Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Mainintoja luetuista kirjoista ja muustakin

Viime vuoden alussa kasasin itselleni hyllynlämmittäjäpinon, josta tavoitteeni oli saada luettua edes yksi kirja. Tavoitetta en saavuttanut, kuinkas ollakaan. Joten miksipä en siirtäisi samaa pinoa tällekin vuodelle. Varmaan sen tavoitteen jonain vuonna saavutan.

Hyllynlämmittäjät 2026

 

Viime aikoina olen lukenut muun muassa Gregg Olsenin tosipohjaisen teoksen If You Tell – A True Story of Murder, Family Secrets, and the Unbreakable Bond of Sisterhood (Thomas & Mercer 2019, s. 405). Kirja kertoo Knotekin perheestä, jota äiti Shelly brutaalisti pyörittää oman napansa ympärillä oikkujensa mukaan. Shelly on mainio käskyttämään eikä empatia kuulu hänen tunneskaalaansa. Ken Shellyn tielle osuu, saa toivonsa ja mahdollisesti koko elämänsä heittää. Shellylle ihmiset ovat olemassa manipulointia ja muita työtehtäviä varten. Kirja on suomennettu mielestäni kyseenalaisella mutta tietysti myyvällä nimellä Äitimme oli sarjamurhaaja.

Olen myös jatkanut Abir Mukherjeen Wyndham-sarjan parissa. Tai viidennestä kirjasta lähtien sarja kulkee nimellä Wyndham & Banerjee. Nyt lukemani The Shadows of Men (Harvill Secker 2021, s. 334) on sarjan viides kirja, jossa Banerjee saa ensimmäistä kertaa oman äänen. Aiemmissa kirjoissa näkökulma on ainoastaan Sam Wyndhamin. Tämä sarja se vain paranee edetessään.

Luettu on myös Kotaro Isakan The Mantis, joka kertoo palkkamurhaaja Kabutosta, joka haluaa lopettaa murhauransa. Eläköityminen alamaailmasta ei ole helppoa ja eropyrkimyksissä voi joutua itsekin murhattavien listalle. Olen aiemmin lukenut Kotaro Isakalta Bullet Trainin ja Three Assassinsin, jotka niinikään käsittelevät palkkamurhaamista.

Kurkistin tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta, mutta se ei herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Ei syntynyt intoa siihen osallistua, joten skippaan tämän vuoden. 

Blogi saattaa olla hiljaisempi nyt jonkin aikaa – tai sitten ei. Riippuu mielialoistani ja voinnistani. Viime vuosi oli kammottava ja sen jälkimainingit resonoivat tässä vuodessa. Onneksi on kirjat, ne ovat aina uskollisesti mukana kaikissa elämäntilanteissa milloin tukien ja lohtua tuoden, vieden ajatuksia muualle ja milloin innostaen.