Hae tästä blogista

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Korttelissa kuhistaan - ja kuollaan

Kannen kuva: Michael Trevillion
Minette Walters: The Shape of Snakes
Macmillan 2000
S. 380

Minette Walters on ilmeisesti eräs suosikkikirjailijani ainakin sen perusteella, että olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat - ja pitänytkin melkein kaikista.

The Shape of Snakes ei tee poikkeusta eli mainittakoon jo näin heti alkuun, että pidin. Pidin oikein kovasti!

Kirja on mukavan maltillinen, mutta ei suinkaan tylsä. Jos siis kaipailee vauhdikasta menoa ja meininkiä, niin tämä kirja ei ole oikea valinta. Sen sijaan jos haluaa arvuutella, tutkiskella ja oivaltaa, on The Shape of Snakes oivallinen vaihtoehto.

Mustaihoinen Annie kuolee hämärissä olosuhteissa eräässä länsilontoolaisessa korttelissa. Poliisin mielestä kuolemaan ei tosin liity mitään hämärää, vaan tapaus tutkitaan miten tutkitaan ja pistetään pakettiin ja paketti kiinni.

Samaisessa korttelissa asuva Mrs Ranelagh (hänen etunimeään ei muuten huomatakseni mainittu ollenkaan kirjassa) epäilee poliisin hutiloineen tutkintansa, mutta poliisi suhtautuu nihkeästi hänen näkemyksiinsä eikä tutkintaa avata uudelleen.

Kummastelin aluksi Mrs Ranelaghin (jonka näkökulmasta kirja on kirjoitettu) suorastaan pakkomielteenomaista kiinnostusta hulluna pidetyn Annien kuolemaan. Miksi se häntä kiinnostaa niin kovasti, että tapaus vaivaa häntä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen?

Walters kerii maltillisesti, mutta koko ajan jännitteen säilyttäen auki tuon kohtalokkaan illan tapahtumia. Samalla tutustutaan muihin korttelin asukkaisiin joilla kullakin tuntuu olevan jotain salattavaa.

Kirja on maustettu muun muassa kirjein, kuvin ja lehtileikkein niin kuin Walters tekee useissa muissakin romaaneissaan. Konsepti toimii ja tekee kirjasta syvemmän, henkilökohtaisemman. Liitteet antavat lukijalle vihjeitä tulevasta yhtä lailla kuin valottavat taustoja. Jossain vaiheessa alan ymmärtää Mrs Ranelaghin "pakkomiellettä".

Walters on tarkka ihmiskuvaaja ja pidän siitä, ettei hän sorru mustavalkoisuuteen luonnekuvauksissa. Ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja - kaikki tekevät virheitä. Ihmiset ovat myös melko jääräpäisiä eivätkä kaikki koskaan muutu tai opi, jotkut kylläkin. Niinhän se menee oikeassakin elämässä.

Walters on punonut sellaisen juonen, ettei sitä ihan heti ennalta saata arvata. Minulle mysteeri alkoi selvitä koko komeudessaan vasta ihan kirjan lopussa. Yllätyksiä ei siis puutu ja tiedon lisääntyessä oma suhtautuminenkin muuttuu. Tässä kirjassa on kaikki psykologisen dekkarin (vaikkei tämä varsinaisesti kai dekkari ole) piirteet, joista pidän.

Bonusta vielä minulle erityisen tutusta miljööstä. Vaikka kirjan kortteli on kuvitteellinen, pystyn sijoittamaan sen oletetun sijainnin kartalle. Satunpa nimittäin asumaan itse tuolla länsilontoolaisella alueella. Se teki kirjasta minulle vielä läheisemmän.


Tätä Waltersin kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu. Miksiköhän, mietin.

4 kommenttia:

  1. Jos minulta kysytään suosikkidekkaristinai, niin hän on Minette Walters. Ja kuten sanot, hänen pahatkaan eivät ole ikinä täysin pahoja. Kuka saattoi lopultakaan olla pitämättä Häpeänaamion Mathilda Gillespiestä ja monesta monesta muusta.

    Minua ottaa niin päähän, kun Waltersia ei suomenneta ja ihmettelen todellakin miksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Minette Waltersin tyylissä on jotain tenhoa ja taikaa, joka pitää otteessaan. Hän on sopivan perusteellinen, muttei nysvää ja hänen henkilökuvauksensa ovat aidontuntuisia.

      Waltersilta on suomennettu aika monta teosta (vissiin lähes kaikki, koska olen lukenut suurimman osan niistä suomeksi), joten ihmettelen miksei tätäkin. Höh.

      Poista
  2. Olen lukenut sen Kuvanveistäjän (or something) ja ainakaan siitä en hirveästi pitänyt, jotenkin mua vaan turhautti, vaikka ei se nyt mikään superhuono ollut. Ehkä minä vaan yritän turhaan taistella dekkarimyllyjä vastaan... =D Mutta sitten joskus taas osuu ja uppoaa jokin dekkari, ei koskaan tiedä. Ehkäpä yritän Waltersiakin uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, Waltersilla on kirja nimeltä Kuvanveistäjä! Tykkäsin siitäkin, joskaan ei ollut parasta Minetteä. Minun suosikkini Waltersin kirjoista on Kaiku. Siihen liittyy vielä jännä muisto, että jätin sen ekalla lukukerralla kesken :D Sitten vierähti vuosi tai pari ja tartuin kirjaan uudelleen ja ihastuin.

      Minähän tykkään dekkareista, aah!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.