perjantai 28. marraskuuta 2014

Jäähyväiset Jeddahille

Zoë Ferraris: Kingdom of Strangers
Abacus, 2013
S. 402 (plus sanasto)

Vielä kerran saamme palata Saudi-Arabiaan, Jeddahiin. Olen säästellyt tämän kirjan lukemista, koska olen halunnut siirtää jäähyväisiä.

Tämä kirjasarja (jonka voi periaatteessa lukea missä järjestyksessä tahansa, jos ei ole kovin nipo niin kuin minä, joka en voisi) on varsinainen simpukka, joka avautuessaan sisältää kokonaisen helminauhan!

Nyt on siis luvassa armotonta hehkutusta. Tosin koen pakottavaa tarvetta hieman marmattaakin. Marmatus ei liity itse kirjaan, joten sitä ei lasketa, eihän.

"Competition to Stieg Larsson from an unexpected quarter." (Sunday Times)

Aargh, mikä siinä Larssonissa on, että siihen pitää kaikkea verrata. Kyllä, olen lukenut Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja pidin siitä. Mutta mitä halvattua se mihinkään liittyy?!

Tässä Saudi-Arabia-trilogiassa ei ole mitään samaa Millennium-trilogian kanssa: paitsi, että kirjoja on kolme. Ei ole insestiä eikä lasten hyväksikäyttöä, ei toimittajia eikä kirjan kirjoittamisia jne. Juu, käänteitä toki on, mutta eikö sellaisia nyt yleensä ole - tai ainakin yritä olla - kaikissa dekkareissa ja trillereissä. Että jokohan voisimme jättää sen Larssonin rauhaan, kiitos.


Jeddahin poliisiosastolla kuohahtaa, kun aavikolta paljastuu ruumiskätkö - siis varsinainen joukkohauta. Osoittautuu, että kyse on sarjamurhaajan tekosista ja murhat tuskin ovat loppumassa ihan heti, vaikka kätkö onkin nyt paljastunut.

Edellisista kirjoista tuttu Katya Hijazi saa työskennellä edelleen poliisilaitoksella oikeuslääkärinä. Naisten työskentely ei ole mitenkään itsestään selvä oikeus, joten kyseessä on tosiaankin saaminen. Luonnollisesti naiset on eristetty omaan "kammioonsa", että olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä miesten kanssa. Naisia kuitenkin tarvitaan, koska olisi naisruumiiden häpäisyä, jos mies niitä tutkisi.

Asenteet naisia - ja uskonnon tulkitsemista - kohtaan vaihtelevat paljonkin. Toiset ovat tiukempia kuin toiset ihan sukupuolesta riippumatta. Onkin melkoisen mielenkiintoista lukea, kuinka asioita hoidetaan tällaisessa "arvoristiriitaympäristössä".

Kulttuurinen aspekti on siis suuri osa kirjan miljöötä, mutta Ferraris ei edelleenkään valitse puolia tai osoittele sormella. Hän ei myöskään saarnaa naisten oikeuksista (tai niiden puutteesta) - ei kenenkään henkilöhahmonsa suulla, vaikka periaatteessa siihen olisi hyvät mahdollisuudet.

Se tekeekin tästä koko kirjasarjasta niin kiehtovan: se, että lukijalle annetaan erilaisia näkökulmia ja pohdittavaa ilman jeesustelua ja kauhistelua. Kirjassa ei myöskään tuoda esille vain naisnäkökulmaa, vaan myös miehet otetaan huomioon.

His more cynical friends had warned him about this. That getting married was conscripting yourself to servitude. You thought you were signing up for love and sex, but you were also signing up for giving them rides, for waiting in the food courts of shopping malls, in the sitting rooms of doctor's offices, in the queues at restaurant where they were not allowed to sit.

Ja kirsikkana kakussa: Ferraris ei toista eikä jankuta. Kussakin kolmessa kirjassa on hieman erilaisia näkökulmia vallitsevassa kulttuurissa elämiseen eli Ferraris ei toista mitään kaavaa ja jauha samoja asioita. Hän kertoo, mutta antaa lukijan itse päättää kantansa. Oma kantani on, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin päällepäin näyttää.

Sarjamurhaajan saalistamisen ohella tutkitaan poliisikomisario Ibrahim Zahranin salaisen rakastajan katoamista. Katya Hijazista tulee Zahranin uskottu ja hän (Katya) auttaa parhaansa mukaan etsinnöissä. Tutkinta täytyy hoidella salassa, sillä Zahrani ei ole aviossa kadonneen rakastajansa kanssa: suhde on siis haram.

Entäpä mitä Katya vastaa Nayirin kosintaan? Nayir on aavikko-opas, joka on ollut mukana menossa ensimmäisestä kirjasta lähtien. Tässä kirjassa hänen roolinsa on melko pieni: hän toimii lähinnä Katyan autokuskina.

Vaikka kirjassa on meneillään kaikenlaista, mitään ei ole silti liikaa. Tämä kirja - ja koko trilogia - on mahtava esimerkki siitä, miten kulttuureihin voi tutustua myös dekkareiden ja trillereiden välityksellä. Vaikka tarinat ovat kuvitteellisia, on ympäröivä kulttuuri melko aito ja todellinen.

Lisäksi nämä kirjat ovat inspiroineet minua lukemaan ihan muuten vain erilaisia juttuja ja faktoja liittyen Saudi-Arabiaan. Koen olevani tietoisempi ja oppineeni jotain.

Kertaukseksi trilogian kirjat:

1. The Night of the Mi'raj
2. City of Veils
3. Kingdom of Strangers

Myös Omppu on lukenut tämän kirjan. Suosittelen muillekin. Ferrarisin kirjoja ei ole HYI MIKÄ HÄPEÄ suomennettu, mutta ruotsinnettu kylläkin.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kolmen kopla inspiroi



Mieltäni lämmittää vieläkin saamani inspiraatiohaaste. Haasteen heitti minulle Omppu ja se tuli varsinaisena yllärinä, kiitos.

Ompun blogi Reader, why did I marry him? on minulle ennestään tuttu eli se kuuluu säännöllisesti seuraamiini blogeihin. Pidän Ompun pohtivasta ja omaäänisestä tavasta kirjoittaa. Tykkään lukea hänen tekstejään, vaikka itse kirjat eivät edes kiinnostaisi minua.  Omppu on sopivassa suhteessa analyyttinen ja räväkkä. Ihan sama, mistä hän kirjoittaa, niin se kiinnostaa minua.

Ompun kuvaus blogistani:

Elegian blogissa on ihan parasta se, että hän ei koskaan esitä mitään tai pyri miellyttämään. Elegia kirjoittaa räväkästi ja antaa mielipiteensä kuulua. Ei armoa. Ei myönnytyksiä. Elegia on suora ja konstailematon kirjoittaja, joka vähät välittää kirjallisuuden muoti-ilmiöistä.

Elegiassa on kapinoivuutta, joka saa minut hykertämään. Elegia aikaansaa lukijassaan suoraselkäisyyttä.


Olen otettu tällaisesta huomiosta, vaikka samalla se hieman arveluttaa. En kai ole maantiejyrä, joka liiskaa alleen kaikki eikä kuuntele, mitä muilla on sanottavaa? Toivottavasti en, sillä inhoan itse tuollaista käytöstä.

Tykkään keskustella, mutta en voi sietää käännyttämistä ja saarnaamista. Parhaimmillaan keskusteluista voi oppia kaikenlaista. Se ei silti tarkoita, että jonkun pitäisi muuttaa mielipidettä. Mottoni voisi olla: ei ole pakko olla samaa mieltä ja se on ihan fine. Kliseisesti voisi sanoa, että matka on minulle tärkeämpi kuin päämäärä.

Eiköhän tämä riitä minusta. Siirrytään inspiraatiohaasteen jakamiseen. Eli tarkoitus on valita kolme itseä inspiroivaa blogia ja kertoa miksi ne valitsi. Haasteen saaneet sitten jatkavat haastetta. Jos jatkavat. Tiedän, ettei kaikkia haasteet kiinnosta, joten voi jättää jatkot väliin. Ottakaa vastaan kuitenkin sanani, joilla haluan teitä kiittää.

Onpa muuten vaikea valita vain kolme blogia, mutta mennään nyt sääntöjen mukaan. Näitä kolmea blogia yhdistää eräs minulle tärkeä seikka: he vastaavat aina blogiinsa tulleisiin kommentteihin. Niin vastaa toki moni muukin, mutta koska piti kolme valita niin tässä ne nyt ovat.


Pinon päällimmäinen

Kirjojen lisäksi Sannabananan blogissa saa nauttia ihanista kuvista suoraan Ausseista. Australia on lähellä sydäntäni, joten tykkään kun pääsen blogitoverin siivellä sinne kurkkimaan.

Sannabananan blogi ja kirjoitustyyli on lämmin ja kuvaileva, raikas. Lisäksi britti- ja aussi(kirja)markkinat ovat tietyssä määrin melko samanlaisia, joten yleensä minun on helppo halutessani saada käsiini kirja, jonka Sanna on lukenut. Kunhan vain joskus muistaisi kirjoittaa nimiä ylös!

Pikkurilli

Pikkurillin Tuijalta tulee ulos terävää ja ronskia, mutta kuitenkin pohtivaa tekstiä, josta tykkään. Herättää usein halun keskustella joko aiheesta tai aiheen vierestä. Tai vain kommentoida jotain. Tuija voisi kirjoittaa vaikka ladon seinästä enkä haluaisi mistään hinnasta missata sitä(kään) kirjoitusta.

Hyönteisdokumentti

Hyönteisdokumentin hdcanisin teksti on älykästä ja analyyttistä. Hän kirjoittaa melko paljon kirjoista, joista en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, minkä koen hyvin avartavana ja jopa sivistävänä. Hänen bloginsa synnyttää halun siirrellä omia mukavuusrajoja.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Rytökasat Detroitissa

Uhkailin joskus kuukausia sitten lätkiä tänne reissukuvia. Hengailin syyskuun Jenkeissä vähän siellä sun täällä, mutta vasta nyt alkaa olla sellainen olo, että jaksan palata uudelleen sinne kuvien muodossa. 

Aivan ensin haluan tehdä comebackin Detroitiin (Michigan) ja siellä The Heidelberg Projectiin. The Heidelberg Project on "ulkoilmanäyttely", joka käsittää muutaman korttelin. Sinne hurauttaa Detroitin downtownista noin vartissa.


Alue korttelin ympärillä - ja korttelissa - on vihertävää asuintaloaluetta. Suurin osa taloista on omakotitaloja ja melko huonossa kunnossa. Osa taloista on laudoitettu umpeen eli ovat selkeästi asumattomia. Todella erikoinen miljöö on siis kyseessä.


Enpä ota kantaa, missä määrin tällaisia "romuinstallaatioita" voi pitää taiteena. Oikeastaan sillä ei ole minulle merkitystä. Alueen tunnelma, rehevyys, runsaus, surrealistisuus ja rupuisuus saivat synkän sydämeni hihkumaan onnesta. Olisin voinut tutkailla ja tonkia, mietiskellä ja unelmoida vaikka puoli vuosisataa tuolla - ja kyllähän tuolla tovi jos toinenkin vierähti.




Valitettavasti jotkut urpot ovat tuikanneet Heidelbergin taloja tuleen aina silloin tällöin. Vuonna 2013 taloja kärähti peräti viisi kertaa. Lue kooste Wikipediasta, jos kiinnostaa.


Mielettömän ihana mesta! Suosittelen piipahtamaan, jos sattuu hengailemaan Detroitin suunnalla. Sen kun kurvaa auton liki ja jättää sen johonkin kadunvarteen. Tämän korttelin ympärillä on sen verran autioita taloja, että auton voi helposti jättää lähes minne tahansa, kunhan ei keskelle tietä sentään.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Mustasukkaisuutta ja pyromaniaa

Kannen kuva: Nikki Smith
Peter James: Want You Dead
Pan Books, 2014
S. 498
10. Roy Grace -sarjan kirja

Kylläpä on jotenkin huojentunut ja hyvä mieli, kun on saanut luettua tuoreimman Grace-kirjan. Ensimmäinen kirja, Dead Simple, ilmestyi jo vuonna 2006. Suomeksi se julkaistiin 2010 nimellä Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Vasta tuolloin tajusin itsekin tämän kirjasarjan olemassaolon Leena Lumin blogista (terkkuja ja kiitos arviostasi, jonka ansiosta tämän sarjan löysin!).

Jännä juttu, sillä Peter James on britti ja hyvin suosittu kirjailija kotimaassaan. Silti olin onnistunut kulkemaan laput silmillä ja missaamaan koko kirjailijan.

Olo on huojentunut, koska tästä sarjasta on muodostunut minulle pakkomielle. Kaikki kirjat on luettava ja aiemmin ahdisti, kun olin niin paljon jäljessä. Nyt tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt pois sydämeltä, kun ei ole yhtään Gracea rästissä. Minulla on tähän sarjaan viha-rakkaus-suhde. Joskus ottaa päähän, mutta silti on pakko lukea.

Want You Dead muistutti minua taas siitä, miksi tätä sarjaa luen. Olen kiintynyt tämän kirjan henkilöihin. Lisäksi Peter James onnistuu saamaan riittävästi erilaisuutta kirjoihinsa, vaikka puitteet ovat ns. samat.

Ollaan siis Brightonissa, mustasukkainen pyronaami vaanii exäänsä tavoitteenaan tuhota tämän elämä. Poliisia taasen työllistää kuolema, joka aluksi tulkitaan itsemurhaksi, mutta jonka tarkemmat tutkimukset osoittavat pian murhaksi. Lukija tietää koko ajan, että kyseessä on murha. Lukija tietää muutenkin enemmän kuin poliisi, mutta se ei vie pohjaa jännitykseltä.

Peter James on tyylilleen uskollisesti hyvin perusteellinen kuvauksissaan. Toisaalta tällä kertaa en kokenut sitä lainkaan puuduttavana, kuten joissakin hänen kirjoissaan. Joko Peter on salaa supistanut kuvailua tai sitten minua vain sattui tällä kertaa kiinnostamaan aiheet enemmän.  Olkoon miten on, mutta luin tämän kirjan ahmimalla.

Seuravat kappaleet saattavat sisältää spoilereita edellisistä kirjoista, joten jatka omalla vastuulla.

Gracesta on siis tullut isä. Vauva ilmaantui kuvioihin edellisessä kirjassa ja vanhemmuuden ja työn sovittamista yhteen sivuttiin jo silloin. Luonnollisesti vauva on edelleen olemassa, mutta onneksi Cleo hoitaa sitä kotona eikä ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole kiirehtimässä takaisin töihin. Onneksi siksi, koska en välttämättä jaksaisi, jos näissä kirjoissa aletaan pohtia, kuka ehtii hakea lapsen sieltä sun täältä, kun molemmat vanhemmat luuhaavat ties missä.

Tässä kirjassa on meneillään useita kiinnostavia aiheita. Luonnollisesti itse rikosvyyhti kiinnostaa, mutta pakko tunnustaa että tuttujen poliisien yksityiselämätkin kiinnostavat minua. Mullistuksia tapahtuu: sellaisiakin, että tirautin muutaman kyyneleen. Ja mietin, miten jatkossa käy. On onni ja sitten se pyyhkäistään pois.

Tapaus Sandy on kulkenut mukana ensimmäisestä kirjasta lähtien ja vaanii edelleen taustalla. Tosin nyt jo ihan lihana ja verenä - hengittävänä sellaisena.

Kirjaa lukiessani laskeskelin, että Roy Grace joi joka ilta vähintään yhden drinkin. Yhtenä iltana vetäisi jopa kunnon kännit. Että ihan peribrittiläinen meininki.

Tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta varmaan suomennetaan, kun kerran kaikki aiemmatkin (Roy Grace -sarjan kirjat) on suomennettu. Peter on melko tiheätahtinen kirjailija, joten elän toivossa että ensi vuonna saadaan yhdestoista Roy Grace uunista ulos.

Tässäpä kertaukseksi vielä koko sarja:

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet
9. Dead Man's Time
10. Want You Dead

~~~

Ps. Kyllä, ruohosipulimulta on homeessa. Kukaan ei ole toistaiseksi jaksanut tehdä asialle mitään.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Minimiete: pako Pohjois-Koreasta

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
(toimittanut Sébastien Falletti)
Siltala, 2014
Suomentanut Pirjo Thorel
S. 195
Kirjasta isot kiitokset Hannalle Kirjainten virrasta!

Jo kirjan nimestä voi päätellä, mistä se kertoo. Se kertoo Kimin perheen pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Lähiperhettä on jäljellä enää Eunsun itse, hänen äitinsä ja vanhempi sisarensa. Isä kuoli nälkään aiemmin.

Juuri ruuan puute ajaa perheen maanpakoon: Pohjois-Koreassa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia heille. Kiina tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, pelastavalta enkeliltä.

Kirjan tyyli on naivistinen, mikä hieman häiritsi alussa. Mutta siihen tottui nopeasti ja toisaalta kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, joten naiivius annettakoon anteeksi. Toistoa on paljon, mutta luulen Eunsunin halunneen painottaa tiettyjä asioita: muun muassa sitä, miten tietämätön koko perhe oli muusta maailmasta ja sen tavoista, vapauksista, elämäntavoista jne. Tuttua oli ainoastaan Pohjois-Korean diktatuuri ja propaganda. Silmät avautuivat vasta pakomatkalla.

Vaikka tämä kirja ei oikeastaan tarjoile tiedollisesti mitään uutta Pohjois-Koreasta (ainakaan minulle, mutta olenkin ennestään lukenut useita Pohjois-Koreaan sijoittuvia kirjoja ja uutisia), se on silti mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan tiedot vahvistavat sitä kuvaa, joita muutkin sieltä paenneet ovat kertoneet.

Kirjan lopussa Eunsun Kim arvelee, ettei Pohjois-Korean diktatuurivaltio voi enää kauan pysyä pystyssä. Tietoa on alkanut "vuotaa" maahan Kiinan rajalta ja etenkin rajan tuntumassa asuvat pohjoiskorealaiset alkavat olla tietoisia muunlaisestakin elämästä. Siitä lienee kuitenkin vielä pitkä matka mahdollisiin konkreettisiin toimiin - paitsi loikkaamiseen.

Eunsun Kim asuu nykyään Etelä-Koreassa. Hän toivoo, että Koreat vielä joskus yhdistyisivät ja Pohjois-Korean sairas diktatuuri hajoaisi.

Muualla blogeissa:

Hanna

torstai 13. marraskuuta 2014

Syöpäläiset

David Cronenberg: Consumed
Fourth Estate, 2014
S. 284


Jos olisin odottanut tältä kirjalta jotain, olisin pettynyt karvaasti. Onneksi tajusin olla odottamatta mitään, joten ei tarvinnut pettyä. Kirjaa lukiessani odotin ainoastaan, että jotain tapahtuu. Se onkin ainoa syy, miksi luin kirjan loppuun asti.

Consumed on suomennettu nimellä Syöpäläiset. Juttelin kirjasta jonkin verran ystäväni Annikan (terkut muru!) kanssa ja sitä kautta siis kuulin tästä kirjasta. Olisi muuten mennyt ihan ohi. Kirja vaikutti niin omituiselta, että siksi halusin sen lukea.

Minua kiinnosti myös oma mielipiteeni, jota en tietenkään voisi tietää, ellen kirjaa lue. Tai no, onhan joillakin ihmisillä varsin messeviäkin mielipiteitä kirjoista, joita eivät ole lukeneet, mutta minä haluan muodostaa mielipiteeni lukemalla kirjan itse.

Kirjan asetelma on periaatteessa varsin kiinnostava. Keskeiset henkilöt ovat rakastavaiset Naomi ja Nathan, jotka molemmat ovat freelance-toimittajia. He eivät tosin työskentele yhdessä, vaan molemmilla on omat juttuintressinsä: Nathania kiinnostavat lähinnä lääketieteelliset aiheet, Naomia mm. ihmiset ja skandaalit. Molempia heitä kiinnostaa tekniikka ja (kuvaus)laitteet.

Kumpainenkin liitelee pitkin maailmaa milloin missäkin ja he tapaavat toisiaan lähinnä lentokenttien hotelleissa. Noin muuten he pitävät yhteyttä netin välityksellä muun muassa Skypellä. Kirjan alku onkin varsin mielenkiintoinen ja koukuttava: seurataan vuoroin Naomin, vuoroin Nathanin juttututkimuksia.

Naomi on kiinnostunut filosofipariskunnan, Célestinen ja Aristiden, tapauksesta: Célestine on löydetty silvottuna kodistaan ja Aristide, jota epäillään vaimonsa murhasta, on kadonnut kuin penis emättimeen (hups, sori). Lisäksi murhan ympärillä pyörii huhumylly mahdollisesta kannibalismista: löytyy merkkejä siitä, että Célestineä on hieman maisteltu.

Siis ihan mielettömän jännittävää ja kiinnostavaa! Alussa, kyllä. Melko pian alkaa kuitenkin varsinainen jahkaaminen ja tamppaaminen. Mitään oleellista ei periaatteessa tapahdu. Nathanin ja Naomin pakkomielteen teknisiin vempaimiin jakaa ilmeisesti myös itse kirjailija Cronenberg, joka taitaa olla ns. Nikon-ihminen (olisi edes Canon, niin minua olisi voinut ehkä jopa hiukan kiinnostaa - tai sitten ei).

Nathan slumbed back against the corridor's damp wall. So he was stuck now with the 24-70mm zoom on his primary camera body, the D3. How close could that thing focus? It would probably be good enough. And he could drop the D3's image files if he really needed to be close.

Vastaavia kuvauksia on kirjassa pilvin pimein unohtamatta kaikkia muita laitteita, joita toistellaan pitkin kirjaa. Käväisi ihan mielessäni saako Cronenberg rahaa brändien mainitsemisesta tyyliin huntti per laaki.

Now, having made her habitual nest of BlackBerry, cameras, iPad, compact and SD flashcards, lenses, tissue boxes, bags, pens and markers, makeup gear (minimal), cups and glasses bearing traces of coffee and various juices, chargers of all shapes and sizes, two laptops, chunky brushed-aluminum Nagra Kudelski digital audio recorder, notebooks and calendars and magazines, all of these anchored by her duffel bag and her backpack, Naomi reviewed her latest photos using Adobe Lightroom while watching a new video concerning the Arosteguys that had just surfaced on YouTube.

Cronenberg viljelee paljon pitkiä virkkeitä. Usein mukana menossa on myös ajatusviivoja ja sulkeita. Virkkeet on pikaluettava, ettei alku unohdu ennen kuin pääsee loppuun asti. Joskus jätin ensimmäisellä lukukerralla sulkeet tai ajatusviivojen sisällön lukematta ja luin vain muun tekstin. Sitten luin sulkeet erikseen.

Ihan hienosti Cronenberg rakentaa tekstinsä, ei siinä mitään. Hän kirjoittaa johdonmukaista ja moitteetonta kieltä. Mutta voi miten tylsää, kuluttavaa, teknistä, persoonatonta, konemaista. Koko kirja on yksi persoona: kaikki henkilöt tuntuvat samanlaisilta. Tai no, Hervén penis kallistuu erektiossa yhdeksänkymmentä astetta oikealle. Muiden penikset taisivat olla ihan suoria.

Koin pienen persoonan ja inhimillisyyden pilkahduksen ainoastaan kaksi (nekin pikaisesti ilmaistuna) kertaa kirjassa. Toinen liittyi Naomiin (hän tunsi mustasukkaisuutta) ja toinen Nathaniin (hän oli huolissaan Naomista).

Tämä kirja ei ole mielestäni kauhua. Ei vaikka mukana menossa on tauteja ja sairauksia, hyönteisiä tississä, kannibalismia, itsensä silpomista, seksiä (jota ei edes kunnolla kuvattu). Ei ei ei, kauhun tuntua ei ole. Ei pelota, ei edes jännitä. Lähinnä pitkästyttää ja kirjan kieli on omiaan etäännyttämään vielä enemmän. Tässä kirjassa ei yksinkertaisesti ole mitään tunnelmaa.

Cronenberg on kanadalainen elokuvantekijä (genrenä kauhu), näyttelijä  ja käsikirjoittaja. Tiettyä käsikirjoitusmaisuutta on tässä romaanissa mielestäni havaittavissa. Moni seikka on niin perin juurin selostettu ja "kohtausmainen", että minulle tuli sellainen olo kun katsoisin elokuvan kuvaamista kohtaus kohtaukselta. Se on varsin tylsää, sillä mielessäni kaikuu ainoastaan ohjeita tyyliin "katse kameraan numero 3, otto. N, nosta hieman leukaa ja katso vasemmalle ja plaa plaa." Tällaisia asioita ei tietenkään kirjassa mainittu, mutta minulle tuli sellainen olo.

Entäs kirjan loppu sitten? No kun se ei loppunut, aargh! Ilmeisesti tälle tulee jatko-osa. Periaatteessa se kiinnostaa minua, sillä tässä kirjassa on kyllä kaiken taustalla ihan kiinnostava juoni. Mutta jaksanko lukea enää tällaista jaarittelua? Noh, ehkä aika kultaa muistot ennen kuin seuraava osa mahdollisesti ilmestyy.

Annikan bloggaus Syöpäläisistä on luettavissa täältä. Pakko vielä loppuun sanoa, että kitkeristä mietteistäni huolimatta olen jollain pervessillä tavalla tyytyväinen, että luin tämän kirjan.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Vieraalla maaperällä: keikistelykuvat

Pihi nainen oli napannut hauskan Vieraalla maaperällä -haasteen. "Haasteessa on tarkoitus blogata jostain itselle vieraasta aiheesta, jota ei muutoin toisi blogiinsa." Minäpä pöllin nyt haasteen häneltä.

Blogissani ei ole nähty - eikä nähdä - meikkivinkkejä saati päivän asuja. En ole myöskään bloggaillut liikuntajuttuja, vaikka sellaistakin harjoitan. Blogini nimi, Kirjavalas, johtaa siinä mielessä harhaan, että en muista milloin olisin viimeksi uinut. Mutta Kirjavalas onkin väännös eräästä kirjasta nimeltä Kirjavaras. Joo, en ole lukenut enkä välttis luekaan.

Mutta mennään nyt sinne vieraalle maaperälle. Minulle vierasta maaperää on olla kameran edessä - olen mieluummin kameran takana. Tässäpä siis parit kuvat kameran edestä.





 Minulle vierasta maaperää on myös lätkiä kuvia itsestäni blogiini. Tulipa sekin nyt sitten samalla tehtyä, niin ei enää tarvitse. Kuvat ovat muuten melko vanhoja - minuun voi lisätä noin kymmenen vuotta päälle.

Kuvat Qumma paitsi tuo ylin. 

maanantai 10. marraskuuta 2014

Mary the Cutter

Katsoin vaihteeksi kauhuleffan nimeltä American Mary (2012). Minähän en pahemmin televisiota katsele (seuraan muutamaa sarjaa, mutta nekin katson nauhoituksena silloin kun huvittaa), mutta joskus tulee leffoja katseltua silti.

Mielikkigenreni on kauhu - on ollut lapsesta lähtien eli jotkin asiat eivät nähtävästi muutu. Myös eläimet (minulla on sunnuntaisin tapana istua tv:n ääressä katsellen/kuunnellen Animal Planetia samalla kun luen Sunday Timesin) ovat lähellä sydäntäni - mutta eivät lähellä lautastani. Tästäkin on ollut ennusmerkit esillä jo lapsesta asti.

Mary Mason (Katharine Isabelle) opiskelee lääkiksessä kirurgiksi. Monille opiskelijoille tutut rahahuolet painavat Marynkin mieltä. Epätoivoissaan hän hakee strippariksi eräälle clubille. Haastattelu muuttuu kuitenkin omituiseksi työkeikaksi, jonka Mary ottaa "sokkona" vastaan. Ei saa kysellä, pitää vain toimia.

Kyseessä on ensimmäinen sysäys kohti uutta uraa. Naulan arkkuun lyö juhlatilaisuus, johon Mary on kutsuttu. Juhlien taka-ajatus on melko kyseenalainen. Paluuta entiseen ei ole ja Mary lopettaa opiskelunsakin.

Pidin kovasti elokuvan miljööstä, jos näin voi sanoa. Tummaa ja hämärää, tyylikkäitä fetish-painotteisia vaatteita, (hyväsydämisiä) friikkejä. Tässä elokuvassa on vaihteeksi ihan messevä juonikin, vaikkei se mitään suuria käänteitä pdäkään sisällään. Osan niistä saattoi aavistaa ennalta, mutta ei ihan kaikkea sentään.

Koska kyseessä on kaufuleffa, niin luonnollisesti veri lentää. Pahimpia kohtauksia ei näytetä eikä tarvitsekaan. Mielikuvitus kyllä hoitelee loput, kun "potilas" makaa toimenpidepöydällä. Elokuvassa on vahva kostoteema, joka toistuu useammankin kerran - tosin kohde vaihtuu siinä välissä. Olinko nyt tarpeeksi kryptinen. Toivottavasti, sillä en aio paljastaa enempää.

Pakollinen marmatus liittyy elokuvan nimeen: American Mary on harvinaisen lattea ja mitäänsanomaton nimi. Bloody Mary olisi raflaavampi. Tai vaikkapa The Sewing Mary. Mary the Cutter.

Alla elokuvan traileri, jota en suosittele herkkiksille. Trailerin loppupuolella (leikkauspöydällä) vilahtavat naiset ovat oikeasti(kin) kaksoset: Jen Soska ja Sylvia Soska. He ovat myös käsikirjoittaneet ja ohjanneet American Maryn.




En jaksa nyt pohtia, mistä viehtymykseni kauhuun kumpuaa. Ehkä olen sadistinen sika. Terkut sialta.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Puluja ja puukotuksia

Kansi: Holly MacDonald
Stephen Kelman: Pigeon English
Bloomsbury, 2011
S. 263


Nyt löytyi sellainen kirja, jonka voisin palkita. Nimittäin siitä, että se sai minut haukottelemaan ennennäkemättömällä tavalla.

Haukotusten lomassa päästin ilmoille muutaman väsyneen naurahduksen.

"No, it's too dangerous, security's tighter than a duck's arse up here."

Thih.

"When he (koira) saw me he wagged his tail so hard I thought his arse would fall off."

Awww.

Harri on muuttanut äitinsä ja isosiskonsa kanssa jonnekin päin Lontoota (otaksuisin, että Shadwelliin joka sijaitsee itäisessä Lontoossa). Ghanaan jäi lentolippurahaa odottamaan loput perheestä. Siihen asti perhe pitää toisiinsa yhteyttä Skypellä.

Kirjan kertoja on seitsemättä luokkaa käyvä Harri, jonka silmin koko tarina suodattuu. Kaikki on ihmeellistä Ghanasta muuttaneelle Harrille. Jopa erilaiset varoitus- ja kieltokyltit herättävät naurunsekaista ihmetystä (Harrissa, ei minussa).

On tässä kirjassa juonikin. Poika on puukotettu ja Harri alkaa ystävänsä kanssa selvittää, kuka on puukottaja. He perustavat ns. etsivätoimiston, jonka puuhia kirjassa välillä seurataan. Siis aina silloin, kun tilkkutäkissä ei ole muuta menossa.

Mikä ihmeen tilkkutäkki? No, koko kirja on yhtä suurta, repaleista tilkkutäkkiä. Se koostuu kohtauksista, jotka kestävät lyhimmillään vain sivun, pisimmilään muutamia sivuja. Aiheesta pompitaan toiseen ilman sen kummempia aasinsiltoja. Minuun tällainen tyyli ei iske.

Minuun ei myöskään iskenyt lapsinäkökulma, vaikka Kelman on periaatteessa melko hyvin tavoittanut nuoren pojan maailmankuvan, jossa näkyy henkinen ghanalaisuus ja lapsille ominainen huolettomuus ja yksinkertaisuus.

Tietyssä mielessä pidin Harrista: hän on melkoisen symppis ja suloinen. En silti jaksanut innostua hänestä - enkä pahemmin mistään muustakaan. Pigeon English ei oikeastaan herättänyt minussa mitään tunteita.

Tämän kirjan pitäisi vissiin naurattaa. Minua ei naurattanut. En kokenut kirjan kieltäkään mitenkään kummoisena. Sanoilla leikitellään, mutta niiden vääntely on melko yksinkertaista. Nuorten maailmaan kuuluu toisteisuus: käytetään tiettyjä "trendisanoja". Tässä kirjassa toistuvat erityisesti sanat hutious, brutal, vexing, innit ja asweh. Itse toistin mielessäni sanaa boring.

Kirjassa seikkailee lisäksi pulu, joka osaa puhua. Se tosin puhuu ja näyttäytyy vain Harrille. En oikein tajunnut pulun ideaa. Ehkä se edustaa tiettyä henkisyyttä, jollaisella on suuri merkitys monissa afrikkalaisissa kulttuureissa. Harri on siis kenties itse luonut pulun omia tarkoitusperiään varten. Pulua voisi siten pitää Harrin ns. voimaeläimenä. Tai sitten ei, mene ja tiedä.

Miksi sitten luin kirjan loppuun? En tiedä, harkitsin keskeyttämistä useampaankin otteeseen, mutta silti jatkoin sitkeästi lukemista. Ja sitten se (kirja - ja melkein minäkin) onneksi loppui. Oli vähän surullinen loppu, mutta minä en tuntenut mitään. Koska minulle kirjan kaikki henkilöt jäivät yhdentekeviksi.

Tietääkseni tätä ei ole suomennettu eli ei kannata rynnätä sankoin joukoin sitä etsimään suomilaisista kirjakaupoista.

Kuvan pululla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Tuhatkaunot

Kansi: Nina Leino / Kuva: Getty Images
Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Schildts, 2011
Alkuper. Tusenskönor
Suomentanut Outi Menna
S.  398

No niin, nyt se on löytynyt: nimittäin uusi suosikkidekkarisarja! Nukketalon luettuani tiesin, että Ohlssonia on luettava lisää.

Metsästys tuotti tulosta ja välikäden kautta sain Tuhatkaunot omiin käsiini. Tämä kirja sitten räjäytti potin eli siinä missä Nukketalo herätti uteliaisuuden, Tuhatkaunot naulasi minut kiinni lattiaan.

Tällä kertaa poliisin tutkittavaksi päätyy pappispariskunnan kuolema. Itsemurha näyttää ilmeiseltä, mutta kaikki yksityiskohdat eivät sovi kuvaan. Olisiko kyseessä kuitenkin murha? Tapausta ryhtyy tutkimaan jo Nukketalosta tuttu ryhmä johtajanaan komisario Alex Recht. 

Tutkinnan tuoksinassa juttu paisuu ja leviää, johtolangat johtavat sinne sun tänne, Ruotsin rajojen ulkopuolellekin, tai sitten niitä ei ole. Tiedonmurusia tihkuu melko nihkeästi ja alkaa vaikuttaa siltä, että jotkut tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää, mutta eivät syystä tai toisesta halua avata suutansa. Ja siihen(kin) on syynsä.

Alex Recht miellyttää minua kovasti. Hän on rauhallinen, mutta jämäkkä ja pyrkii selkeästi oikeudenmukaisuuteen. Peder Rydh on edelleen oma hankala, sovinistinenkin,  itsensä ja onnistuu aiheuttamaan pahennusta jopa voisarvilla. Rydh saa kuitenkin näpäytyksen, joka pakottaa hänet miettimään asioita toiselta kantilta. 

Rikostutkija Fredrika Bergman on valitettavasti pamahtanut paksuksi. Ehdin jo hieman haaveilla, että löytyisi dekkarisarja, jossa keskeisellä henkilöllä ei ole lasta/lapsia. Onneksi raskaudesta ei kuitenkaan ole tehty mitään suuren suurta numeroa ja spektaakkelia. Lisäksi Fredrikan siviilielämä vaikuttaa melkoisen mielenkiintoiselta: sekin tuntuu nyt olevan murroksessa.

Pääpaino Tuhakaunoissa on edelleen itse rikoksissa ja niiden selvittelyssä. Siviilielämien ruotiminen tapahtuu luontevasti siinä sivussa, mikä tuo syvyyttä henkilöhahmoihin. Käänteitä tästä kirjasta ei sitten puutukaan. Itsekin lankesin ansaan pari kertaa.

Tuhatkauno on muuten kasvi (se käy kirjassakin ilmi), Suomessa vissiin tunnetumpi nimellä kaunokainen. Voi olla, että tämä on ihan peruskauraa kaikille muille, mutta minulle (vaikka en edes nukkunut bilsantunneilla!) se tuli yllärinä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Varjojen huone ja hyvästit Varistytölle +Edit.

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Alkuper. Pythias Anvisningar
Suomentanut Kari Koski
Otava, 2014
S. 364
Arvostelukappale

Varjojen huone päättää Varistyttö-trilogian. Vapaana repsottaneet langat löytävät paikkansa - osa varsin yllättävälläkin tavalla. Senhän tämä trilogia on onnistunut tekemään ainakin minun kohdallani useammakin kerran: nimittäin vetämään maton jalkojen alta.

Koska kyseessä on trilogian viimeinen osa, saattaa tämä postaus sisältää spoilereita. Jos et siis ole lukenut aiempia osia, mutta ajattelit niin tehdä, jatka omalla vastuullasi.

Jo ensimmäisestä kirjasta lähtien mukana ollut, hieman mystinen Victoria Bergman näyttäytyy jälleen uudessa valossa. Hän aukenee kuin kypsä kastanja tarkasteltavaksi. Lukijahan on tienyt jo pidemmän aikaa, kuka Victoria on, mutta hänen perimmäinen olemuksensa on pysynyt piilossa. Mikä lopulta on unta, mikä totta?

Järkyttävä totuus hämäräperäisten murhien taustalla nousee viimein pinnalle. Mutta työ on vielä kesken ja pahuuden lonkerot kurkottavat lisää uhreja ennen kuin työ on saatu päätökseen. Jeanette Kihlberg kollegoineen saa todellakin paiskia töitä saadakseen avatuksi Pandoran lippaan.

Varistyttö-trilogia on todella runsas dekkari, joka vaatii lukijalta paneutumista huomata vihjeet, joita Sund ripottelee pitkin trilogiaa. Siksi tämä kirjasarja olisi parhaimmillaan, jos sen voi lukea putkeen. Jopa muutaman kuukauden välit kirjojen lukemisessa haittasivat ainakin minun lukukokeumustani. Henkilöitä siunaantuu sen verran, että on vaikea muistaa, mikä kunkin rooli on. Tarkoitukseni oli pikalukea aiemmat osat ennen tätä, mutta enpä ehtinyt.

Yhteenvetona koko trilogiasta sanoisin, että se on taiten rakennettu ja koukut kantavat läpi koko sarjan. Oikeastaan antaisin vain yhden ison miinuksen: Jeanetten ja Sofian lesboilu tuntuu pakkopullalta. Uskon ymmärtäväni, miksi pikalesbous oli haluttu kirjaan ympätä (lisäjännitystä ja jännitettä juoneen), mutta nyt oli kyllä menty siitä, mistä aita on matalin. Tuon kaltaista lisäjännitettä ei olisi mielestäni edes kirjaan tarvittu tai sen olisi voinut hoidella toisellakin tavalla. Pelkkä ystävyyskin olisi riittänyt ja ollut uskottavampaa.

Varistyttö-trilogiaa on monissa paikoissa myös moitittu kaupallisuudesta. Minusta tämä ei ole sen kaupallisempi kuin mikään muukaan kirja(sarja). Tässähän on messevä juoni höystettynä psykologisilla pohdinnoilla.

Raakuutta ei ainakaan minun kategoriassani ole sen enempää kuin monissa muissakaan kirjoissa. Ei tässä mitään mässäillä: moni asia jätetään kertomattakin, vaikka toki lukija voi aavistella loput mielikuvitustaan käyttäen.

Tietenkään en ihan herkimmille tätä kirjasarjaa suosittele, mutta dekkareiden ja trillereiden ystäville kylläkin. Tässä pääsee ihan itse spekuloimaan ja raapimaan päätä.

Minulle lisää Sundin poikia, kiitos. Ja nähtävästi heiltä onkin tulossa uusi trilogia, jonka avauskirja on nimeltään Glaskroppar, Lasiruumiit. Mukana menossa on tästäkin trilogiasta tuttu poliisi Jens Hurtig. Kirja ilmestynee suomeksi joskus helmikuussa.

Varjojen huoneesta on moni blogannut. Tällä en kertaa en jaksa linkitellä, mutta katsopa Googlesta.

~~~

Edit: 5.11. klo. 18:08 UK, 20:08 FI

Varistyttö-trilogian kirjojen kannet ovat herättäneet paljon keskustelua. Kaisu-Maria Otavalta valotti kirjojen kansien syntyä Kirsin kirjanurkan (terkkuja!) kommenttilaatikossa.  Itse tiesin, että kannet on retusoitu Carl Larssonin kuvista, mutta en mitään muuta.

Kopioin Kaisu-Marian kommentin tähän. Kommentti on kokonaan luettavissa täältä.

"Kirjojen kannet ovat kirjailijoiden itsensä tekemät ja tässä ote kirjamessulehden haastattelusta: 


'Olemme tehneet ne itse. Ne pohjautuvat Carl Larssonin taulujen tunnettuihin yksityiskohtiin joita olemme muokanneet. Kasvoimme molemmat siinä ruotsalaisessa yhteiskunnassa jossa Carl Larssonin taulut seinällä merkitsivät onnellista koti-idylliä. Kansissa haluamme kyseenalaistaa tämän idyllin, näyttää sen vääristyneisyyden. Emme kumpikaan pidä Carl Larssonin tauluista ja siihen on syynsä.'

Lisäksi pakko vielä lisätä, että Unissakulkijan kannen "nainen" on 14-vuotias tyttö, jota Carl Larsson nai ja josta hän puhui kirjeenvaihdossaan toiselle taiteilijalle lihanpalana. Tähän kommenttina alkuperäisen maalauksen taiteilijan heijastuma peilistä on Erik Axl Sundin versiossa muutettu sianruhoiksi."


Edit: 6.11. klo. 9:34 UK, 11:34 FI

Kirjasfäärin taika on haastatellut Sundin poikia. Myös kirjan kansikuvia on sivuttu haastattelussa alaotsikon "Valheet olohuoneen seinällä" alla. Kannattaa lukea.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Syksyinen kuvatervehdys


Syksy on saapunut tännekin. Tässä muutama kuva viime viikolta.




Huomenna tai ylihuomenna sitten kirjamietteitä. Muutama kirja on jo jonossa odottelemassa vuoroaan.


Oikein mukavaa marraskuun ja tuoreen viikon alkua!

lauantai 1. marraskuuta 2014

Hyvän koiran tarina (ja oodi kirjastoille)

Graham Chaffee: Good Dog
Fantagraphics, 2013
S. ?

Tässäpä taas kirja, jonka valitsin puhtaasti kannen perusteella. Ja okei, toki kurkistin sisällekin ja silmää miellytti, joten lähti mukaan kirjastosta.

Pakko tässä välissä hehkuttaa kirjastolaitoksia siitä, että ne avaavat ovia sellaisiin maailmoihin (ja kirjallisuuteen), joihin ei välttämättä muuten tulisi kurkkailtua.

Vaikka ostelen melko runsaasti kirjoja, olen tosi tarkka siitä, mitä ostan: kukin kirja on huolella valittu ja ostan vain sellaisia, jotka ihan aidosti kiinnostavat. Joskus tulee huteja, joskus ei.

Kirjastosta lainatessa voi vähän revitellä, koska kirjoihin voi rauhassa tutustua kotona ja vielä siinäkin vaiheessa jättää lukematta, eivätkä ne jää nurkkiin keräämään pölyä. Kirjasto antaa siten mahdollisuuden poistua turvallisesti ah niin trendikkäältä (luku)mukavuusalueelta ja makustella toisenlaisilla tarinoilla ja tyyleillä.

Sarjakuvien lukeminen on minulle mukavuusalueelta poistumista. Tosin kirjaston ansiosta olen alkanut kiinnostua niistäkin enemmän. Oodi kirjastolle päättyy tähän, nyt "Kilttiin koiraan".

Onko lutuisempaa kantta olemassa? Lurppakorvaisen koiran katse tenhoaa. Se on kirjan ns. Good Dog. Se on kulkukoira, joka näkee painajaisia jäniksistä ja kanoista. Se on yksinäinen ja kaipaa laumaa, johon kuulua. Mutta kaipaako se lopulta osaksi kaltaistensa (toisten koirien) laumaa vai haluaako se paikan ns. ihmisen koirana. Ja mistä löytyisi ihminen kulkurakille?

Good Dogissa eläimet ajattelevat ja puhuvat: ne on inhimillistetty. Ajatuksista ja teoista paistaa kuitenkin koiramainen luonne ja logiikka. Kirja onkin kuvattu kauttaaltaan koiran näkökulmasta: ihmiset näyttäytyvät epäloogisina ja arvaamattomina koiran silmin.

Aluksi harmitti, että kuvitus on mustavalkoinen. Olisin toivonut vastaavaa sävymaailmaa kuin kannessa. Mustavalkoisuuteen kuitenkin tottui nopeasti ja kenties sille on syykin: koirathan eivät näe värejä samalla tavalla kuin ihmiset.

Syvällisempää analyysia ja kuvanäytteitä voipi katsella täältä. Olen nyt laiska enkä jaksa kuvata itse tai edes kirjoittaa enempää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi pitänyt kirjasta, sillä pidin. Kovastikin ja lopussa ihan liikutuin. Melkein tirahti kyynel poskelle.