Slummista katujen kuningattareksi

Martina Cole: Dangerous Lady
Ilmestynyt 1992
s. 563


Tämä on kolmas lukemani Colen kirja. Minulla on hyllyssä useita Martinan kirjoja, sillä löydettyäni hänet (ruokakaupan "kirjahyllystä") innostuin ja olen siitä lähtien ostellut hänen kirjojaan aina, kun on tullut eteen.

Colen kirjat ovat pääasiassa itsenäisiä romaaneja, mutta joitakin poikkeuksia on. Esimerkiksi tälle on olemassa jatko-osa nimeltä Maura's game. Sitä minulla ei vielä ole, joten täytynee lähteä metsästysretkelle.

Näin kolmen kirjan perusteella uskallan sanoa, että kun aloittaa lukea Colen kirjaa, tietää mitä saa. Lukija pääsee matkalle Lontoon "köyhälistön" sekaan, yleensä aluksi elellään 1900-luvun alkupuolella ja siitä sitten edetään kohti nykypäivää.

Dangerous Lady alkaa vuodesta 1950. Köyhään perheeseen syntyy lapsia kuin liukuhihnalta. Viimein syntyy myös tyttö, Maura, runsaan poikakatraan päätteeksi. Miten perhe selviää köyhässä arjessa ja mistä alkaa yhtäkkiä tulla rahaa?

Resepti on siis sama kuin muissakin lukemissani Colen kirjoissa - erona tietenkin on, että henkilöt ja tapahtumat ovat erilaisia. Ehkä näitä voisi verrata jonkun bändin albumiin. Useinhan monet biisit saattavat kuulostaa samalta, mutta ovat kuitenkin erilaisia.

Martina Cole kirjoittaa sujuvasti ja eloisasti: kirja sisältää tuttuun tapaan murreilmaisuja, joiden ymmärtämisen suhteen minulla ei ole ongelmia. Ekan kirjan kohdalla piti vähän tarkistella sanoja, enää ei.

Kaiken kaikkiaan oikein viihteellistä luettavaa, jos ei ajoittainen "harlekiinimaisuus" häiritse. Harlekiinimaisuudella tarkoitan kuvankauniita henkilöitä ja ajoittain sen esille tuomista jopa huvittavalla tavalla.

Cole ei jaarittele sivutolkulla ulkonäköasioista, mutta esim. tässä kirjassa silmiin pisti useat muistutukset Mauran rintojen (suuresta) koosta ja hänen veljensä komeudesta.

Minulle Martina Colen kirjat ovat varma valinta, jos on esim. keskittymisvaikeuksia lukemisen suhteen.

Käsittääkseni Colen kirjoista ei ole yhtäkään käännetty suomeksi. Englanninkielisenä niitä saa kuitenkin ainakin AdLibriksestä.

Muut lukemani Colen kirjat:

The Family
Goodnight Lady

Yleistä pohdintaa ja parit tunnustukset

Kirsti Ellilän blogissa sivuttiin (lähinnä kommenteissa ja jo monta viikkoa sitten) sitä, miten kirjablogeissa nykyään mennään melko voimakkaasti valtavirran mukana. Kirjablogeissa pyörii ne samat kirjat, joista puhutaan muuallakin.

Itse intin hieman vastaan, vaikka olenkin noin yleisesti ottaen samaa mieltä Kirstin kanssa, sillä olen huomannut saman. Mitä tunnetumpi kirja/kirjailija, sen enemmän siitä tehty postaus saa kommentteja. Samat kirjat pyörivät aalloittain eri blogeissa ja niitä sitten kommentoidaan ristiin rastiin.

On kuitenkin myös muunalaisia kirjablogeja eli tietenkään kaikki eivät edusta yllä mainittua. Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että mitä (valtavirrasta) poikkeavampi lukulista, sen vähemmän seuraajia ja kommentoijia kyseinen postaus (ja joskus jopa koko blogi) saa.

Samaan aikaan kun kritisoidaan kirjablogien samankaltaisuutta, ei kuitenkaan olla kiinnostuneita muusta. On kivempi pysytellä tutuissa ja turvallisissa. Olen miettinyt, missä kohdin tämä muutos tapahtui. Vai onko se ollut aina läsnä?

Itse olen pelkästään iloinen, kun bloggaaja kirjoittaa kirjasta, josta en ole ennen kuullut, tai jos olenkin, niin en ole lukenut. Voi miten mahtavia löytöjä sitä onkin tullut tehtyä kirjablogien kautta! Onneksi on edelleen oman tiensä kulkijoita, jotka eivät anna valtavirran vaikuttaa lukemisiinsa.

Sain jokunen aika sitten (elokuussa - joo, olen vähän hidas) Post it -tunnuksen Kuuttarelta. Olen hieman hidas näihin reagoimaan, mutta ajattelin että tunnustuksen vastaan ottaminen ja jakaminen sopii tähän yhteyteen mainiosti.

Kiitos siis sinulle, Kuutar. Olet muuten ihan ensimmäisiä kirjabloggaajia, joita olen seurannut käsittääkseni alusta asti! Itsehän aloitin kirjablogin pitämisen vuonna 2006 (elokuussa) Vuodatuksessa. Ja ojennan tunnustuksen sinulle takaisin.

Tämän tunnustuksen voisin kyllä ojentaa kaikille kirjablogisteille, mutta noudatan vaihteeksi sääntöjä, jotka ovat:

*Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
*Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
*Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
*Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Oma lisäys: Älä häiriinny, jos olet jo saanut tunnustuksen. Saat sen sitten toisen kerran.


Noora - Tea with Anna Karenina: Monipuolinen blogi, jossa on mukana mielenkiintoista pohdintaa. Monet kirjat, joista Noora kirjoittaa, ovat myös sellaisia, joista en ole edes ennen kuullut. Kiehtovaa!

Emilie - Le Masque Rouge: Kirjavalinnat aina yllättäviä, pidän kovasti Emilien tyylistä jakaa mietteensä alaotsikoin. Erittäin lukijaystävällistä ja kiehtovaa.

Disa - Bibliofile: Tämä blogi onkin ihan uusi löydös minulle. Jäin heti koukkuun ja selaillessani blogia löysin monia jänniä kirjoja, tässä eräs esimerkki!

Nafisan - Yöpöydän kirjat: Alan toistaa itseäni, mutta kirjavalinnat jaksavat lähes aina yllättää.

Laura - Lukemattomia unelmia: Blogi on melko tuore eli vasta elokuussa aloitettu. Kiehtovia kirjavalintoja - moni taas sellaisia, etten ole aiemmin kuullutkaan.

Voisin jatkaa tunnustuksen jakamista vaikka tuomiopäivään asti, mutta koska lupasin tuossa aiemmin noudattaa sääntöjä, niin lopetan nyt, kun viisi on täynnä.

The Cabin in the Woods - elokuva

The Cabin in the Woods (2011)

Kuva täältä.

Odotin kovasti saadakseni nähdä tämän elokuvan. Odotukset olivat aika korkealla, vaikka noin yleisesti ottaen harvemmin sitä törmää tosi hyviin uutuuksiin. Tai sitten katselen liian vähän ja vääränlaisia elokuvia.

Viisi teiniä lähtee viikonlopunviettoon syrjäiselle mökille keskelle metsää. Tarkoituksena on chillailla ja ryypätä.

Chillailu saa karmivan käänteen, kun lattialuukku pompsahtaa auki.

- Tuuli se vain oli, mennään katsomaan, joku väläytti.

Joo, tuulihan se puhaltelee kellariin johtavia puisia lattialuukkuja auki. Ainakin teinien mielestä se oli ihan looginen selitys näemmä.

No, kellariin mentiin ja aikamoinen varasto sieltä löytyikin kaikenlaista rojua. Lisäksi löytyi vanha päiväkirja, josta luettiin spookya tarinaa. Vaan eivätpä nuoret tienneet, mitkä vaikutukset sillä oli: tietämättään he herättivät tappajazombieperheen!

Ihan näin yksinkertainen ei juoni kuitenkaan ole, vaan tapahtumia ohjataan ihan muualta käsin. Voisi puhua eräänlaisesta reality-sarjasta. Tosin "osallistujat" eivät itse tiedä sellaisessa olevansa eivätkä varsinkaan tiedä sitä, että harva "osallistuja" näistä "ohjelmista" selviää hengissä.

Katsojalle kokonaisjuoni paljastuu hiljalleen ja se onkin menoa sitten. Lopulta mukana menossa on ihmissusi, yksisarvinen, joka tappaa sarvellaan sekä joukko muita kauhuhahmoja.

Paikoin elokuva oli erittäin silmiä hivelevää, jos ei kavahda kauhistuttavia olentoja ja teurastusta. Kiehtovinta minulle leffassa olikin ne "kauhuhahmot". Olisin halunnut tuijottaa niitä enemmän.

Noin muuten elokuvan juoni lähti mielestäni käsistä loppua kohden eikä se logiikka näiden tapahtumien taustalla miellyttänyt minua. En myöskään ollut tyytyväinen loppuun. Eli periaatteessa petyin, mutta onneksi silmät (ja zombiet, hoho!) saivat kuitenkin ruokaa.

Pakko saada lapsi!

Giselle Green: A Sister's Gift

Sisarukset Hollie ja Scarlett ovat melko lailla toistensa vastakohdat. Scarlett on villi ja menevä, kun taas Hollie oikeastaan kaikkea muuta.

Hollie on onnellisesti naimisissa komean Richardinsa kanssa. Tai niin voisi luulla, mutta pinnan alla kuohuu: Hollien on ihan pakko saada lapsi!

Hollie ei kuitenkaan voi lasta itse saada, joten hän kääntyy sisarensa puoleen. Suostuisiko Scarlett sijaiskantajaksi?

Ekat parisataa sivua oli melkoista jaaritusta ja oikeastaan mitään ei tapahtunut. Silti jostain kumman syystä kirja piti silti koukussaan.

Suurin probleemani kirjaa lukiessa olikin, kumpaa inhoan enemmän: Hollieta vai Scarlettia. Sitten aloin inhota myös Hollien aviomiestä, Richardia. En tosin niin paljon kuin siskoksia.

Kirja on kerrottu vuoroin Hollien, vuoroin Scarlettin näkökulmasta. Se toimii, sillä näin lukija pääsee mukaan pohtimaan kumpaisenkin sisaren motiiveja ja ajatuksia, omaatuntoa. Omantunnonkysymyset ovatkin runsaasti esillä, sillä molemmat sisaret ovat varsinaisia pettureita toisiaan kohtaan.

Minun oli vaikea käsittää Hollien pakkomiellettä saada lapsi ja etenkin, mitä kaikkea hän on valmis tekemään vauvan saadakseen. En myöskään ymmärrä hänen pakkomiellettään sotkea sisarensa siihen, vaikka periaatteessa sille löytyy perustelut kirjan edetessä. Minusta ne (perustelut) vain ovat typerät.

Luin ihan mielenkiinnosta Goodreadista erään lukijan ajatuksia kirjasta. Hänen mielestään Hollien osuus on varsin realistinen, toisin kuin Scarlettin. Minun taas on vaikea tajuta sitä, kuinka joku voi olla niin pakkomielteinen kuin Hollie.

Giselle Greeniä verrataan Jodi Picoultiin. Olen muistaakseni yhden Jodin kirjan lukenut ja ainakin yhden hänen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsonut. Hyllyssä odottelee myös ainakin yksi Jodin kirja.

Luulenkin, että tämä saakin jäädä ainoaksi kirjaksi Giselleltä. Luen mieluummin Picoultia halutessani lukea perhedraamaa.

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomeksi käännetty, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

2. päivä - Käyttöopas aivoille

2. päivä: Käyttäopas aivoille 

Elämänmuutoksen toisena päivänä keskitytään harjoittelemaan mielikuvien luomista ja tunteiden säätelyä (s. 50-84).

Luvun alustus:"A user's Manual for Your Brain - Master your emotions and release your full potential." 

Minulta kesti kaksi päivää lukea toiselle päivälle varatut sivut. En ole myöskään kuunnellut cd-levyä ensimmäisen päivän "treenien" jälkeen.

Tässä vaiheessa ilmoitan, etten aio sitä (CD:tä) enää kuunnellakaan, en ikinä. Tosin varaan itselleni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta luulen että tässä tapauksessa niin ei käy.

Pitkästyin hieman toisen päivän oppeja lukiessani. Peruskaava on se, että kuvitellaan ikävät tilanteet ja ihmiset värittömiksi, hiljaisiksi ja etäisiksi, kun taas positiiviset ja mukavat asiat värikkäiksi, liikkuviksi ja äänekkäiksi.

Näiden mielikuvien avulla on tarkoitus voimistaa hyviä kokemuksia ja vastaavasti haalistaa pelkoja jne. Ei mitään uutta siis.

Olen tällaisesta menetelmästä ennenkin lukenut ja myös käyttänyt mielikuvien voimaa kestääkseni jännityksen eli saadakseni sen haltuun (en pidä esiintymisestä ja taannoin opiskellessani videotentti ja sitä seurannut kritiikki pelotti: silloin tein mielikuvaharjoituksia suoriutuakseni pyörtymättä kyseisestä tilanteesta).

Tässä luvussa käsitellään myös itsekritiikkiä tai lähinnä sisäistä vuoropuhelua. Eli sillä on suuri merkitys, miten puhuttelet itseäsi. Jos esim. teet virheen, haukutko itsesi maanrakoon vai yritätkö sättimisen sijaan olla kannustava itseäsi kohtaan.

Minä en aina puhu kauniisti itselleni, mutta olen oppinut olemaan kiltimpi ja vähemmän kriittisempi. En ole mikään täydellisyys, joka ei koskaan tee virheitä.

Omalla kohdallani itselleni rumasti puhuminen liittyi huonoon itsetuntoon ja epävarmuuteen. Näitä dialogeja itsensä kanssa käsiteltiin jo terapiassa ja varmaan lukion psykan tunneillakin (en ole varma, mutta ylläri pylläri ei mitään uutta tässäkään).

Mietin kenelle tämä kirja on tarkoitettu. McKennan esimerkeissä kaikki henkilöt ovat menestyneitä, rikkaita tai muuten vain julkkiksia.

Löytyy olympiaurheilijaa (joka ei ensin meinannut pärjätä, mutta alkoikin sitten voittaa kilpailuja), lentopelkoista rock-tähteä (joka tosin parani lentopelostaan ja alkoi rakastaa lentämistä!), rikasta julkkista, joka kokee elämänsä tyhjäksi eikä edes raha tee onnelliseksi (kunnes yhtäkkiä...) ja plaa plaa.

Missä ovat ns. tavalliset ihmiset, jotka painivat ihan erilaisten ongelmien kanssa? Missä ovat velkavangit, työttömät, matalapalkkaiset penninvenyttäjät, ei-julkkikset jne. Ei ole näkynyt heitä tähän mennessä McKennan kirjassa. Helppohan se on mielikuvitella, kun on pari milliä tilillä ja palkattu siivooja.

Fiilikset elämänmuutoksen toisena päivänä: Kuinka tyhmänä McKenna noin yleisesti ottaen pitää ihmisiä? En siis ole ärsyyntynyt tästä kirjasta, vaan vilpittömästi alan ihmetellä, mikä tästä kirjasta tekee niin suositun, sillä tähän mennessä se ei ole tarjoillut yhtään uniikkia oivallusta.

Sasori, Female Prisoner

Joshuu 701-gô: Sasori (Female Prisoner-701: Scorpion), 1972

Nami Matsushima (Meiko Kaji) joutuu karmaisevan kiristyksen kohteeksi, jonka seurauksena hänen elämänsä hajoaa pirstaleiksi - ja hän joutuu vankilaan. Vankila ei ole mikään herkkupaikka kenellekään. Väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu on arkipäivää.

Erään kidutussession päätteeksi Nami "kuolee". Hänet kääritään säkkiin ja heitetään metsään. Mutta kuollut hän ei olekaan, vaan virkoaa mielessään kypsyneet vihan hedelmät - ja ajatus kostosta.

Tämä elokuva on ensimmäinen osa neljän leffan sarjasta. Alla traileri, joka valitettavasti on huonolaatuinen eikä siinä ole edes tekstitystä. Elokuvahan on japaninkielinen.



Sasoria ei ole puheilla pilattu ja etenkin Nami on suurimman osan ajasta hiljaa. Hän ei turhia lörpöttele, mutta eipä tarvitsekaan, kun silmät kertovat kaiken. Meiko Kaji on uskomattoman lahjakas näyttelijä.

Luonnollisesti rakastuin tähän elokuvaan, mutta senhän tiesin jo ennen kuin edes katsoin sen. Meiko Kaji, joka tätä elokuvaa tähdittää, on eräs ikiaikainen suosikkini niin elokuvien kuin musiikin suhteen. Minulle mieluisin genre elokuvamaailmassa kauhun lisäksi ovat aasialaiset leffat.

Tässä vielä Sasori-sarjan "tunnusbiisi", joka ei tosin tässä osassa soinut kuin lopussa. Muissa osissa sillä lienee suurempi rooli.


Lady Snowbloodista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Se on niinikään Meikon tähdittämä elokuva.

Tankotanssijan elämänmuutos

Elizabeth Haynes: Revenge of the Tide

Genevievella on unelma, jonka hän toteuttaakin: hän karistaa Lontoon hektiset pölyt helmoistaan ja muuttaa ostamaansa asuntoveneeseen, joka sijaitsee Kentissä.

Unelmansa eteen Genevieve paiski töitä muulloinkin kuin päiväsaikaan. Säädyllisen päivätyön ohella hän heitti keikkaa iltaisin herrasmiesklubilla tankotanssijana.

Menneisyyttä hän ei kuitenkaan pääse pakoon ja se tuleekin karulla tavalla ilmi, kun tupaantuliaisten jälkeen veneen vierustalta löytyy ruumis. Genevieve tunnistaa ruumiin ja siitä alkaa ns. alamäki.

Kirja kertoo tapahtumia kahdessa tasossa. Eletään nykyhetkeä eli asuntoveneaikaa sekä ns. Lontoon aikaa, mikä tekee kirjasta koukuttavan. Asioita paljastuu sopivalla tahdilla, joten lukijakin saa kokea oivalluksen ja arvauksen ilot.

Minua kiinnosti kovasti jo itsessään tuo asuntoveneessä asumisen kuvaaminen. Täällähän niitä piisaa pitkin Thamesin vartta. Osa on ihan järkyttävässä kaatopaikkakunnossa, osa sitten siistimpiä. Asumiseen tarkoitettuja veneitä yhä rakennetaankin täällä ja sellainenon ihan omanlaisensa tyyli asua. Katso kuvia toisesta blogistani, jos kiinnostaa.

Kirja ei tietenkään ole mikään näin asut veneessä -teos, vaan kyseessä on ehta trilleri. Ruumiskin tosiaan löytyy, mutta kirjassa ei keskitytä murhatutkimuksiin, vaan lähinnä eri ihmisten välienselvittelyyn. Myös romanttinen aspekti on mukana.

En aina oikein pitänyt Genevievestä (oli ehkä vähän lortto, jos näin saa sanoa) ja joissakin kohdin kirja mielestäni oli epäjohdonmukainen. Samaan aikaan Genevieve nauttii työstään ja sitten yhtäkkiä se olikin rasittavaa eivätkä nämä muutokset tapahtuneet kronologisesti. Mietin olikohan kirjailijalla käynyt jokin muistilipsahdus tältä osin.

Kovin jännittävänä en kirjaa kokenut, mutta erittäin koukuttava se oli. Minun oli todella vaikea lopettaa lukemista ja nukahdinkin viime yönä naama kirjan päälle liimautuneena.

Mielenkiitoinen lukukokemus siis kaiken kaikkiaan ja ehdottomasti aion tutustua Haynesin ensimmäiseenkin kirjaan (Into the Darkest Corner). Tämä Revenge of the Tide on Haynesin toinen kirja.

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.