Siitä puhe mistä puute (eli liikunnasta)

Voinnissa on tapahtunut kohenemista sitten viime valituksen. Toipuminen alkoi, kun lopetin kaiken tekemisen – jopa se tunnin ulkona käyminen piti lopettaa useimpina päivinä viikkojen ajaksi. Ymmärsin, että täytyy lopettaa kaikki tekeminen voidakseen saada kaiken tai edes jotain takaisin. Kehoni hermostoa myöten on yksinkertaisesti niin sekaisin, että se toimii miten sattuu.

Kun päätös (totaalilevosta) oli tehty, oli helpompi olo: en enää jahkaillut ja stressannut, että pitää liikkua ettei kunto romahda täysin. Kuntotasoni saavuttaakseni olen treenannut vuosia todella paljon, joten kyllähän se vituttaa kun tietää, että päivä päivältä se paskenee eikä ole tietoa, miten kauan tämä pakkolepo kestää.

Hope Park, Keswick.

Lukiessani erästä artikkeliä liittyen vuodelepoon ja yleiskunnon romahtamiseen sainkin yhtäkkiä toivoa, uuden näkökulman. Asiaa voi tarkastella kahdentoista kuukauden syklinä: jos nyt vuodesta vaikka kolmekin kuukautta joutuu syystä tai toisesta olemaan pakkolevossa/liikuntakiellossa, on aktiivisia kuukausia silti yhdeksän. Se on suhteessa aika hyvin eikä vahva peruskunto romahda nollaan kolmessa kuukaudessa. Sen olen jo huomannut itsekin, kun pystyn taas liikkumaan (en tosin todellakaan samalla intensiteetillä kuin ennen Covidia).

Kehoni on tosiaan alkanut palautua eikä minulla ole ollut voimakkaita PEM-oireita enää moneen viikkoon. Aloitin ulkoilut tasamaan kävelyillä ja lisäsin pituutta aina kun ei esiintynyt oireita. Joskus tuli takapakkia, mutta oireet eivät kestäneet päivätolkulla.

River Greta, Keswick.

Nyttemmin voin tehdä päivittäin kymmenisen kilometrin pituisia kävelyjä, joissa voi olla hieman mäkiä, mutta ei varsinaisia nousuja. Ei ole siis asiaa vuorille vielä. Lihaskuntoharjoituksia en oikein voi tehdä, vaikka jaksaisinkin, koska lihakset ovat jatkuvasti kipeät (tosin niissäkin mielestäni tapahtunut paranemista). Sen sijaan voin venytellä ja tehdä niveltenvoiteluliikkeitä. Eli olen saanut osan “joogasta” takaisin.

Vaikeinta tässä on sietää sitä, etten tiedä enää omia rajojani enkä siten voi luottaa kehooni. Olen tosin oivaltanut, etten ennenkään oikeasti tiennyt rajojani, koska en useinkaan rikkonut niitä. Kuntotasoni on (tai oli) sellainen, että saatoin tehdä kaikki vuorilla hillumiset ja kiipeilyt ollessani ns. mukavuusalueellani eli olisin jaksanut enemmänkin. Mutta se onkin aina ollutkin tavoitteeni, koska haluan että pitkät ja paljon nousuja sisältävät vuoripatikat ovat miellyttäviä tehdä: kaikki treenaamiseni on nimenomaan tähdännyt kestävyyteen eli pitkäkestoisen vaihtelevan rasituksen sietämiseen.

Keswickin keskustan laitamilla, taustalla Latrigg.

Yllä olevassa kuvassa taustalla eräs treenikukkulani, Latrigg, jonka reitit tunnen kuin omat taskuni ja rakastan sitä joka päivä yhtä paljon. Luonnollisesti ei ole sinne mitään asiaa nyt, mutta ehkä pian. Latriggille pääsee monipuolisesti eri reittejä, jotka valitsen riippuen siitä haluanko tehdä nousut loivempana vai jyrkkinä. Jos teen pidemmän ja loivemman kierroksen, juoksen yleensä osan matkasta. Reittiin voi myös tehdä ns. lisäosia (ilman että täytyy kulkea samoja reittejä tai kääntyä takaisin), jos innostuu (niin kuin usein minulle käy) ja toisaalta sitä voi lyhentää, jos ei kulje tai on liian huono sää tmv.

Kaipaan kunnon liikuntaa, mutta olen iloinen että pystyn yleensäkin liikkumaan nyt. Olen myös iloinen siitä, että saa asua näin kauniissa paikassa, jossa ei erilaisia liikkumismaastoja puutu. Vaikka en nyt voikaan minnekään kiipeillä, niin eiköhän senkin aika taas tule. Jonkinlainen mielenrauha on nyt saavutettu.

Näkymä toiseen suuntaan.

Pakollinen huomio: Luin yllä olevan tekstini liittyen liikkumiseen ja mietin kuulostaako se ylimieliseltä ja itserakkaalta hehkutukselta. Että on juu hyvä kunto. Tarkoitus ei ole kehuskella: ajattelen että saman voi saavuttaa kuka tahansa perusterve ikäiseni ihminen (toisille se vaan on helpompaa kuin toisille). Minussa tai kunnossani ei ole mitään poikkeuksellisen erinomaista.

Liikkumisen minulle on tehnyt helpoksi se, että saan niin paljon endorfiineja liikunnasta nimenomaan jo liikunnan aikana, joten liikkumaan lähteminen ei ole minulle mikään henkinen ponnistus. Kaikilla ihmisillä (esim. vaikkapa miehelläni) ei näin ole ja joillakin se mielihyvä tulee vasta liikkumisen jälkeen jos silloinkaan. Tästä löytyy tutkimuksiakin, googlettakaa itse ja valitkaa lähteenne.

Lienee selvää, jos ihminen ei saa liikunnasta juuri mitään ns. irti, ei se houkuttele ja silloin säännöllisen liikunnan harjoittaminen on työläämpää kuin esim. kaltaiselleni henkilölle, joka suorastaan sekoaa kun pääsee liikkumaan. Nämä eivät ole valintoja, vaan ominaisuuksia.

Derwentwaterin rannalla.

Tosin ei minua kaikki liikunta kiinnosta. En esim. jaksa käydä kuntosalilla, koska pelkästään ajatus kuntosalista tylsistyttää. Minulle kuntosalilla käyminen vaatisi jatkuvaa itseni motivointia ja olisi siten työlästä. Joten, olen mukavuudenhaluinen enkä mene kuntosaleilemaan. Onneksi lihaksia voi kehittää muuallakin. Otaksun, että kohdallani endorfiinintuotanto vaatii liikkumisen ja luonnon (plus ulkoilman) yhdistelmän.

Minulla ei ole itsekuria sen enempää kuin muillakaan. Itsekuria ei tarvita mukavien juttujen tekemiseen. Jos alkaisin käydä salilla, joutuisi itsekurini testiin. Mutta kas kun ei ole niin paljon itsekuria, että alkaisin siellä käydä (ihan kuin siellä voisin nyt edes käydä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Keskustan reunalla sijaitsee "Vitsiparkki".

Tulipas liikuntapainotteinen juttu. Mutta siitä puhe, mistä puute.

Olenko oppinut itsestäni jotain tämän paskan aikana? Enpä juuri. Olen joustava persoona ja sopeutuisin lopulta varmaan vaikka paskakasaan. Tämä on sekä hyvä että huono piirre eikä se tullut minulle yllärinä. 

Keswickin keskustaa.

 Kuvat viime aikojen kävelyiltä, eivät ole kaikki samalta päivältä. 

Causey Pike.

Lukukuulumiset: Keskittymiskyky on hieman parempi, mutta lukeminen on silti vielä melko hidasta. Mutta en jaksa siitä pillastua, luen sen minkä jaksan. Nyt onkin todella kiinnostava romaani kesken, jossa sattumoisin (en tiennyt ottaessani kirjan lukuun) sivutaan Covidiakin. Lisäksi siinä pohditaan muun muassa onnellisuuden koostumusta. Hyvin omaperäinen romaani, josta enemmän sitten kun olen sen lukenut kokonaan.

Tulevaisuutta etsimässä menneisyydestä

Hafsa Zayyan: We Are All Birds of Uganda
Penguin, 2021
s. 370


Sameer on uransa nousukiidossa oleva lakimies. Leicester vaihtuu Lontooseen opintojen ja työn myötä. Leicesteriin jäävät lapsuudenkoti, vanhemmat ja muu aasialainen (eli intialainen) yhteisö joita Sameer ei varsinaisesti kaipaa. Elämä on hyvää ja täyttä, takataskussa mahtava työtarjous, joka tosin tarkoittaisi muuttoa Singaporeen.

Sameerilla ei ole mitään Singaporeen muuttamista vastaan, päinvastoin, mutta hän tietää että vanhemmat eivät asiasta ilostu. Isä on kovasti toivonut, että poika palaisi Leicesteriin kuten kunnon aasialainen poika ja osallistuisi perheyrityksen pyörittämiseen. Onhan Sameer kohta kolmekymppinen, joten eiköhän ne lakimieskokeilut voi jo lopettaa ja palata kotiin täyttämään velvollisuutensa.

Tällaisista kulttuurisista asenteista lukeminen on aina hieman... rasittavaa.Ymmärrän tietysti kulttuurierot, mutta näin länsimaalaisena en voi sietää ajatusta, että lapsi on velkaa vanhemmilleen siitä, että on syntynyt ja häntä on hoidettu ja kasvatettu. Velka tarkoittaa lähinnä sitä, että lapsen tulisi hyväksyä ja elää sellainen elämä kuin vanhemmat haluavat. Eli on synnytelty ja toiveissa on muovailuvaha.

Itse koen, että toisen ihmisen elämän ohjailu ja määräily on vastenmielistä eikä juuri eroa orjuuttamisesta. Jos ei toimi kuten toivotaan, muu perhe mahdollisesti hylkii. Sameerin isä suuttuu pojalleen kun Sameer ei tottele ja alkaa ignorata poikaansa. Tee niin kuin sanon tai et ole minulle olemassa. Ehkä hän ajan myötä voi antaa anteeksi tai sitten ei. Siis antaa anteeksi että pojalla on oma tahto ja identiteetti eikä hän ole isänsä omaisuutta.

Sameerin sisko on asian kanssa ihan fine. Häntä ei haittaa, että hänelle valitaan sitten joskus puoliso ja että opinnotkin todennäköisesti valuvat hukkaan, koska tokihan nainen lopulta jää kuitenkin kotiin synnyttelemään ja hoitelemaan lapsia. Mikäs siinä, jos sitä itse haluaa.

Kirjailija kuvaa hyvin kulttuurien ristipaineita: ikänsä Briteissä asunut Sameer haluaa itse päättää elämästään. Lisäksi ajatus perheen yhteisestä tilistä luottokortteineen ja siitä, että isältä pitäisi pyytää lupa minkä tahansa vähänkin hinnakkaamman ostoksen tekemiseen, ahdistaa.

Kirjan sivujuonteena on kirjeet, joita muuan Ugandassa asuva Hasan on kirjoittanut äkillisesti menehtyneelle vaimolleen alkaen vuodesta 1945. Miten nämä kirjeet liittyvät mihinkään, selviää aika pian. Sameerin suku on nimittäin päätynyt Englantiin juuri Ugandasta. We Are All Birds of Ugandassa sivutaan samaa aihetta kuin Neema Shahin Kololo Hillissä eli Idi Aminin nousua valtaan ja sen vaikutuksia erityisesti aasialaisiin ja aasialaistaustaisiin ugandalaisiin. 

Keskityin nähtävästi tässä paljon Sameerin ja isänsä suhteeseen. Kirjassa sillä on oleellinen osa (ja isukki tekee muutaman todella törkeän temppusen Sameerille), mutta painopiste on muualla toisin kuin tässä mietteessäni. Eli muutakin on luvassa, muun muassa rasismia, ystävyyttä, kaunista yhteisöllisyyttä, uskontoa ja tietenkin sitä Ugandaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä.

 

Kirjailijasta: (alla oleva lainaus täältä)
 

Hafsa Zayyan is half-Nigerian, half-Pakistani and was born and raised (mostly) in the UK.  She is a dispute resolution lawyer working in the City of London, and is also the author of We Are All Birds of Uganda, the winner of MerkyBooks’ inaugural New Writer’s Prize.