Hae tästä blogista

maanantai 7. elokuuta 2017

Vieras


Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.


Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.


Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?



10 kommenttia:

  1. Ulkopuolisuus. Tuttu tunne ja kun sen on hyväksynyt, ei tarvitse kärsiä, ei todellakaan pidä.
    Ulkopuolisuus itsessään on sitten eri asia. Siitä tunteesta en pidä.

    Tuo paikka, jonka olet kuvannut, on kiehtova. Pysähtyneen ajan todellakin tuntee vahvasti. Levollista, hieman haikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan Susu, rinnastuu vähän yksin olemiseen ja yksinäisyyteen: yksin oleminen ei tarkoita yksinäisyyttä ja yksin oleminen on ihanaa silloin kun se on valinta.

      Tämä kohde ole minulle erityisen koskettava, koska tiedän (en tunne) sen asukkaat.

      Poista
  2. Huikea löytö! Ja komeat kuvat menneesseen, jonkun menneeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Lepis. Se on (ei varmaan ole kauan, koska varmaan se sitä puretaan) ihana pieni idyllinen mökki.

      Poista
  3. Saattaa olla että ulkopuolisuus tai tunne siitä on monella muullakin, myös minulla. Testasin itseäni joku päivä sitten kun olin mukana geimeissä jossa oli koolla 12 lähintä ihmistäni. Ulkopuolisuuden tunne oli koko ajan voimakkaasti läsnä. Näytti siltä, että se oli vain minulla ja minussa. Toiset näyttivät sulautuvan joukkoon vaivattomasti ja luontevasti.
    Itse asiassa - olen huomannut - on paljon helpompaa olla ulkopuolisten ihmisten joukossa kuin ns. omaisten. Ulkopuolisten ihmisten joukossa ei tunne itseään ulkopuoliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, uskon että monella on ainakin jossain vaiheessa elämässään ulkopuolisuuden tunteita ja syitä niihin on varmasti niin monta kuin on kokijoita. Olen ollut melko yksin j "sivussa" ison oman elämästäni eikä se aina ole ollut vapaaehtoista eli silloin on tuntunut yksinäiseltä ja ulkopuoliselta, ja se on ollut raastavaa.

      Minulla ei ole järin paljon hyvin läheisiä ystäviä (omaisista puhumattakaan), mutta näiden läheisten kanssa en koe ulkopuolisuutta.

      Pidän irrallisuudesta ja sivussa olemisesta nyt kun se on tavallaan vapaaehtoista. Se sopiikin minulle, joten en siitä kärsi.

      Poista
  4. Hieno kohde. Paljon vastaamattomia kysymyksiä.

    Jäin miettimään tuota, kun sanoit viihtyväsi vieraissa paikoissa siksi, että silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Mahtaisikohan tuo pitää paikkansa minunkin kohdallani? Ulkopuolisuuden tunne on joka tapauksessa hyvin tuttu. Tietysti kyse voi olla myös esim. vain silkasta uteliaisuudesta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, itseään liittyviin kysymyksiin vastaukset ovat itsellä: ne pitää vain löytää (ja hyväksyä) <3

      Minähän olen ihan sikautelias ja tykkään vierailla ja tutkia erilaisia asioita. Olen myös persoonana ollut aina vierailija eli mieluummin menen kylään kuin kutsun jonkun kotiini. Toki kotini ovet aukeavat läheisille ystävilleni, mutta jotenkin on kautta elämäni ollut niin, että moni ystäväni ottaa mieluummin vastaan omassa kodissaan kuin tulee kylään. Ja se sopii minulle.

      Ulkopuolisuutta olen ajatellut paljon. Olen kokenut aina töissäni itseni ulkopuoliseksi, vaikka ei ole ollut ongelmia tulla toimeen muiden kanssa. Silti olen aina ollut hieman syrjässä, vaikka minua ei siis ole syrjitty. Yksi ainoa harjoittelu- ja työpaikka on ollut, jossa todella koin kuuluvani ryhmään. Siitä on aikaa (se oli aikana työskennellssäni toimittajana).

      Nyt olen ulkopuolinen sekä Brittilässä että Suomessa. Brittilä tuntuu silti kodilta ja minulle sopivalta paikalta. Tosin en näe mahdottomana muutta jonnekin muualle, jos jostain syystä täytyy. Olen luonteeltani melko joustava ja sopeutuva - sekä hyvässä että pahassa.

      Poista
  5. Sama täällä. Olen kaikissa elämänvaiheissani toivonut, että kokisin enemmän ryhmään kuulumista, mutta ei se vaan onnistu.

    Meillä on perustettu eläkeläisnaisten ryhmä, joka tekee kaikenlaista yhdessä, vapaaehtoistyötä, retkiä, ovat tehneet jopa yhden ulkomaanmatkan. Kävin kokeeksi, houkuteltuna, yhdessä tämän ryhmän tapahtumassa ja koin kaikki keskustelut ja yhdessäolon siellä tyhjänpäiväiseksi. Taas vahvistui se, minkä olen tiennyt aina, olen mieluummin yksin kuin keskinkertaiseksi kokemassani seurassa. Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä, mutta itse koen sen osaamattomuudeksi ja puutteeksi. Mieheni viihtyy kaikenmaailman ihmisten kanssa ja on innokas järjestöihminen.

    Muuttaisin myös helposti jonnekin muualle, mielellään suureen kaupunkiin, mutta mies viihtyy täällä juurillaan. Minä en missään nimessä muuttaisi lapsuuden ympyröihini. Satakunnassa on eksoottista pistäytyä, mutta jo ajatus siellä asumisesta masentaa.

    Nuo tapetit ovat kauniita, varsinkin kolmannen kuvan kukkatapetti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kuulosta minun korviini ylimieliseltä, sillä koen itse samoin: mieluummin yksin kuin epäkiinnostavassa seurassa. Tähän liittyy toki tietoisuus siitä, että minäkin olisin varmasti joillekin epäkiinnostavaa ja tylsää seuraa. Tylsistyn herkemmin seurassa kuin yksin ollessani. Siksi valitsen seurani tarkoin.

      Olen myös todella huono verkostoitumaan, koska en ole järin seurallinen. Teen mielelläni asioita yksin enkä oikein nauti ryhmäharrastamisesta. Olen todella voimakkaasti yksilölajien harrastaja ja hoitelen nekin mieluummin ulkona kuin sisällä. Minulle esim. liikunta on kokonaisvaltainen elämys, johon pitää liittyä luonto ja ulkona oleminen. Ei siis houkuttele ryhmäjumpat tai punttikset.

      Minä voisin Suomessa asua vain pk-seudulla ja ehkä hätätapauksessa Tampereella. Luulen kuitenkin, että sopeutuminen takaisin Suomeen voisi olla vaikeaa, vaikka kyllähän siihenkin varmasti lopulta tottuisi. Viihdyn kuitenkin uudessa kotimaassani eikä ole takaisinmuuttoaikeita.

      Kenties tärkeintä onkin juuri se, että saa elää näköistänsä elämää: liityy siihen sitten paljon seurallisia tapahtumia tai ei. Olen kyllä monesti haaveillut, että olisin seurallisempi ja avoimempi (ja ekstrovertimpi), mutta vaikea perusluonnettaan on muuttaa enkä enää edes yritä.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.