Taichi Yamada: In Search of a Distant Voice
alkuper. Toku no koe wo sagashite
Faber and Faber 2006
englannistanut Michael Emmerich
s. 183
Japani, Tokio. Kasama Tsuneo on maahanmuuttoviranomainen, jonka eräs tehtävä on käräyttää maassa laittomasti oleilevia henkilöitä. Toimenkuva ei ole järin arvostettu ja jopa viranomaisilla esiintyy ristiriitaisia tuntemuksia työhönsä liittyen.
Eräs ratsia saa ikävän käänteen, kun yksi henkilö yrittää paeta. Tsuneo lähtee miehen perään ja saa kuin saakin hänet kiinni. Mutta sitten tapahtuu jotakin, joka lamauttaa Tsuneon. Laiton oleskelija pääsee karkuun, mutta Tsuneota kohtaan ollaan ymmärtäväisiä. Tsuneo on kuitenkin kokenut jotain niin merkillistä, että se saa hänet pois raiteiltaan.
Tämä kohtaus on vasta alkusoittoa äänelle, joka pian huhuilee Tsuneon päässä. Ja Tsuneo vastaa, alkuun haluttomasti mutta lopulta äänestä – tai pikemminkin naisesta äänen takana – muodostuu hänelle pakkomielle. Kuka tuo salaperäinen nainen on, jonka kanssa hän voi kommunikoida? Samaa ihmettelee nainen: kuka on Tsuneo ja miksi juuri Tsuneo voi kuulla hänet?
Kuten aiemmin lukemassani Yamadan romaanissa Strangers, tässäkin liikutaan yliluonnollisen rajamailla. Siinä missä Strangersissa tuo yliluonnollinen oli silminnähtävää, se on tässä lähinnä muiden aistien varassa: kuulon ja tuntemusten, tunteiden. Tsuneo paljastaa äänelle, mitä hänelle tapahtui Yhdysvalloissa kahdeksan vuotta sitten ja kuka on Eric, jos ääni lupaa tavata Tsuneon.
In Search of a Distant Voice on helposti lähestyttävä romaani, jonka imuun tulin vedetyksi heti ensimmäiseltä sivulta. Sanojen takana on piilossa enemmän kuin itse teksti näyttää, sillä perimmäiset kysymykset jäävät lukijan spekuloitaviksi. Esimerkiksi miksi juuri Tsuneo voi kuulla naista? Kuka nainen lopulta on ja miksi hän haluaa tulla kuulluksi, vaikka ei sinänsä kerro mitään? Näihin pitää itse kuulostella vastaus jostakin totaalisen yksinäisyyden ja trauman tuolta puolen.
Mukavan häiritsevä (paikoin karkeakin) kirja, jonka loppu piti lukea useamman kerran: että jos vielä kuulisi äänen. Edes kerran. Mutta jäljelle jää vain tyhjä hiljaisuus.
Haa, jälleen yksi kiinnostava japanilainen kirja! Pian saan tehdä oikein kunnon listan näistä blogistasi poimimista japanilaisista :D
VastaaPoistaOih, ihanaa jos täältä löytyy japanivinkkejä! :)) Itse tykkäsin Yamadan Strangersista enemmän, vaikka ei tämäkään missään nimessä huono ollut. Täytyy sietää epäselkeitä loppuja ja tulkinnanvaraisuutta, kun tämän lukee. :)
PoistaTästä kuvauksesta tuli vahvasti mieleen vasta lukemani Jan-Philipp Sendkerin Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Siinäkin päähenkilö kuulee päässään naisen äänen.
VastaaPoistaTuttu tuo mainitsemasi kirjan nimi, mutta en ole sitä lukenut.
Poista