alkuper. バトル・ロワイアル 1999
Haikasoru 2014 (2003)
englannistanut Nathan Collins
S. 627
Battle Royalen ensimmäinen enkkukäännös julkaistiin vuonna 2003. Minä luin vuonna 2014 julkaistun version, jossa on uudistettu käännös. Käsittääkseni kirjaa ei ole suomennettu.
Luen melko vähän dystopioita, joten genre on minulle edelleen melko tuore. Elokuvina olen dystopioita katsellut enemmänkin eli jotkin kirjat (muun muassa Suzanne Collinsin Hunger Gamesit) ovat sitä kautta tuttuja, vaikken ole niitä lukenut. Tämä maininta on pakollinen, koska olen kuullut moitteita siitä, että Collins on matkinut ideansa Takashin Battle Royalesta.
Mielestäni Hunger Games -elokuvat ovat erilaisia kuin Battle Royale -kirja (vaikka paljon yhtäläisyyksiä esiintyykin). Nuo yhdistävät tekijät kuitenkin lienevät yleisiä dystopioissa. Tämän enempää en ota tällaisiin väitteisiin kantaa, koska
a) en ole tosiaan lukenut Collinsin kirjoja ja
b) en ole tarpeeksi selvillä dystopiopista voidakseni tehdä kunnollista vertailua.
Battle Royalen tapahtumat sijoittuvat Japaniin. Tosin Japani ei ole Japani, vaan Republic of Greater East Asia. Battle Royale on osa ohjelmaa ja se järjestetään vuosittain: kilpailuun valitaan sattumanvaraisesti jokin yhdeksäs luokka, joka lähetetään milloin minnekin tappamaan toisiaan. Taistelu päättyy, kun hengissä on enää yksi henkilö: hän on voittaja.
Shiroiwa Junior High School, luokka 9B: 42 oppilasta - joista 21 tyttöjä ja 21 poikia - lähtevät luokkaretkelle ja päätyvät saarelle, jossa selviää tuo kamala totuus valituksi tulemisesta. Taistelun ohjaaja Kinpatsi Sakamochi kertaa säännöt ja lähettää lapsukaiset matkaan yksi kerrallaan. Kukin osallistuja saa mukaansa pienen repun, joka sisältää muun muassa yhden aseen. Reppuja ei ole nimetty eli on sattumankauppaa, kuka saa mitäkin.
 |
| Kartta havainnollistaa hyvin kirjan tapahtumapaikkaa ja siitä on hyötyä lukiessa. |
Listiminen voi alkaa ja kyllähän siinä teiniä kaatuu kuin heinää. Brutaalisuusmittari vilkkuu punaisella eli kaipa tälle voi antaa täydet kolme kolmesta (3/3). Veren lisäksi lentää aivokudosta sun muuta materiaalia, ja suolenpätkissä suorastaan uidaan. Tämän kaltainen teurastus ei tosin tunnetasolla juuri hetkauta minua. Tuleepahan vain todettua, että sinne meni sekin tyyppi.
Henkilöitä on paljon, joten hieman täytyy pinnistellä muistaakseen kuka ja millainen kukin on. Iso osa tosin kuolee melko pian häiritsemästä haurasta muistikeskusta, ja muutenkin Koushun Takami esittelee henkilöt siten, että ainakin minun mieleeni jäivät ne keskeisimmät. Lopulta niitä keskeisiä henkilöitä ei olekaan niin monta, etteikö niiden handlaaminen onnistuisi lukijalta. Haastavampaa etenkin alussa oli se, ettei tiennyt (arvailla ja päätellä toki saattoi) keistä kaikista tulee niitä keskeisiä (piti siis varmuuden vuoksi "päntätä" kaikki).
Takami kokee tarvetta valottaa myös pian kuolevien henkilöiden taustoja, mikä on melko turhaa: ei niihin enää ehdi mitään tunnesidettä syntyä, joten ei heidän kuolemiansakaan jaksa surra. Tunnesiteiden rakentaminen olisi pitänyt aloittaa aiemmin eikä vasta sitten, kun ollaan jo heittämässä veiviä, eli vaikka yleensä en kannusta tiivistämään (eli suoremmin sanottuna karsimaan sivuista), niin tämän kirjan kohdalla olisi voinut harkita enemmän, keihin kaikkiin kannattaa panostaa.
Lienee selvää, että tällaisessa asetelmassa luottamussuhteet kärsivät. Voiko siihen parhaaseen ystäväänkään luottaa puhumattakaan niistä luokkatovereista, joiden kanssa ei ole juuri tekemisissä tai joista ei edes pidä? Kuka pelaa peliä ja millä strategialla? Kannattaako pysytellä yksin vai lyöttäytyä yksiin joidenkin kanssa? Jos muodostaa ryhmän, mistä voi tietää ettei joku yhtäkkiä keksi vainoharhaisuuksissaan tai muuten vain puukottaa selkään?
Nämä tällaiset jännitteet henkilöiden välillä ovat mielenkiintoisia, ja kirjaa lukiessa tulee itsekin vainoharhaiseksi. On jännä seurata omia reagointeja: välillä olisi tehnyt mieli vain huutaa tapa nyt äkkiä se äläkä pehmoile tai olisit tarkistanut että se varmasti kuoli, urpo!
Mainiota viihdettä, vaikka en yleensä jaksa ylenpalttista ammuskelua ja tappamista, koska koen sellaisen tylsäksi. Tähänkin olisin kaivannut jotain elegantimpia tappamisia: sellaisia kieroja ansoja vaikkapa, mutta konekiväärin, pumppuhaulikon ja ties minkä rytinällä mennään. Osumia saadaan, mutta silti noustaan ja juostaan kuin Usain Bolt. Noh, sallittakoon nämä kirjallisuudessa niin kuin elokuvissakin (joskaan sellaiset räiskintäelokuvat eivät minua kiinnosta, mutta aion silti katsoa tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka trailerin laitan postauksen loppuun), koska edustavat erästä tyylilajia nekin.
Mikään kaunokirjallinen mestariteos Battle Royale ei ole, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan. Minut kirja koukutti totaalisesti ja yllättikin useita kertoja, vaikka paikoin esiintyi myös ennalta-arvattavuutta. Eli joskus sai mitä tilasi, joskus ei. Näin toiminnalliset kirjat eivät yleensä ole makuuni, mutta Battle Royale on poikkeus ja täytti herkullisesti tämän vuoden action-kiintiöni.
Sen sijaan syntyi mielihalu lukea enemmän dystopioita eli jos saisi sen Hugh Howeyn Siilon joskus luettua. Tai vaikkapa ne Sergei Lukyanenkon Partio-kirjat, kun kerran ovat omassakin hyllyssäni.
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 eli kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Juu en varmaan ole elänyt enkä elä.
Ideathan on tehty varastettaviksi ;) Eikä nämä nyt niin samanlaisia näytä olevan, että kukaan voisi tosissaan vetää hernettä nenään. Muuten mitään ei voitaisi enää kirjoittaa, kun kaikki on jo aikaa sitten keksitty. Partio on hyvä (ensimmäisen osan olen tosin vasta lukenut) ja Siilo odottaa minullakin lukemista.
VastaaPoistaJassu, ei tästä kai kukaan ole sentään hernettä nenäänsä vetänyt. :D Luin tuollaisia kriittisiä kommentteja muutamasta paikasta netistä, mm. Goodreadsista.
PoistaPuoltoa siis partiolle, josta olen kuullut muutenkin hyvää. On syytäkin olla hyviä, koska olen kolme ekaa hankkinut hyllyyni (mutku sai havalla jne) :D
Muistelisin tästä kirjasta lukeneeni useampia aika kehuvia kirjoituksia, mutta ei tämä nyt oikeastaan kovin kummoiselta vaikuta tai ainakaan sellaiselta, jota nyt ihan heti haluaisi lukea. Omassa päässäni olen ajatellut, että tässä on joku samantyyppinen suurempi taso kuin Fight Club -elokuvassa, mutta ehkä näin ei olekaan. En tosin nyt tuota elokuvaakaan enää kovin hyvin muista, mutta sen muistan, että siinä väkivalta oli jotain muutakin kuin pelkkää väkivaltaa.
VastaaPoistaOmppu, tällä on ainakin Japanissa kulttimaine ja kirjaa on käännetty useille kielille (mutta ei tietenkään suomeksi) ja itsekin olen törmännyt lähinnä kehuihin. Minäkin tästä pidin, mutta osa viehätyksestä liittyy Japaniin (vaikka tässä se japanilaisuus ei pahemmin näy).
PoistaIhan suoraan voin myöntää, että "japanifanina" annan paljon anteeksi japanilaisille kirjailijoille. Kauheaa kulttuurista suosimista! :D Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut vaikka britti, olisin ollut kenties nuivempi tai jättänyt kokonaan lukematta. Huom. tämä ei tarkoita, että tarkastelisin Japanin kulttuuria (tai mitään muutakaan) vaaleanpunaisten lasien läpi. Tämä on mutkikkaampi juttu. Taidan vääntää aiheesta (eri maiden "suosiminen" kirjallisuudessa) jossain vaiheessa postauksen.
Mikäli sinua ollenkaan olen oppinut tuntemaan en usko, että Battle Royale on sinun juttusi. Siinä ei ole oikeastaan kaunokirjallista kauneutta eikä mielestäni pahemmin syvyyttäkään. Selittelyn makua sen sijaan on etenkin kirjan lopussa.
Silti kirja on mielettömän koukuttava, vaikka tunnetasolla ei kosketa.
Voipi olla niin kuin sanot, että ei ole mun juttuni, mutta jostain syystä silti vähän kiinnostaa. Toisaalta olin haltioissani siitä Ryan Gattisin romaanista Vihan kadut, joka oli hyvin väkivaltainen, mutta myös niin koukuttava, että luin sen melkein yhtä soittoa.
PoistaJoo, ehdottomasti saa kiinnostaa ja hyvä onkin että kiinnostaa edelleen - ei ole tarkoitus "pelotella" :D Vaikka on sinulla omatkin aivot eli osaat itse arvioida parhaiten, mikä sinulle sopii. Mielelläni sitä paitsi kuulisin sinun mielipiteesi tästä.
PoistaRyan Gattisin Vihan kaduista en ole kuullutkaan. Täytyypä mennä tutkimaan.
Minusta on hyvä, että uskaltaa blogata huonosta kirjasta. Liian usein kehutaan pelkästään kehumisen takia.
VastaaPoistaOlen tuonut jonkun kerran huonon kirjan esiin. Olen blogannut muutaman huonon kirjan. Tavallisesti jätän huonon kirjan kesken.
Eniten olen kohdistanut arvosteluni virheisiin eli tehdään tietokirja niin tietäväisenä, että kirjoitetaan blogiteksti Carl von Linné suomalaiseksi. Tietenkin me omisimme hänet mielellään suomalaiseksi. Tämän virheen teki itse tekijä, ei siis kustantaja.
Toisissa kustantajaa, jota voidaan pitää alan asiantuntijana, siis ei tavallisena kustantajana.
Olen joutunut sanomaan jyrkän ei, kun tietäjä on yrittänyt tietää enemmän kuin alan asiantuntija eli siis minä itse.
Yhdessä oli virheenä että kielletään lemmikkien pito kokonaan ja samalla kirjoittaja toteaa, että itse kyllä sai pitää lemmikkejä.
Ulla, minulle ei tuota ongelmia kertoa rehellistä mielipidettäni kirjoistakaan. En näe teeskentelyyn aihetta. Itse en ole seuraamissani kirjablogeissa huomannut, että kehutaan vain kehumisen takia. Oletan, että kehutaan kun kokee siihen aihetta ja sitten ei, kun ei nappaa. Blogistani löytyy useita kirjoja, joista en ole pahemmin pitänyt, mutta silti lukenut loppuun. Eivät siis ole olleet (mielestäni) niin huonoja, että jättäisin kesken, koska tokihan jätän kirjan kesken, jos se ei millään tasolla nappaa.
PoistaTästä Battle Royalesta minä pidin, vaikka sitä kritisoinkin. Totta kuitenkin on, että tuskin olisin tätä alun alkaenkaan lukenut, jos olisi vaikkapa britin kirjoittama romaani. En ole lukenut niitä Hunger Games -kirjojakaan enkä usko, että luen.
Minä pidän kriittisistäkin arvioista ja jos kirjassa on selkeitä virheellisyyksiä, niin ehdottomasti niistä sopii huomauttaa.