, koska sitä tehdään niin paljon. Mona Lisastakin on olemassa varmaan miljoona eri versiota aina huorasta zombieksi. Itse olen käyttänyt muutamissa töissäni mm. Waterhousen naisia eivätkä ne kuvat ole mitenkään järin lempeitä saati imartele kohteitaan. Mutta minä arvostan Waterhousen töitä silti.

      Ymmärrän kyllä, että joillekin taiteen retusointi on liikaa eikä siitä pidetä. Olettaisin,että nuo Sundin työtkin "innostavat" melko marginaalista joukkoa niin kuin ns. horror-taide yleensä.

      Poista
    2. Lisään jotain ja korjaan vielä vähän äskeistä kommenttiani. Etsin hyllystäni Carl Larssonin maalauksia esittelevän kirjan Ett hem. Yleensä maalauksissa on mallien nimet ja kuvat ovat näköiskuvia. Oma vaimo Karin oli paljon mallina. Mainitsin Lisbethin nimen, koska sain yhtäkkiä sellaisen ajatuksen, että ei kai lasten - joita oli muuten peräti 8 eikä 6, kuten muistin - nimiäkin olisi käytetty tuossa kirjasarjassa. Mutta ei kai siellä ollut ketään Lisbeth-nimistä tai muitakaan: Kerstin, Esbjörn, Pontus, Ulf, Brita, Mats ja Suzanne.

      En tiedä, mistä tuo hyväksikäyttöjuttu on peräisin. Larssonia ainakin kadehdittiin aikanaan, koska hän tienasi hyvin ja väheksyttiin, koska hän paneutui pieneen ja sievään.
      Nyt on sitten uusi häväisy käynnissä näissä kansissa. Minusta se on törkeää. Jos kyseessä olisi joku oikea pahantekijä, hyväksyisin teon. Olisi esim. kaivettu esiin Hitlerin maalauksia ja vedelty niille uusia naamoja ja itse Hitlerin tilalle sikoja, niin olisin riemuissani.

      Poista
    3. Jep, luin mm. Wikipediasta Carl Larssonista eli hieman tutustuin häneen. Kirjassa ei lasten nimiä käytetty, vaan tavallisia ruotsalaisia nimiä. Minulle tulee tunne, että inhoat tätä kirjaa niin paljon, että näet jo ihan kaikessa siihen liittyvässä jotain saastaista. Pahoittelen, jos tulkitsen väärin ja oikaise toki, jos olen väärässä. Minulle tulee myös tunne, ettet lue vastauksiani sinulle, vaan hyökkäät alati uudelleen eri asian tiimoilta. En näe tätä enää keskusteluna, jossa vaihdetaan ajatuksia, vaan haluna kauhistella - ehjä jopa tuomita vaikka väkisin.

      Minäkään en tiedä, mistä Sund on tietonsa saanut: ilmeisesti Larssonin käymästä kirjeenvaihdosta (kuten voi tuosta postauksesta lukea). En ihan usko, että Sund lähtee hatusta sellaista keksimään, koska asiahan on tarkistettavissa. Itse asiassa olen yrittänyt asiaa tarkistella, mutta se on hieman hankalaa täältä käsin kun ei ole puhelinta. Mutta enköhän minä keinot keksi. Niin kauan kun en tiedä, en osoittele sormella ketään enkä ota kantaa kenenkään sanomisten todenperäisyyteen.

      En edelleenkään tajua tuota "kuvallista" häpäisyä. Ei kansissa mitään ole häpäisty: niitä on muokattu niin kuin lukuisia muitakin vanhoja maalauksia. Minun näkökulmastani on yhdentekevää onko kyseessä oikeasti "pahantekijä" vai ei. Mutta meillähän onkin eri katsontakanta public domain -kuvien "uusiokäyttämiseen".

      Poista
    4. Elegia, kyllä minä olen lukenut kaikki sinun vastauksesi ja olen ihan samalla asialla kuin sinä eli haluaisin kovasti löytää totuuden tähän asiaan. En ole ollenkaan kilpailemassa siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Olen todella, todella pettynyt, jos löytyy aito kirje, jossa Carlsson puhuu nuoresta tytöstä lihakimpaleena. Niissä kuvissa on Carlssonin lasten NÄKÖISkuvia sentään. En ole vielä löytänyt keskimmäisen kirjan kuvalle nimeä ja selitystä, mutta kyllä se löytyy. Eiköhän kaikki L:n kuvat ole julkaistu myös kirjoissa. Niistä on tehty kortteja, kalentereita, tekstiilejä ja vaikka mitä eli ne ovat kansallista kulttuurihistoriaa ruotsalaisille. Aion käydä kirjastossa vähän tutkimassa niitä kirjoja lisää.

      Ainakaan netistä ne löydä mitään tuohon 14-vuotiaan hyväksikäyttöön liittyvää. C:n lapset eivät ole myöskään kirjoittaneet paljastuskirjaa, kuten Anna Wahlgrenin tytär Felicia Feldt kirjoitti äidistään paljastaen tämän falskiuden kasvatusasiantuntijana.

      Ajattele, jos joku alkaisi muokata vaikka Helene Schjerfbeckin töitä, Toipilaasta tehtäisiin hyväksikäytetty hirviö ja vihjattaisiin että S. oli pedofiili, tai Hugo Simbergin maalauksella Haavoittunut enkeli alettaisiin vihjata taiteilijan pedofiilisiin taipumuksiin. Niistä pojista saisi helposti sikoja.
      Minun oikeudenmukaisuuden tajuni sanoo, että näin ei saa tehdä, ellei ole perustetta!
      Carl Larssonin idyllikuvien käyttäminen sinänsä ei ole niin paha sellaisenaan, mutta huhuihin perustuva viittaus pedofiliasta tekee siitä ilkeän tempun.

      Poista
    5. Jupa juu, meni vähän Carlssonit ja Larssonit sekaisin. ;)

      Poista
    6. Kiitos valaisevasta kommentistasi. Larssonin kuvia löytyy vino pino netistä ihan googlettamalla. Minulle on sinänsä ihan sama, mitä Larssonin kuvia on Sundin kansissa käytetty osana tai pohjana. Itse asiassa voisinpa huvikseni itsekin muokata jotain kivaa Larssonin kuvista. :D

      Minulle kuvat ovat kuvia, taidetta. Taiteilija on eri asia kuin kuvansa. Minä(kään) en luonnollisesti kannata mutuhuttua, kuten jo aiemmin kirjoitin.

      "Toki paheksun syvästi, jos heidän (Sund) sanomisilleen ei löydy mitään todellista pohjaa, koska en arvosta minäkään mutupohjalta heitettyjä olettamuksia. Silloin voidaan puhua jo mustamaalaamisesta."

      Minusta on itsestäänselvää, että perusteeton vihjailu on kuvottavaa enkä sitä kannata. Siksi minäkin haluaisin saada tietää, mistä Sundin heitto on kotoisin. Mutta mielipiteeseeni heidän muokkaamistaan kuvista se ei vaikuta. Sen sijaan se mahdollisesti vaikuttaa mielipiteeseeni Sundista itsestään.

      Joskus voi mennä Larssit ja Carssit sekaisin - ei anneta sen häiritä, ymmärsin kyllä kenestä on puhe. :)

      Poista
    7. Netistä löytyy kuvia, mutta ei selitystä niiden syntyyn eikä usein nimiäkään, kutten kirjoissa - ehkä.. Nyt alkoi kyllä jo kyllästyttää koko aihe ja oma vouhkaamiseni, mutta jos löydän tuon sianruhokuvan mallin nimen, niin kerron. Muta eipä sekään tätä Ongelmaa ;) selvitä.

      Poista
  7. Siinä messulehden haastiksessahan miehet totesivat, että Jeanetten piti alunperin olla mies. Tässä siis syy pikalesboudelle :D Hienoja teoksia ovat ja upeasti kansia muokanneet. Jonkinlainen muu kansiratkaisu ei olisi yhtä toimiva, I think.

    Hieno postaus, luv!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, no selvisi se lesboilukin sitten. :D En silti anna sitä anteeksi Sundin pojille (he varmaan parhaillaan polvillaan rukoilevat anteeksiantoani), koska se oli kökkö. Mutta nyt voin ymmärtää sitä hieman paremmin.

      Kannet ovat hienot ja paljon puhuttelevat. :)

      Poista
  8. Olen lukenut vaan ekan osan ja sen kansi oli niin ällöttävä, että peitin sen nalletarroilla. Ällöttävyydestä huolimatta tai kenties jopa sen takia kannet ovat kyllä tematiikkaa ajatellen erittäin osuvat.

    Carl Larssonista en tiedä mitään, mutta jos trilogian kirjoittajat ovat muokanneet kansia, on kansiratkaisu entistä osuvampi kantaaottavuudessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, eipä noihin kirjoihin mitkään pinkit puudelit olisi sopineet. Ainakin kannet kuvaavat sisältöä eli voisi ajatella niinkin, että jos jo kansista tulee paha olo, niin kannattaako itse kirjaakaan lukea. Ehkä ei sitten kuulu kohderyhmään. :D

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.