Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.
Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.
The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.
Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.
Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.
Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.
Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.
Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.
Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo
Hmm, kuulostaa kiinnostavalta ajatus elämän ja kuoleman rajamaasta ja valokuvien valitsemisesta. Vaikka toisaalta olen huomannut, että mua nykyään usein ahdistavat valokuvat monestakin syystä. Esimerkiksi siksi, koska kuvia kertyy niin helposti diginä valtavat määrät eikä niitä jaksaisi siivota, ja myös siksi, koska toisaalta oikeasti merkityksellisiä kuvia tuntuu kaiken sälän keskellä kertyvän aika vähän. No joo, taas tällainen ”todellinen” ongelma nykyajassa.
VastaaPoistaTässä kirjassa käsitellään paperikuvia, niitä jopa kehitetään pimiössä. Itse aloitin muinoin kuvaamisen filmikameralle ja silloin sitä kuvaa kyllä mietti enemmän.
PoistaMinulla on digikuvien siivous- ja järjestelyprojekti kesken, ollut jo aika kauan eikä loppua näy. Deletoin aika rankalla kädellä sellaisia kuvia, joissa en näe mitään merkitystä tai pointtia.
Viime aikoina on jotenkin tullut vastaan useampia japanilaisia kirjoja, joissa jokin kauppa tai paikka on maagisena raja-asemana "toisen puolen" ja tämän maailman välillä.
VastaaPoistaMinulla on vähän sama kuin sinullakin, että kirja kuolemasta ei kiinnosta ja jotenkin huomaan vältteleväni kirjoja, joiden epäilen yleensä vetoavan tunteisiin tai liikuttavan. En nyt oikein jaksaisi. Voi olla, että siksi luen nykyään niin paljon tietokirjallisuutta vähän kaukaisemmasta historiasta.
Sinänsä tämä kuulostaa ihan mielenkiintoiselta teokselta ja tavallaan lupaavalta, jos se ei herättänyt sen rajumpaa ajatusryöppyä. Taidan kuitenkin vain pistää alati kasvavalle lukulistalle.
“Iyashikei” on Japanissa suosittu genre (enkuksi usein viitataan termillä “healing fiction”), jota on viime vuosina alettu kääntää enkuksi oikein urakalla. Sama käännöstrendi näkynee myös Suomessa. Itse en ole tämän genren ylin ystävä, vaikka monia genren kirjoja olenkin lukenut. Tarjontaan nähden kuitenkin vain murto-osan.
PoistaMinua ei haittaa tunteisiin vetoavuus, ellei se ole erityisen korostunutta ja tarkoitushakuista. Toisin sanoen sellaista, että lukijaa yritetään sitkeästi ohjata tuntemaan tiettyjä tuntemuksia sen sijaan, että lukija voisi itse oivaltaa ja tutkailla omia reaktioitaan ja tunteitaan. Tässä kirjassa lukijaa ei mielestäni ohjailla, itse en ainakaan sellaista kokenut.
Tämä on aika lyhyt ja nopealukuinen romaani, voin kyllä suositella. Kiinnostavia kohtaloita on luvassa ja vähän yllätyksellisyyttäkin.
Kuulostaapa erittäin japanilaiselta. Voisin hyvin lukea tämän kirjan, vaikken suuresti maagisista elementeistä välitäkään, ja jonkinlaista magiaahan tähän liittyy, koska menneisyydessään voi käydä. Ellei se sitten tarkoita yksinkertaisesti muistelemista. Novellimaisuus houkuttaa.
VastaaPoista“Novellimaisuus” on omien empiiristen tutkimusteni mukaan yleinen piirre näissä tämän genren (iyashikei) japanilaisissa kirjoissa. Olen joitakin enkkukäännöksiä lukenut, mutta en läheskään kaikkea enkuksi saatavilla olevaa, sillä tämä genre ei kuulu erityisiin suosikkeihini, mutta joskus on kiva näitäkin lukea. Onneksi muutakin japanilaista kirjallisuutta käännetään enkuksi.
PoistaEnpä minäkään tiennyt, mistä kirja kertoo, vaikka tämä on ollut muuallakin vastaan. Minua tämä taas alkoi houkutella, nimenomaan elämän ja kuoleman siirtymän vuoksi. Tykkään monissa japanilaisten kirjojen, kuten Kawaguchin, tapaa käsitellä kuolemaa. Laitanpa tämän itselleni muistiin alati paisuvalle listalle.
VastaaPoistaOlen lukenut Kawaguchilta sen ensimmäisen kahvi-kirjan, muita sarjan kirjoja en ole jaksanut lukea enkä aio ottaa lukuun. Tämä ei ole tosiaan minulle omin genre, mutta joukossa on kyllä useita joista olen pitänyt. Suosikkini taitaa olla Michiko Aoyaman What You Are Looking for Is in the Library. Sitä ei ole vissiin suomeksi käännetty.
Poista