Verta ja kyyneleitä Dallasissa

Charlaine Harris: Living Dead in Dallas
(Suomennos Verenjanoa Dallasissa)

Sookie Stackhouse -kirjan toisessa osassa matkataan Dallasiin, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää.

Edellisen kirjan tapahtumista on aikaa muutama kuukausi ja Sookien ja Billien suhde on vakiintunut. Siis mitä nyt voi vakiintua parissa kuukaudessa. Intohimoa puolin ja toisin on olemassa edelleen, mikä ei varmaan ole ihme niin lyhyen ajan jälkeen.

Mutta joo, siihen juoneen: Sookie joutuu tappavan hyökkäyksen uhriksi. Vampyyrit pelastavat hänet ja hän jää kiitollisuudenvelkaan.

Lienee selvää, että vamppien niin halutessa hänen tulee tehdä heille töitä. Ja tämä uusi toimeksianto johdattaakin hänet Dallasiin Billin kanssa.

Jos nyt joku asia kummastuttaa, niin Sookien isoäidin kuoleman vähäinen vaikutus Sookieen. Tai sitten sitä ei vain osata tuoda esille, kun tokihan Sookiella on parempaakin tekemistä kuin miettiä kuollutta isoäitiään: esim. mitä sitä panisi päällensä clubille, onko tarpeeksi kaunis jne.

Ja totta kai pari kyyneltä vierähtää, kun Sookie näkee itsensä hissinpelistä ja havaitsee näyttävänsä kaamealta (vaikka oikeasti hän on kaunis ja tisstikit on isot!).

Eihän siinä mitään, jos olisi normi ilta takana, mutta miten joku voi itkeä naamatauluaan hississä sen jälkeen, kun on melkein kuollut?!

Tämä itkukohtaus siis tapahtui monien järistyttävien tapahtumien jälkeen. Jotenkon tuota itkua ei sillä lailla enää jaksa, kun sitä tapahtuu koko ajan.

Ja kaikesta tästä huolimatta minulla on nyt kolmas Sookie-kirja kesken: Club Dead. Kuten jo tuossa edellisessa postauksessa mainitsin (vai mainitsinko? Anyway, en jaksa tarkistaa), tässä on jotain samaa kuin Eppu Nuotion Pii Marin –kirjoissa. En pidä päähenkilöstä, mutta silti koko sarja on pakko lukea.

Näitä kirjoa ei muuten missään tapauksessa kannata lukea suomeksi. Englanti näissä kirjoissa on helppoa ja simppeliä, joten kannattaa lukea alkuperäiskielellä.

AdLibriksestä näyttäisi löytyvän suuri osa sarjan kirjoista, joita on yhdeksän ja kymmenes tulossa.

Huom: Tämä arvio on kirjoitettu viime yönä kännissä, mutta olen edelleen samaa mieltä kirjasta, vaikkei teksti nyt ihan johdonmukaista olekaan. Mutta minäpä en olekaan kriitikko, vaan tavallinen lukija.

Vampyyrejä ja ajatustenlukua

Charlaine Harris: Dead until dark (suomennos Veren voima)


Moni on varmaan kuullut True Blood –televisiosarjasta. Minäkin olen kuullut (mutta en katsonut ja tuskin aion katsoakaan), muttei minulla ollut muuta käsitystä siitä, kuin että siinä on vampyyrejä. Ja se paljon kohuttu Sookie Stackhouse.

WHS Smithillä (yleensä käyn siellä vain hiplailemassa kirjoja ja tilaan ne sitten halvemmalla Amazonista) sattui olemaan tarjous, jossa tätä Stackhouse-kirjasarjaa sai edullisesti, joten ostin pari ekaa osaa.

Minähän en noin yleisesti ottaen lue fantasiaa eikä tätäkään voi mielestäni kutsua fantasiaksi siinä mielessä, miten varsinaisen fantasian itse koen. Se on tiettty makuasia.

Eletään maassa, joka on hyvin nykyisen kaltainen. Ainoana erotuksena on, että mukana menossa on vampyyrejä ja ilmenee pian, että muitakin yliluonnollisia hahmoja. Vampyyrien ja ihmisten rinnakkaiselo ei kuitenkaan aina ole ihan mutkatonta ja ennakkoluulot jylläävät.

Sookie Stackhouse ei ole vampyyri, mutta ei ihan tavallinenkaan tallaaja: hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Tämä hänen kykynsä ei kuitenkaan toimi vampyyreihin.

Kykynsä takia hänen on vaikea luoda mm. läheisiä suhteita miehiin: toisten ajatusten kuuleminen ei ole aina mukavaa ja ajatusten blockaaminen on raskasta.

Mutta sitten tulee Bill, joka on vampyyri eikä Sookie pääse hänen mieleensä. Mikä ihana rauha ja hiljaisuus – ja yllättäen (eli varsin ennalta arvattavasti) syntyy romanssinpoikainen näiden kahden välille.

Tämä ensimmäinen kirja on aika pitkälti tutustumista uuteen ympäristöön ja hahmoihin. Toki mukana menossa on muutama murha ja niitä sitten selvitellään.

Kirja huvitti minua etenkin alkupuolella. Kirjailijalla oli tarve vakuuttaa, että Sookien rakkauselämän olemattomuus ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ruma (ei missään tapauksessa – päinvastoin!), vaan nimenomaan hänen kyvystään lukea toisten ajatuksia, joka eristi häntä muista. Ja Sookieta on myös siunattu komealla etuvarustuksella, pitäkää se mielessä.

Ja vaikka Sookie ei ole käynyt kouluja, hän ei ole tyhmä. Minusta kirjailija ei ole ihan osannut tuoda esille Sookien älykkyyttä. Pikemminkin hän vaikuttaa kohtalaisen tavalliselta blondilta, jopa naiivilta. Mutta sekin lienee makuasia.

Pitää nyt ihan tässä välissä verrata tätä kirjaa Eppu Nuotion Pii Marin-kirjasarjaan. Näillä kahdellahan ei ole mitään yhteistä oikeasti, paitsi minun silmissäni molempien kirjailijoiden luomat päähenkilöt ovat hieman rasittavia ja vähän yksinkertaisia.

Silti olen jo tämän ensimmäisen kirjan jälkeen lukenut toisen sarjan kirja: Living Dead in Dallas. Teen siitä oman arvionsa. Tämä kirjoitus on nyt ikään kuin alustuksena tälle kirjasarjalle.

Olen myös tilannut lisää tätä sarjaa ja enää puuttuukin kolme sarjan kirjaa (plus yksi eli kymmenes, joka ei käsittääkseni ole vielä ilmestynyt). Nämä on vain pakko lukea.

Minulla on tässä motiivina jokin sama juttu kuin niissä Eppu nuotion Pii Marin –kirjoissa, ja jota en osaa selittää. Pakko nyt lukea kaikki, kun kerran sarjan lukemisen aloitti.

Dead Until Darkin kieli (kuten Living dead in Dallasin ja varmaan loppujen muidenkin) on muuten todella helppoa ja simppeliä englantia. Jos englantia taitaa, niin suosittelen lukemaan alkuperäiskielellä: ainakin AdLibriksessä on jo useita osia tarjolla.

Suomeksi tätä Stackhouse-sarjaa on käsittääkseni käännetty vasta kaksi kirjaa, mutta kolmas on kaiketi tulossa.

Puolikas Keltaista Aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Kiinnostuin Keltaisesta auringosta kirjasta luettuani Iidamarin mietteitä siitä. Näin kauan kesti saada kirja käsiini ja lukea.

Ostin kirjan lentokentältä, kun se sattui siellä osumaan silmääni. Muutenkin minulle on tullut tavaksi ostella Suomen kentältä viime hetken suomenkieliset kirjat, vaikka ne onkin ylihinnoiteltu.

Tämä kannatti ehdottomasti ostaa ja lukea. Minua kiinnostaa Afrikka ja kiehtoo sen monikulttuurisuus ja salaperäisyys.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun elämästä Nigeriassa ja Biafran sodasta lähinnä siivilien näkökulomasta. Luonnollsesti kirja on fiktiivinen, mutta sen kuvaukset ovat hyvin aidon tuntuisia.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat sisarukset Olanna ja Kainene, Olannan miesystävä-opettaja Odenigbo ja englantilainen idealisti Richard sekä palvelija Ugwu.

Kirjan voisi tavallaan jakaa kahteen osaan vaikkapa aika ennen Biafran sotaa ja Biafran sota-aika. Sodan jaloista ei pääse karkuun, se koskettaa lopulta kaikkia – tavalla tai toisella.

Tästä ei pidä päätellä, että kirja on sotakirja. Ei ole, vaikka sota siinä suurta osaa näytteleekin. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus rakkaudesta, ystävyydestä, väärinkäsityksistä ja eri kulttuureista/heimoista, sekä tietenkin väkevistä ihmiskohtaloista.

Tätä kirjaa ei oikein voi selittää, se pitää lukea, aistia. Jos Afrikka noin yleisesti ottaen kiinnostaa, niin tämä kannattaa taatusti lukea. Kuusisataa sivua tuli luettua kuin huomaamatta, niin hyvin tämä tempaisi mukanaan.

Menee ehdottomasti suosikkeihini.

Elämän Rouva

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Tämä olikin ensimmäinen kirja, jonka Eeva Joenpellolta olen lukenut. Halusin saada mukaani suomilomalla suomenkielistä ja suomalaista kirjallisuutta.

Koska vietin suuren osan ajasta aika syrjäseudulla, eivät kirjamarkkinat olleet päätä huimaavat. Kolusin lähinnä kirppiksiä ja sieltä tämäkin kirja tarttui käteeni – onneksi.

kirjan takateksti ei nyt niin houkutteleva ollut, mutta valitsinkin sen (kirjan) lähinnä pituuden (noin 500 sivua) perusteella. Mitä pidempi kirja, sen parempi.

Rouva Glad on ehtinyt elämässään kolmesti naimisiin. Kukin avioliitto on omalla tavallaan dramaattinen ja niille kaikille on yhteistä se, että miehet ovat kuolleet ja rouva Glad on jäänyt yksin. Rouva Glad ei kuitenkaan ole lannistunut, vaan aina jatkanut elämäänsä.

Gladin avioliitot käydään läpi takautumina. Kirja alkaa nykyajasta ja siitä, kun rouva Glad tutustuu pienen paikkakuntansa uuteen, hieman kummalliseen nimismieheen. Heidän välilleen syntyy erikoinen ystävyyssuhde. Tulee tunne, että he tarvitsevat toisiaan, mutta kumpikin omista itsekkäistä lähtökohdistaan.

Kirja on ennen kaikkea mielestäni henkilökuvauksen tapainen teos rouva Gladista ja myös siitä, miten eri tavoin ihmiset voivat tulkita samaa tilannetta. Tai miten aika muuttaa muistikuvia.

Rouva Glad ei ole mitenkän erityisen miellyttävä ihminen, vaikka osaa sellainen toki ollakin. varmasti hän myös omasta mielestään on hyvä ihminen, sillä hän tuskin näkee vikaa itsessään. Sen sijaan hän näkee vikoja ja puutteita toisissa.

Silti huomaan ihmeekseni jopa pitäväni tästä rouvasta. Jokin hänessä tenhoaa. Mietin voiko se johtua siitä, että ajoittaisesta ilkeydestään ja arvostelukyvynpuutteestaan huolimatta hän kokee itse olevansa vilpitön. Hän ei ehkä oikeasti vain tajua.

Tätä kirjaa on vaikea selittää, se pitää lukea. Luulen myös, että tämä saattaa olla sellainen kirja, joka jakaa lukijat aika lailla kahtia: Osa ei ehkä voi sietää, osa pitää. Mene ja tiedä. Minä lisään tämän kuitenkin suosikkeihini.


***

Satuinpa muuten ostamaan pari muutakin Eeva Joenpellon kirjaa tuliaisiksi itselleni: Vetää kaikista ovista sekä Kuin kekäle kädessä.

Kummatkaan kirjat eivät sano minulle juuri mitään. Tosin pikainen googletus toi tietoa, että teos Vetää kaikista ovista aloittaa kirjasarjan. Minulla kävi tuuri kirjavalinnassa, sillä sarjan toinen kirja on Kuin kekäle kädessä.

Jos olisin tiennyt, että kyseessä on kirjasarja, en olisi ehkä ostanut näitä kirjoja. Tai sitten olisin ostanut ne kaikki. Kirppiksellä nimittäin oli paljon Joenpellon kirjoja. Mutta ehkä täydennän sarjaa sitten ensi kerralla, jos pidän lukemastani.

Kuulisin mielelläni Eeva Joenpeltoa lukeneiden mielipiteitä hänen kirjoistaan!

Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tässäpä vasta kirjallinen helmi, jonka lukemista olen jostain syystä vain siirtänyt ja siirtänyt.

Griet asuu pikkukylässä käyhien vanhempien kanssa. Koska Grietin isä on sokeutunut eikä voi enää työskennellä ja rahasta on pulaa, ehdotetaan Grietiä kylään muuttaneen pasiskunnan palveljaksi. Griet saa paikan ja muuttaa pariskunnan taloon, jossa myös vaimon äiti asuu.

Talon isäntä on kuuluisa taidemaalari Vermeer. Griet kiinnostuu hänen työstään ja maalaamisesta ja löytää lohtua Vermeerin ateljeesta vaikean arjen keskellä.

Pidin valtavasti kirjan tunnelmasta ja Chevalierin taidosta kuvata tuota pientä hollantilaista kylää. Kirjassa eletään 1600-lukua ja pelkästään ajankohdan tavat ja käytännöt ovat kiehtovia ja muistuttavat siitä yksinkertaisuudesta, joka muinoin vallitsi.

Tämän kirjan haluan ehdottomasti lisätä suosikkini-kategoriaan.

Kuka murhasi maahanmuuttajan

Nyt voi tulla useampikin päivitys lyhyessä ajassa, sillä en ole jaksanut reaaliajassa kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoistani.

Minulla on kuitenkin pakkomielle sanoa edes muutama sana jokaisesta lukemastani kirjasta (koska tämä blogi on myös itselleni muistio siitä, mitä olen lukenut), joten täältä pesee.

Eppu Nuotio: Varjo

Varjo on Nuotion neljäs Pii marin –romaani. Koska olen lukenut kaikki edellisetkin, oli tämäkin pakko lukea.

Ei silti kannata ajatella, että tämä kirjasarja olisi mitenkään erityisen taitavasti kirjoitettu ja jännittävä. Varjo on samaa tyyliä kuin muutkin Pii Marin –sarjan kirjat eli tapahtumien tykitystä ilman sen kummempia tunteita.

Syy, miksi kuitenkin tämäkin kirja oli pakko lukea, oli yksinomaan mielenkiinto Piin ja poliisi Heinon suhteen tilasta. Jokin näissä kirjoissa koukuttaa, vaikka ajoittain lukeminen jopa tylsistyttää. Tylsistyminen menee kuitenkin aika nopeasti ohi ja onneksi kirjakin on lyhyt.

Varjossa selvitellään maahamuuttaja-morsiamen murhaa. Pii saa myös tietää enemmän biologisesta isästään mm. sen, ettei hän välttämättä kuollutkaan auto-onnettomuudessa: hänet ehkä murhattiin.

Siinäpä juonen ydin olikin parissa lauseessa. Luonnollisesti on pakko lukea seuraavakin sarjan kirja (Paine), joka on jo ilmestynytkin. Olen vain vähän jäljessä, kun suomalaisten kirjailijoiden kirjojen saaminen tänne on suuren työ takana.

Olen kirjoittanut muistakin Pii Marin –sarjan kirjoista. Jos kiinnostaa, ne ovat täällä.

Vaimoni on itsemurhapommittaja

Yasmina Khadra: Attentaatti

Menestyvän arabitaustaisen israelilaiskirurgin maailma murenee, kun hänen vaimonsa kuolee itsemurhaiskussa Tel Avivissa.

Kirurgi alkaa selvittää vaimonsa kuolemaa, sillä hänen on vaikea kuvitella vaimoaan itsemurhapommi-iskun päätekijäksi.

Kirjaa on kehuttu mm. ajankohtaisesta aiheestaan ja siitä, että se valottaa juutalaisten ja palestiinalaisten välisiä poliittisia ristiriitoja – tai niiden taustoja pikemminkin. Tästä kirjasta siis pitäisi kaikesta päätellen sivistyneen ihmisen pitää.

Vaan enpä kummemmin pitänyt, joskaan en kärsinyt suuresti sitä lukiessani. Minusta kirjan tietoa antavaa merkitystä on liioiteltu. Asioita käsitellään enemmänkin tunnetasolla ja sivulauseissa, ei mitenkään niin syvällisesti kuten vähän toivoin.

Asioita ei pahemmin myöskään selitetä, vaan toitotetaan ilmoille usein muutamalla lauseella. Minä olisin jäänyt kaipaamaan perusteellisempaa selvitystä. Totta tiettenkin on, että kyseessä on romaani eikä mikään tutkielma, mutta siksipä en lähtisikään kiittelemään Attentaatin tiedollista antia.

Häiritseväksi koin myös kirjaan sopimattomat ja töksähtävät kuvaukset mm. ympäristöstä. Vertauskuvat olivat mielestäni ajoittain jopa huvittavia. Meinasin laittaa tähän muutaman sitaatin, mutta en jaksa nyt lehteillä kirjaa. Jos oikein innostun, lisään lainaukset jälkikäteen.

***

Olen lukenut myös Yasmina Khadran teoksen Pagdadin kutsu.