Miltä tuntuu olla musta?

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Fourth Estate 2013
S. 482


Tätä kirjaa olen odottanut kuin illallista ravintolassa. Odotukseen on liittynyt pelkoa, sillä Chimamandan mukaan kirja kertoo rakkaudesta ja minulla on "rakkausromaanivamma".


"It is about love. I wanted to write an unapologetically old-fashioned love story."


Ihan turhaan pelkäsin: Americanah on niin paljon muutakin kuin rakkautta. Oikeastaan rakkaus on sivujuonne, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Kirjan keskiössä ovat Ifemelu ja Obinze, joiden teinirakkaus roihahtaa lukiossa. Elämä ei kuitenkaan aina kuljeta samoihin paikkoihin eikä sitä muutenkaan voi käsikirjoittaa etukäteen, vaikka toivoa toki voi.

Nigeria kärvistelee sotilaallisen diktatuurin vallassa ja opettajat kouluissa lakkoilevat harva se viikko. Opiskelu on siten melko hankalaa ja monet pyrkivätkin pois Nigeriasta opiskellakseen tai työllistyäkseen muualla. Näiden mukana lähtee myös Ifemelu Amerikkaan Obinzen vielä jäädessä Lagosiin.

Nuoripari lupaa pitää yhteyttä, mutta välimatka ja uuden kulttuurin tuoma hämmennys uhkaa hukuttaa Ifemelun. Ei ole helppoa löytää paikkaansa uudessa maassa.

Kirja käsittelee vuoroin Ifemelun, vuoroin Obinzen elämää. Obinze päätyy myöhemmin Lontooseen ja vielä myöhemmin takaisin Lagosiin. Ja menestyy elämässään taloudellisesti.

Henkilöitä kirjassa on melko runsaasti, mikä yleensä rasittaa minua. Tässä kirjassa ei. Chimamandasta voisivat monet henkilögallerian paisuttelijat ottaa oppia.

Chimamanda näet osaa esitellä henkilöt siten, että ne jäävät mieleen eikä siihen tosiaankaan tarvita mitään kymmenen sivun jaaritteluja: muutama rivi riittää. Taikasana on mielenkiintoiset, pienet yksityiskohdat, jotka väkisinkin jäävät päähän ilman turhia ponnisteluja lukijalta.

Tämä on suuri kirja, joka on täynnä asiaa, täynnä mielipiteitä. Suurennuslasin alla ovat nigerialaisuus ja amerikkalaisuus, jotka molemmat saavat humoristisella tavalla kylmääkin kyytiä osakseen.

Later Ginika said: "You could have just said Ngozi is your tribal name and Ifemelu is your jungle name and throw in one more as your spiritual name. They'll believe all kinds of shit about Africa."

Bloggaajien kannalta mielenkiintoista on, että Ifemelu aloittaa blogin pitämisen. Blogi kertoo lähinnä siitä, mitä on olla musta ei-amerikkalainen Amerikassa.

Minulle tuli ajoittain tunne, että Chimamanda on rakentanut kirjaansa vahvasti siten, että hän pääsee kertomaan ajatuksia(an) ja kokemuksia(an) siitä, millaista on olla musta valkoisten kansoittamassa maassa. Mitä ennakkoluuloja, ongelmia ja puhdasta rasismia rotu voi saada toisissa aikaan.

Oli miten oli, en laske sitä miinukseksi. Itse asiassa täytyy ihan nostaa hattua Chimamandalle, että hän on tarttunut tähän kuumaan perunaan. Jotkin kirjan keskustelut ovat tavallaan väittelyitä, joissa näitä rotuasioita puidaan. Koin ne erittäin mielenkiintoisina, vaikka ne leimaavatkin kirjaa jopa siinä määrin, että rohkenen  väittää tämän olevan rakkaustarinan sijasta enemmänkin rotu- ja kulttuuriromaani.

Vaikka ihonväri hiuksia myöten (hiusosuudet ovat muuten äärettömän mielenkiintoisia!) on läsnä lähes jokaisella sivulla, tapahtuu kirjassa toki muutakin. Eli huoli pois sen suhteen, että joutuisi lukemaan lähes viisisataa sivua horinaa ihonväristä. Keskustelut ja mietteet on upotettu hienosti itse tarinaan ja kirja pitää koukussa alusta loppuun.

Tämä on sellainen kirja, jonka jälkeen tuntee itsensä hieman viisaammaaksi - tai jos ei viisaammaksi, niin ainakin tietoisemmaksi. Lisää Chimamandaa minulle, kiitos!


Americanah ilmestyy syyskuussa suomeksi käännettynä nimellä Kotiinpalaajat.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

Cornwall: Lizard Point

Blogini palaa hiljalleen henkiin mentyään ihan hunningolle lähdettyäni äkillisesti road tripille mieheni kanssa. Emme yleensä suunnittele tai varaile mitään etukäteen, vaan kun päätämme mennä, niin menemme.

Kun mahdollisuus lähteä koitti, varasimme auton ja seuraavana päivänä olimmekin jo tien päällä. En lukenut yhtäkään sivua romaanista reissulla. En yksinkertaisesti jaksanut silloin kun olisi aikaa ollut. Lueskelin ainoastaan sanomalehtiä ja tutkailin mukana ollutta lenkkikirjaa.

Lenkkikirjasta muutama sananen. Kirja on  Readers Digestin The Most Amazing Places to Walk in Britain. Mainio opus! Lenkit ovat pääsääntöisesti ympyröitä eli ei tarvitse samaa tietä tulla takaisin. Reitit on kuvattu hyvin eli ohjeita noudattamalla ei tarvitse eksyä.

Teimme kirjasta neljä lenkkiä, loput tuunasimme itse. Esittelen kaikki lenkit kuvien kera. Etukäteen voin jo sanoa, että yksikään lenkki ei pettänyt: maisemat olivat huikeat ja monipuoliset.

Lenkit on hyvä katsoa etukäteen, koska Briteissä ei ole samalla lailla jokamiehenoikeuksia kuin Suomessa. Yksityisille maille ei saisi mennä (paitsi Skotlannissa on hieman vapaampaa) eli pitäisi pysytellä "public footpatheilla", jotka ovat muuten joskus erittäin huonosti merkitty. Mekin eksyimme yksityismaille, mutta siitä enemmän myöhemmin. Nyt kierrokselle!

The Lizard Point (sijaitsee Cornwallissa) on Englannin eteläisin piste. Olen haaveillut pääseväni sinne siitä lähtien, kun kuulin paikasta. Yövyimme pienessä kylässä nimeltä - yllätys yllätys - Lizard, josta pääsi suoraan eräälle kirjan lenkille.

Kierros ei välttämättä sovellu ihan rapakuntoselle, sillä se sisältää jonkin verran melko jyrkkiä nousuja. Peruskunnolla kyllä pärjää eli ei todellakaan tarvitse mikään huippu-urheilija olla sitä paitsi osa lenkistä oli melko tasaista vaellusta nummella.

Meitä riepotteli valtava tuuli, joka yritti syöstä alas rinteeltä ja teki kapuamisen ajoittain hankalaksi minulle. Olen havainnut, että minulla on korkeanpaikankammo, joten hätäpissat oli lähellä monta kertaa. Pysyin kuitenkin kuivana paitsi kengät kastuivat nousuvedessä.

Yksi hyljekin bongattiin. Siellä se köllötteli aaltojen sylissä. Kuvaa ei ole, koska ei ollut järsyä mukana. Kaikki kuvat olen ottanut siis pikkukameralla. Järkkäriä en käyttänyt reissulla ollenkaan, koska lenkeillä on paras pitää kantamukset minimissä.

Yövyimme Pubissa nimeltä Top House Inn. Aivan mahtavan ihana ja idyllinen paikka yöpyä. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun yövyimme pubissa. Suosittelen uniikkeja kokemuksia haluaville pubimajoitusta.

Plussaa myös siitä, että pubi oli erittäin koiraystävällinen ja niitä siellä piisasikin. Minusta on aina ihanaa, kun eläimet ovat tervetulleita mihin tahansa! Sain silitellä monia hurttia.

Etteivät nämä reissupostaukset paisuisi ihan muodottomiksi, teenkin tästä sarjan, jota postaan aina kirjamietteiden välissä. Esittelen omassa postauksessaan kunkin reitin kuvineen ja kommelluksineen (ruhjeitta ei tätä reissua nimittäin tehty: olen aika kattavasti mustelmilla ja pintanaarmuilla).

Tulossa siis vielä mahtavia maisemia mitä erilaisemmista paikoista!

Valiaikatiedote

Blogini on nyt hetken tauolla, koska tuli akkilahto road tripille. Haivyin viime torstaina ja silla tiella olen edelleen. En tieda, kuinka kauan viipyilen, mutta vastailen kommentteihin, kun palaan.

Talla hetkella olen kuvankauniissa pienessa Ambleside-nimisessa kaupungissa Pohjois-Englannissa. Aurinkoisia paivia teille kaikille!

En ole ehtinyt lukea ollenkaan, mutta kun palaan niin luvassa on mietteeni Chimamandan uudesta kirjasta Americanah, josta minulla on enaa noin sata sivua lukematta.

Äijämäinen erityisopettajanainen murhaa ratkomassa

J.K. Johansson: Laura
Tammi 2013
S. 222

Sain tämän kirjan Annikalta (Rakkaudesta kirjoihin), kiitän kovasti!

Tässä on nyt sellainen kirja, joka uhkaa vetää minut sanattomaksi. Ei siksi, että olisin kovin vaikuttunut, päinvastoin. Olen samaan aikaan sekä huvittunut että tylsistynyt.

Ja ihmeissäni, sillä näistä tuntemuksistani huolimatta Lauran ahmaisi yhdessä illassa. Tai siis olisi ahmaissut, jos olisi lukenut sen kertarysäyksellä. En lukenut.

Palokaski on lähiö, jonne erityisopettaja Miia Pohjavirta muuttaa työskennelläkseen koulussa, jota kävi taannoin itsekin.

 Miia otti loparit poliisin some-konstultin työstä Facebook-riippuvuutensa takia. Hän kaipasi rauhaa elämäänsä, vaan kadonnut teinityttönen, Laura, pilasi moiset suunnitelmat nimenomaan katoamalla. Entinen poliisi Miiassa herää ja hän alkaa tutkia tapausta.

Minua kiinnosti etukäteen tässä kirjassa erityisesti nettiriippuvuuden ja -kulttuurin käsittely. Valitettavasti kirja ei tarjoa mitään uutta eikä edes syvällistä niiden suhteen. Tuli tunne, että on menty sieltä, missä aita on matalin. En päässyt sisään Miian riippuvuuteen, nuorten nettikulttuurikin oli kuvattu niin kuin se aina kuvataan: käytetään nimimerkkjä ja ollaan, mitä ollaan.

Miia itse on "lahjalaiha" nainen, joka vetelee välipalaksi parit pizzat tai hampurilaiset ja on puolet kirjasta alakerta märkänä. Onneksi löytyy sängynlämmittäjiä, ettei tarvitse puutteessa olla.

Tosin seksikohtaukset tuntuivat väkinäiseltä pakkopullalta: ihan kuin ne olisi ollut pakko saada kirjaan, että siihen saadaan seksiä. Pitäähän kirjassa seksiä olla!

Takalieve osaakin kertoa:

"J.K. Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia."

Veikkaan, että kyseinen ryhmä pitää sisällään lähinnä miehiä. Miiasta on tehty miesten fantasia: pitkät sääret ja sexy. Ei turha nipottaja eli miesten ei tarvitse pelätä kyseessä olevan mikään pirttihirmu, sillä esim. Miian auto muistuttaa lähinnä kaatopaikkaa kaikkine pizzalaatikoineen ja muine roskineen.
Miehet haluavat naisen, joka syö kuin sika, mutta pysyy silti hoikkana.

Onhan se kivempi vetää HK:n sinistä yhdessä sohvalla, sillä toinen vaihtoehtohan (muita ei ole) on mehupaasto. Katsos jos nainen ei syö kuin mies, hänen täytyy väkisinkin olla laihduttaja, joka laskee kalorit ja syö vain salaattia eikä miehistä sellainen ole kivaa. Välimuotojahan ei ole!

Miiaa panettaa myös usein: pienikin asia voi laukaista panetuksen eikä Miia todellakaan ajattele, että järvi kuluu soutamalla.

"J. K. Johansson rakastaa pohjoismaisia dekkareita, HBO:n tv-sarjoja, hyvin kirjoitettuja seksikohtauksia..."

No siinähän se syy tulikin seksikohtauksiin: harmi vain, etteivät ne tässä kirjassa olleet mitenkään erikoisia. Ihan normi settiä eli vähän hyväilyä ja nuolentaa ja homma on ohi parissa virkkeessä.

"Kun Miian asunnon ovi sulkeutui heidän takanaan, Antti oli jo melkein Miian sisällä. Pikku pelastusoperaatio oli toimittanut loistavasti esileikin virkaa...

Seksi miehen kanssa nousi Miian top-kolmoseen. Kisasi jopa ykköspaikasta."

Minua häiritsivät muutenkin Miian ystävyyssuhteet ja ajoittain etenkin hänen ajatuksensa heistä. Miian parhaita ystäviä ovat hänen veljensä vaimo, Suski, joka on jonkin sortin neurootikko. Eräs ystävä, Aikku, vääntää lapsia, ettei tarvitsisi opiskella tai mennä töihin. Wow! Isabella on hurahtanut luontaistuotteisiin ja saarnaa niistä joka välissä.

Tuntui, ettei kirjassa ollut yhtään tervejärkistä ihmistä ja jos olikin, niihin ei päässyt käsiksi. Henkilöhahmoja näet siunaantui melkoinen läjä ja minulla oli vaikeuksia muistaa, kuka oli kuka.

Nyt mietin viitsinkö edes julkaista näin negatiivisia mietteitä. Oli kirjassa hyvääkin: se tosiaan koukutti ja ajoittain oli jopa vähän jännittävä. Lauran lukeminen ei siis ollut mitenkään tuskaista, sillä kirja on hyvin nopealukuinen. Tämä ei nyt vain ollut minun juttu. Joskus käy niinkin.

Kannattaa lukea Annikan mietteet tästä kirjasta. Hän on nähnyt kirjaa syvemmälle ja kokenut sen eri tavalla. Samoin Minna (Oota mä luen tän eka loppuun) piti kirjaa hyvänä viihteenä.

Norkku (Nenä kirjassa) pohti mm. kirjan avoimeksi jääviä lankoja, joita minäkin jäin kyllä miettimään. Tuntui, että ne oli laitettu koukuksi, että toinenkin kirja on pakko lukea. Voi siis olla, että tiettyjen avoimien lankojen takia minun on kaikesta huolimatta pakko lukea seuraavakin kirja.

Murjut harrastuksena

Paul Talling: Derelict London
Random House Books 2008
S. 224

Olen hulluna autioihin taloihin, hylättyihin paikkoihin ja esineisiin, villiintyneisiin pihoihin, hautausmaihin, kaikkeen rupuiseen ja ajanraiskaamaan.

Paul Tallingin kuviin törmäsin netissä ja rakastuin hänen nettisivuunsa: se on oikea taivas urban explorerille. Monta tuntia olen kuluttanut hänen sivuillaan katsellen kuvia ja fiilistellen, karttoja tutkaillen. Sillä minullahan on mahdollisuus käydä hänen esittelemissään paikoissa.

Harrastin Suomessa pyöräilyä. Pyörälaukussa kulki mukana aina kamera ja puhelinluettelo. Kyllä, minä tarvitsin kartan pk-seudusta (siksi luettelo), sillä fillarireviirini oli laaja ja monta kertaa itseni hukanneena ja "parit" extrakilometrit pyöräilleenä havaitsin, että on mukavampaa hukata itsensä, jos löytää takaisin ilman parinkymmenen kilsan koukkausta.

Välillä oli itku melko lähellä jossain Vantaan pusikoissa, kun jalat alkoivat tehdä kuolemaa ja pää oli ihan pyörällä sijainnista. Opinkin tuntemaan pk-seudun (miinus se Vantaa) varsin hyvin noilla lenkeilläni.

Luonnollisesti pk-seututietämykseni on muutenkin varsin hyvä (miinus Vantaa), koska olen Helsingissä syntynyt ja ikäni siellä asunut miinus syrjähyppy Espooseen ja lopulta tänne.

Sama harrastus jatkuu siis täällä: pyöräily ja hylättyjen murjujen etsiminen. Täällä se on tosin huomattavasti vaikeampaa, koska autiotalovainuni ei toimi: ympäristö on liian erilainen Suomeen verrattuna. Toisaalta tykkään pyöräillä noin muutenkin ja tehdä vain retkiä erilaisiin paikkoihin ja niitähän täällä piisaa.

Tallingin kirjasen ostin saadakseni vihiä ja lisää silmänruokaa. Pienoinen pettymys oli, että kirja on melko pieni (toisaalta se mahtuu vaikka käsilaukkuun) ja kuvat hieman tylsiä (tilasin kirjan netistä, joten en päässyt hiplaamaan sitä ennen ostamista).

Kukin sivu käsittää yhden kohteen eli ei siinä pääse kuvilla revittelemään. Plussaa siitä, että Talling kertoo aina kunkin talon/paikan historiasta. Tarinat olivat usein hyvin mielenkiintoisia.

Haaveissa olisi päästä tekemään road trip täällä Englannissa ja ottaa reissun erääksi teemaksi hylättyjen raunioiden ja murjujen metsästämisen. Mies ei ihan innostu teemasta, mutta ei kai se liian rankkaa ole, jos nuohoaa edes pikaisesti yhden murjun per päivä.

Jos oikein kivasti käy, niin tällainen reissu on tulossa ennemmin kuin myöhemmin. Riippuu vähän, miten asiat täällä sujuvat. Elämme nyt tietynlaisten muutosten aikaa, joten aika olisi otollinen. Ensi viikolla ehkä selviää jotain. Tai sitten ei.

Haluan nyt kuitenkin tässä Paulin kirjan ohessa fiilistellä kuvilla, jotka olen ottanut sieltä sun täältä. Alla kuva hotellista, joka sijaitsee jossain North Carolinassa, Jenkeissä. Bongasin sen reilu vuosi sitten kun teimme road tripin Floridaan (ajoimme Nykistä, jossa vietimme pari viikkoa, Floridaan).

Kotoisa tunnelma huoneessa!

Suomessa viime kesänä.

Tämä talo on/oli Suomessa. Se sai loppunsa, kun se (tuho)poltettiin. Inhottaa ilkivalta. Itse en koskaan koske mihinkään, ainoastaan katson ja kuvaan paikkaa sellaisena kuin se on. En siis edes siirtele tavaroita saadakseni esim. paremman kuvan. Haluan ikuistaa aina paikat sellaisina kuin ne ovat.

Oli muuten hieman vaikea valita kuvat tähän postaukseen, sillä koneeni tursuaa näitä hylättyjen aikojen kuvia.

Kauniiksi lopuksi palatkaamme takaisin Lontooseen ja hylätylle hautuumaalle. Kyllä, tällainen upea hautuumaakeidas seisoo keskellä metsää.

Tämä kuva on keväältä, nyt kun lehdet ovat tulleet, paikka on varmaan spookisti umpeen kasvanut. Täytynee mennä visiitille pian uudelleen!

Jumalalla on asiaa

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Like 2013
S. 96

Sain tämän kirjan Paulalta (Luen ja kirjoitan), kiitän kovasti!

Hanna Hauru on minulle ennestään tuttu kirjojensa Tyhjien sielujen saari ja Eivätkä he koskaan hymyilleet tiimoilta.

Ihastuin Tyhjien sielujen saareen jopa siinä määrin, että roudasin sen mukanani tänne muuttaessamme pois Suomesta. Voisinkin lukaista sen uudelleen ja katsoa, mitä siitä tulee mieleen nyt.

Mutta palataan takaisin Paperinarujumalaan. En ihan tajunnut kirjan nimeä, sillä en ymmärrä miten puhelimen johto voi olla paperinarua. Tai sitten ymmärsin jotain väärin, mikä on todennäköisin vaihtoehto.

Laina työskentelee puhtaaksikirjoittajana ja hänen arkensa on melko vakaa ja ennalta-arvattava. Kunnes eräänä päivänä hän saa puhelun Jumalalta. Kaikki on muuttuva, sillä Jumalalla on missio Lainalle.

Onneksi on Liana, joka ryhtyy Lainan tueksi keräämään jäseniä herätysliikkeeseen ja muutenkin levittämään sanaa. Tai no, onneksi ja onneksi. Se jäänee nähtäväksi, mikä on onneksi, mikä ei.

"Paperinarujumala perustuu löyhästi heinolalaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 60-luvulla ja herätti valtakunnallista huomiota."

Joutunee hieman googlettelemaan, sillä löyhäkin kytkös kiinnostaa. Olin aluksi epäileväisellä kannalla kirjan suhteen, sillä vahvasti uskonnolliset kirjat ovat minulle turn off. Tässä sellainen ei kuitenkaan häirinnyt, sillä Hauru ei ryhdy saarnaamaan kenenkään suulla.

Haurun kieli on kaunista, ajoittain runollista. Minuun tällainen tyyli kolahtaa, se hivelee esteettisyyden kaipuutani. Kaikkea ei kerrota suoraan, mutta vihjeitä on sen verran, että lukija voi ymmärtää.

Hauru totisesti osaa ladata täyden kertomuksen näin lyhyeen kirjaan. Saman hän teki Tyhjien sielujen saaressa, joka sai janoamaan lisää. Paperinarujumalaakin olisin voinut lukea enemmän, vaikka se toimii hyvin näin lyhyenäkin.

"Lämpötila on plussan puolella, mutta meitä palelee, koska suuret räntäräiskäleet ovat kastelleet päällystakkimme."

~~~

Paperinarujumalan ovat lukeneet ainakin Paula, Hanna ja Katja.

Zombieinvaasion tullessa

Robert Kirkman, Tony Moore: The Walking Dead vol. 1
Days Gone Bye
Image Comics 2001

Moni on varmaan kuullut, ellei jopa nähnytkin, tv-sarjasta Walking Dead. Itse olen seurannut sarjaa alusta lähtien ja odotan innolla lisää.

Kirjavinkeistä bongasin samannimisen sarjakuvan ja innostuin: pakkohan se oli saada! Siinä samalla opin - kiitos jälleen Kirjavinkkien - että kyseinen tv-sarja perustuu sarjakuvaan. Ei siis toisinpäin niin kuin ensin olin luulemassa.

Koska olen katsonut Walking Deadista kaikki ilmestyneet jaksot, on hieman hankala olla objektiivinen tälle sarjakuvalle. Luonnollisesti näet vertasin sarjakuvaa lukiessani sitä koko ajan tv-sarjaan.

Tv-sarja on melko uskollinen sarjakuvalle, vaikka muutamia eroavaisuuksia löytyy. Eroavaisuudet katson tv-sarjan hyväksi, sillä ne tekevät sarjasta syvemmän. Sarjakuvaa lukiessa ei syntynyt samanlaisia jännitteitä ihmisten välille kuin tv-sarjassa.

Kaikkihan saa alkunsa siitä, kun zombiet ilmaantuvat ihmisten keskuuteen. Syytä invaasiolle ei tiedetä eikä sen pohtiminen ainakaan toistaiseksi ole keskeinen osa sarjakuvaa: zombiet vain tulivat.

Keskiössä on poliisi-Rick, joka herää sairaalasta. Hän on ollut koomassa tullessaan ammutuksi työtehtävää suorittaessaan.

Autioitunut sairaala kummastuttaa häntä. Tosin hän saa pian huomata, ettei sairaala olekaan ihan autio.

Rick on huolissaan perheestään ja olettaa heidän lähteneen pakoon lähimpään suureen kaupunkiin, Atlantaan, vanhemmilleen. Elleivät ole jo kuolleet. Sinne suuntaa myös Rick.

Jos en olisi katsonut tv-sarjaa, en olisi ehkä saanut tästä sarjiksesta pahemmin mitään irti. Nyt saatoin kuvitella henkilöhahmot syvemmiksi ja muutenkin tuntui, että tunsin heidät ennestään.

Pidin kuitenkin kovasti tästä sarjakuvasta ja aion lukea muutkin osat. Ihan vain verestääkseni muistia sarjan suhteen. Tv-sarja on pyörinyt jo sen verran kauan, että kevyt kertaus alun tapahtumiin ei ole ollenkaan pahitteeksi. Samalla voin bongailla muita eroavaisuuksia.

Sarjakuva on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä on ihan ok. Piirrokset ovat hyviä, mutta eivät mitenkään mieleenjääviä - osa (henkilöistä) jopa naiivistisella tavalla rumia.

Minulla oli lisäksi ongelmia erottaa joitakin hahmoja toisistaan: tunnistaminen pitikin ajoittain tehdä vaatteiden perusteella.

Niille, jotka luulevat että zombietarinat ovat aina silkkaa väkivaltaa, suolenpätkien mussuttamista ja verilammikoita , sanoisin että Walking Dead ei kuulu tähän kategoriaan. Tässä on ihan juonikin ja lähtökohta on kuvata sitä, miten selviytyä zombieinvaasion tullessa, ja miten se vaikuttaa ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa.