Elämää maan alla

Moni on varmaan kuullut (ja kenties myös lukenut) Hugh Howeyn Siilo-sarjasta. Kyseessä on kolmiosainen dystopiasarja, jonka ensimmäinen kirja on nimeltään Wool (suomennettu nimellä Siilo, käytän jatkossa suomenkielistä nimeä vaikka luin kirjan englanniksi).

Siilo on jälleen eräs oman hyllyn asukki, jonka olen aikoinaan hankkinut ajatuksella luenpa sen ensi tilassa. Minun “ensi tilassa” -käsite on melkoisen laaja, ja se vaihtelee parista päivästä pariin tai pariinkymmeneen vuoteen.

Siilo sopi mainiosti luettavaksi lockdown* -aikana: pääsi pakoon reaaliajan “vankilaa” toiseen vankilaan. Siilo on klaustrofobisia fiilareita synnyttävä romaani, sillä sieltä varsinaisesta siilosta ei pääse edes tunniksi ulkoilemaan, ei paista päivä sisään eikä minnekään. Aherretaan keinovalossa tarkkojen sääntöjen mukaan eikä kyseenalaisteta mitään.

Kunnes kyseenalaistetaan. Siilon sheriffi, Holston, suree vaimonsa kohtaloa. Utelias vaimo pääsi ehkä synkän salaisuuden jäljille ja hänet “päästettiin” ulos. Mitä Holstonin vaimo tiesi? Ja mitä Holston tietää halutessaan ulos. Sillä ulos kyllä pääsee, jos pyytää – ja myös pyytämättä.

Holstonin tapaus sysää kiveä, jonka päällä sammal lepää. Sammal alkaa irrota kivestä pala kerrallaan, kunnes kivi näkyy kokonaan. Näky on karski ja brutaali, kun siitä on valheet irrotettu.

Mutta menin asioiden edelle. Ei sammal kivestä itsekseen irtoa ja mitä kauemmin sammaleella on ollut aikaa juurtua, sitä paksumpaa ja tiukemmassa se on. Eräs siilon nobody-mekaanikko nimeltä Jules päätyy vasten tahtoaan raaputtamaan sammalta. Julesista tulee uusi sheriffi, joka lyhyen tähdenlentonsa aikana ehtii kuoria kiven lähes puhtaaksi.

Olen kryptinen, koska en halua paljastaa mitään. Siilo on parhaimmillaan, kun ei liikoja tiedä. Erityisesti kirjan alku on vetävä ja sopivan mystinen. Kokonaiskuva muodostuu hiljalleen ja Siilon maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Ajoittain koin kohtaukset ja tapahtumat pitkitettyinä: muun muassa portaissa ramppaaminen alkoi käydä hermoilleni, vaikka ymmärrän toki että portaita oli paljon ja niissä kulkeminen vei aikansa. Vähempikin kuvailu olisi kuitenkin riittänyt.

Toisaalta mietin, miten paljon niitä portaita oli kerrosten välillä, jos ei siiloa voinut kulkea päivässä alhaalta ylös tai päinvastoin. Kerroksia oli muistaakseni about 130 ja niiden laskeminen aloitettiin jännästi ylhäältä alas (siilo itsessään oli siis maan sisällä). Kenties aivan turhaa pohdintaa, mutta joskus takerrun lillukanvarsiin ja sotkeudun niihin hieman liiaksikin.

Kiinnostava kirja siis kaiken kaikkiaan ja aion varmaan jossain vaiheessa ne kaksi muutakin osaa lukea. Ne ovat nimiltään Shift (suom. Siirros) ja Dust (suom. Kohtalo). Woolin lopussa on pätkä Shiftin alkua (yleinen tapa täällä kirjasarjojen kohdalla: kirjan loppuun saatetaan laittaa teaseriksi seuraavan kirjan alku, jos siis kyseessä ei ole ensimmäinen painos eli jatko-osa on jo olemassa). Luin siis pätkän Shiftin alkua ja tiedän, että se sijoittuu aikaan ennen juuri lukemani Siilon tapahtumia.

Muita Siilo-sarjan kirjoja minulla ei ole, joten ihan heti en ole jatkamassa sarjan parissa. En halua näitä kirjoja itselleni ostaa, koska ne saa kirjastosta (sitten joskus kun se aukeaa). 

Kirjan tiedot:

Hugh Howey: Wool
Century 2013
s. 537
suomennettu nimellä Siilo

Siilosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat, siellä myös linkkejä muihin blogeihin.


*Täällä lockdown tarkoitti pahimmillaan sitä, että vain kaupassa sai käydä ja kerran päivässä tunnin ulkoilla (kukaan ei tosin tuota aikaa valvonut, joten minun tunti venyi monesti useammaksi tunniksi). Nyt on jo lockdownin purku käynnissä ja maanantaina saivat kaikki kaupat avata ovensa. Kiinni ovat edelleen monet palvelut (kampaamot jne.), kirjastot jne.

Waterstoneskin avasi ovensa ja kävin jo siellä ihastelemassa kirjoja lähes liikutuksen tilassa. Uutuuksia sinne ei ole vielä saatu, koska korona (täällä käytetään yleisesti nimeä Covid19) katkaisi jakeluketjut sun muut.