sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Katsaus Helmet-lukuhaasteen edistymiseen

Katsastakaamme mitä kuuluu Helmet-lukuhaasteelle (linkissä on myös listaus jo lukemistani kirjoista) tässä vaiheessa vuotta. Olisi kiva, jos saisin koko haasteen luettua, mutta jotkin kohdat tuottavat vielä päänvaivaa. Se tietenkin on haasteen ideakin eli haastaa ja töniä lukemaan sellaisiakin kirjoja, joihin ei kenties muuten tarttuisi. Näin on kohdallani käynytkin.


Olen saanut ujutettua haasteeseen 37 lukemaani kirjaa (olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 55 kirjaa). Lukematta on kolmetoista kohtaa, jotka luettelen alla. Osaan on kirja katsottuna, osaan ei joten vinkkejä voi heitellä.


2. Kotimainen runokirja

Tähän kohtaan ajattelin lukea Anni Korpelan minirunokirjasen, Tähtienväli, johon on koottu hänen runojaan eri teoksista. Kirjalla – ja siten sen runoilla tietenkin - on minulle suuri tunnearvo eli olen lukenut sen aiemminkin joskus aikoja sitten. En kuitenkaan ole koskaan blogannut siitä (kirjan hankin ennen kuin minulla mitään blogia oli), sillä enpä muista lukeneeni kirjaa blogini olemassaolon aikana.


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Haluaako joku blogiystäväni ehdottaa jotain? Pitäisi olla saatavilla enkuksi.

Mieheltäni en viitsi edes kysyä, koska hän ehdottaisi kuitenkin Elizabeth Kostovan Historiantutkijaa, jota suosittelin (itse sitä lukematta) hänelle joskus sata vuotta sitten, koska ajattelin että hän voisi pitää siitä. Mies luki sitä noin sata sivua, jätti kesken ja ilmeisesti traumatisoituikin (koska kirja oli hänen mielestään mm. puuduttavan kuiva).

Historiantutkijasta on tullut kesinäinen inside-vitsimme, joka on kulkenut nämä noin sata vuotta mukanamme. En uskalla tarttua kirjaan, koska se on tässä aikojen saatossa muodostunut minulle painajaiseksi (siitäkin huolimatta, että mieheni ja minun lukumaut ovat tyystin erilaiset eikä mieheni nykyään edes juuri lue romaaneja).


12. Sarjakuvaromaani

En ole vielä valinnut, mutta vaihtoehtoja kyllä on. Saa ehdotella (luonnollisesti pitäisi olla saatavilla enkuksi)!


13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Yritin tähän lukea Tove Janssonin kesäkirjaa, mutta kesken jätin. Nyt ei oikein tule mieleeni mitään kirjaa paitsi jo lukemani Dostojevskin Kellariloukko, josta en ole koskaan blogannut ja joka on eräs lempikirjani.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Aloittelin lukea Luca D’Andrean romaania The Mountain (suom. Rotko), mutta en päässyt alkua pidemmälle. Kuivahdin alun konserttikuvaukseen, joka ei tuntunut loppuvan sitten millään enkä vain jaksanut enää. Pitäisikö antaa kirjalle uusi mahdollisuus? Muita ideoita?


20. Taiteilijaelämäkerta

Omasta hyllystä löytyisi useampikin teos (mm. Ozzy Osbournen I am Ozzy ja Hayden Herreran kirjoittama Frida Kahlon elämäkerta jonka olen lukenut joskus tuhat vuotta sitten) eli kohta ei tuottane vaikeuksia. Ei vain ole ollut lukuvirettä nyt näiden kirjojen suuntaan. Muita kirjoja saa ehdottaa (en yleensä oikein innostu elävistä julkkistaiteilijoista).


21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi

Olin lukemassa tähän Ken Mogin Ikigaita, mutta alkoi pää hajoilla ja oli pakko lopettaa kesken. Saatan kyllä yrittää vielä uudelleen.


25. Novellikokoelma

Olisi paljonkin tarjokkaita, mutta kiinnostuksen kanssa on taas vähän ongelmia (eli minulla on edelleen se "novellivamma", mikä harmittaa itseänikin).


33. Selviytymistarina

En ole lukenut misery littiä pitkään aikaan – voisi omasta hyllystä jonkun napata.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Ei sitten niin mitään hajua, mitä lukisi. Kissani Jugoslavian ajattelin lukea, mutta ei minulla ole kys. kirjaa enkä oikeastaan halua lukea sitä enkuksi, vaikka sen kirjastosta saisi. Ehdotuksia, pliide (pitäisi saada enkuksi, mutta en haluaisi lukea suomesta käännettyä).


44. Kirja liittyy johonkin peliin

Ei hajuakaan, olisko ehdotuksia?


45. Palkittu tietokirja

En ole perehtynyt aiheeseen vielä. Tarjokkaita varmaan on, mutta eri asia sitten ovatko palkittuja.


48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tätähän ei periaatteessa voi tietää ennen kuin lukee kirjan, jos haluaa lukea haasteeseen ennenlukemattoman kirjan.



perjantai 28. syyskuuta 2018

"Lohtunaisten" ovelle on jonoa

Luin tammikuussa Min Jin Leen historiallisen romaanin Pachinko. Pachinkon keskeinen teema näin lyhyesti summattuna on Japanin perseily Koreassa ja erityisesti siis sen seuraukset korealaisille. Mary Lynn Prachtin romaani White Chrysanthemum käsittelee samaa teemaa, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Siinä missä Pachinko on sukusaaga, White Chrysanthemumissa keskitytään seuraamaan lähinnä kahden sisaruksen kohtaloa.


Jejun saari (sijaitsee Etelä-Koreasta etelään) 1943. 

Hana on 16-vuotias Haenyeo (naissukeltaja), joka seuraa äitinsä jalanjälkiä ammatinvalinnassa. Nuorempi sisar, Emi, on vasta 9-vuotias, mutta odottaa kiihkeästi saavansa osallistua äitinsä ja sisarensa kanssa sukeltamaan. Kun Hana ja äitinsä ovat sukeltamassa, Emi joutuu odottamaan rannalla.

Eräänä tällaisena päivänä rannalle maleksii japanilainen sotilas. Hana havaitsee sotilaan ja kiirehtii rantaan viedäkseen nuoren sisarensa piiloon. Sisar pelastuu, mutta Hana itse tulee nähdyksi. Sotilas raahaa Hanan mukanaan kohti uutta tulevaisuutta, jota voi painajaiseksikin kutsua. Sotilaan nimi on Morimoto.

Morimoto on syöpä, joka liimautuu Hanaan. Toisinaan syöpä katoaa ja voisi luulla, että se on kadonnut iäksi. Vaan ei, se uusiutuu ja uusiutuu. Aina kun Hana uskaltaa toivoa, että se on taltutettu, se palaa takaisin. Ikään kuin elämä "comfort womanina" (eli käytännössä prostituoituna) ei olisi tarpeeksi vaikeaa ilman Morimoton kaltaista syöpääkin.

Jejuun jää sisartaan kaipaava Emi ja heidän vanhempansa. Elämä ei Jejunkaan saarella ole enää ennallaan, sillä sodan lonkerot yltävät sinnekin. Hanan tarinaa seurataan menneessä, Emin nykyajassa. Takaumien kautta Emin elämänkaari paljastuu lukijalle.

Kerrontaratkaisu on toimiva ja kirjan jännite säilyy loppuun asti. Lukijahan tietenkin miettii, kohtaavatko sisarukset enää koskaan.

White Chrysanthemun on melko raastavaa ja ajoittain jopa brutaalia luettavaa. Niin paljon kuolemaa, kärsimystä ja sortoa. Kirjan loppuun on rakennettu melkoinen draama, joka menee ehkä hieman överiksi, mutta toisaalta kirjallisuudessa kaikki on sallittua ja myös dramatisointi kuuluu asiaan (siitäkin huolimatta, että draamaa ei kirjasta muutenkaan puutu).

Vaikka kirja on fiktiivinen, ovat siinä kuvattavat ilmiöt olleet todellisuutta. Tämä onkin jälleen sellainen kirja, jonka lukemisen ohessa tuli googleteltua kaikenlaista (ihan mahtavaa, kun kirja sysää ottamaan asioista selvää syvemmin! Enkä minä esim. tiennyt ennen kirjan lukemista Haneyeoista). Aihepiiri sinänsä oli ennestään tuttu, koska olin jo Pachinkoa lukiessani tutkinut vastaavia asioita.

Kirjassa vilahtaa myös todellinen henkilö, Jan Ruff O’Herne. O’Herne on kirjoittanut muistelmat ajastaan japanilaisten sotilaiden seksiorjana. Toisen maailmansodan aikaiset vääryydet hiertävät edelleen Etelä-Korean ja Japanin välejä. 


Kirjan tiedot:

Mary Lynn Bracht: White Chrysanthemum
Chatto & Windus 2018
S. 311



Kirjassa on lohikäärme (jumalmerkityksessä), mutta sen osuus on hyvin niukka.  Menen nyt siis sieltä mistä aita on matalin ja lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.

torstai 27. syyskuuta 2018

Lääkäri muistelee

Tässäpä kirja, jonka voisi jokainen britti lukea. Erityisesti lukemista suosittelen sinne ylemmälle poliittiselle taholle, joka on vastuussa NHS:n toiminnasta ja käytännöistä (kirjan lopussa onkin avoin kirje Jeremy Huntille, joka on “health Secretary”).



Adam Kay: This is Going to Hurt
Picador 2017
S. 268

Olin tietoinen  superpitkistä työvuoroista, mutta silti sairaalloinen työjärjestely ja -ajat (plus säälittävän pieni palkka) tulivat osin yllärinä – en tajunnut, että ovat noin perseestä. Adam Kayn kirja näyttää NHS:ssä jylläävän kaaoksen, joka tuo mieleen vanhan sanonnan TUURILLA NE LAIVATKIN SEILAA.

Rakenteeltaan kirja on päiväkirjamainen ja vanhoista päiväkirjamerkinnöistään Kay onkin sen koonnut. Mainittakoon tässä välissä, että Kay lopetti lääkärinuransa, koska ei kestänyt sitä painetta ja stressiä, jonka työ aiheutti. En ihmettele - lääkäreistä kyllä revitään kaikki irti ja enemmänkin revittäisiin, jos voisi. Vastapainoksi saa menettää suunnilleen kaiken vapaa-aikansa ja ihmissuhteensa siinä ylipitkiä päiviä tehdessään.

Kirja ei silti ole katkera tilitys, vaan ehdottomasti hauska ja informatiivinen, huumori on ajoittain kohtuullisen mustaa, mutta ei koskaan ilkeää. Inhmillistä kyllä. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, joten kirjassa hengaillaan lähinnä äitiys- ja synnytysosastolla. Hurjan mielenkiintoista eli minä myös opin asioita kirjan siivellä.

Kay välttelee ammattijargonia, mutta ei sitä voi täysin poistaa, koska kyseessä on niin spesifi ala. Kay kuitenkin selittää helppotajuisesti ja tiiviisti, mistä milloinkin on kyse erikoisempaa sanastoa käyttäessään tai toimenpiteitä kuvatessaan. Alaviitteet ovat toisinaan suorastaan hullun hauskoja eli niiden anti ei aina ole pelkästään informatiivista. Kirja ei silti ole mitään pinnallista hassutusta ja hauskuuttamista, vaan taustalla häälyy tummempi, vakava pohjavire.

Todella viihdyttävän sivistävä kirja! Minua aihe tietenkin kiinnostaa siksikin, että käytän NHS:n palveluja eli omakohtaisuus kulttuuriin on olemassa, koska olen osa sitä. Kirjan lisään suosikkeihini.

The Guardianissa on hyvä haastattelu Kaysta, kas tässä suora linkki (Haastattelu on viime vuodelta, kuten kirjakin). Jos aihe vähänkin kiinnostaa, kannattaa lukea. Kayn kirjaa on käännetty useille kielille, mutta ei ainakaan toistaiseksi suomeksi.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kissoilla ei ole tunne-elämää eikä muistia

Intuitio on mielenkiintoinen tunnekokemus/aisti/vaisto tai whatever. Olen melko intuitiivinen ihminen, mikä tarkoittaa sitä että minulle syntyy monista (ei kaikista) asioista ennakkotunne/vaisto. Kirjojen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että intuitioni esim. vihjailee etukäteen, että kirja X ei ole/on minun juttu. Kuuntelen intuitiotani, mutta en ole sen orja.

Intuitioni tosin on usein oikeassa, niin nytkin. Tiesin jo Genki Kawamuran kirjaa If Cats Disappeared From The World (Picador 2018, engl. Eric Selland, s. 202) ostaessani, että sisäiset mannerlaattani tuskin repeilevät järisyttävän lukukokemuksen tuloksena. Saatoin siis lukea kirjan varsin realistisin odotuksin, vaikka kirjaa onkin täällä runsaasti hehkutettu.

Genki Kawamura: 世界から猫が消えたなら / 2012

Kawamuran kirjan aihe on kuin minulle tehty: siinä kirjan kertoja on pian kuolemassa ja pohtii, mikä elämässä oikeastaan on tärkeää. Mielenkiintoinen twisti aiheeseen saadaan paholaisella, joka tekee tarjouksen kuolevalle kertojallemme – yksi päivä lisää elinaikaa per maailmasta poistettu asia. Kuolemaa pelkäävä tai edelleen elää haluava kertojamme tarttuu tietenkin tarjoukseen ja ensimmäisenä maailmasta katoavat puhelimet. Kirjan nimestä voi päätellä, mikä on myös katoamisuhan alla.

Siinä kuolemaa odotellessaan kertoja käy läpi elämäänsä ja muun muassa suhdettaan vanhempiinsa. Avautuu ihan kaunis, joskin perinteinen tarina. Aineksia olisi kunnon syvänmerensukellukselle, mutta valitettavasti tässä jäädään polskuttelemaan pintavesiin. Muutaman kerran snorklataan pinnan allekin, mutta haljuiksi jäävät ne sukellukset, jotka ajoittuvat melko lailla kirjan loppupuolelle.

Muutenkin kirjan ote on lempeän pinnallinen ja ihmisyyttä jumaloiva (kissojen ja periaatteessa muidenkin eläinten kustannuksella: eläimillä tai siis ainakaan kissoilla ei kuulemma ole muistia eikä tunteita ja plaa plaa), mikä ei synnytä saati esittele mitään tuoreita ajatuksia tai näkökulmia. Ihan ärsyttikin välillä.

Leppoisan mukava ja luettava kirja silti. Olisin voinut noudattaa intuitioni ohjetta ja olla lukematta tätä kirjaa, mutta en noudattanut koska halusin silti lukea. Olen utelias, en orja.


Luin toukokuussa  Hiro Arikawan kirjoittaman romaanin (The Travelling Cat Chronicles), jossa kissoilla on keskeinen osuus. Siitä pidin kovasti.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Identiteetti hukassa

Terveiset Helsingistä, josta jatkan huomenna matkaa kotiin. Enpä saanut luettua niin paljon kuin ajattelin, mutta joskus käy näin enkä jaksa asiasta stressailla. Minun on vaikea keskittyä kirjoittamaan kirjoista, joten sekin on nyt vähän jäänyt. Syytän tätä kamalaa kannettavaa, joka tappaa bloggausfiilikset oikein tehokkaasti.

Tässä kuitenkin tuorein kokonaan luettu kirja hyvin suppeasti käsiteltynä. En oikeastaan edes halua kertoa Hakalahden Lumilinnan juonesta, koska se pitää kokea itse. Juoni kiertyy erityisesti identiteetin ja sen "etsimisen" ympärille. Joku muu saa kenties tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.


Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016
S. 223


Sami Sumijoki (tekaistu nimi: jos haluaa kadota, kannattaisi valita jokin yleinen sukunimi esim. Virtanen, tuli vaan mieleen) ei halua puhua menneisyydestään ja on lakaissut sen maton alle. Maton alla se onkin pysynyt, vaikka utelias tyttöystävä-Veera ihmettelee kaikenlaista. Esimerkiksi kun ei ole lapsuudenkuvia (en oikein ymmärrä, mitä ihmettelemistä siinä on) eikä Sami muutenkaan ole halukas sen syvällisemmin avaamaan lapsuuttaan.

Veera on kirjan mukaan älykäs yliopisto-opiskelija, joka rakastaa sivistyssanojen viljelyä. Minun silmiini Veera näyttäytyy naiivina ja lapsenomaisena ikäisekseen (hän on 24-vuotias). Ja juu, Veera jankutuksineen käy hermoilleni.

Hermoihini ottaa myös Samin itsepäinen mykkyys ja salailu. Tietenkin sieltä menneisyydestä paljastuu vaikenemisen syyt, mutta en ihan ymmärrä miksi niitä pitää salailla. Eikö olisi helpompaa olla avoin ja kertoa, mitä tuntee ja kokee. Salailu on joskus paljon raskaampaa kuin totuuden kohtaaminen. Mutta kukin tietenkin tyylillään.

Ymmärrän, että Samilla on suuria identiteettiongelmia, mutta silti. En vain saa otetta tästä kirjasta syvällisemmällä tasolla. Minun makuuni tarina (ja henkilöhahmotkin) jää siis turhan kevyeksi.

Lumilinna on viihdyttävä romaani ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Mitään kummoista jälkeä se ei minuun jätä, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Olen aiemmin lukenut Hakalahdelta Uimataidon.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Palm Beach Finland - hullunhauska dekkari

Sijaitsen edelleen täällä maaseudulla kaiken ulottumattomissa. Luulin, että ehtisin täällä lukea enemmän, mutta enpä ole ehtinyt. Aurinkoiset säät (juu, niitä on täällä piisannut) aiheuttavat minussa levottomuutta ja pakonomaisen tarpeen olla liikkeessä.

Koska en koe tarvetta pakottaa itseäni aloilleni, on lukeminen jäänyt vähemmälle. Ei se minua haittaa: kaikelle on aikansa.



Viimeksi luin Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandin, joka oli melko lailla sellainen kuin odotinkin. Olin lukenut, että kirja on tyyliltään samanlainen kuin Tuomaisen aiempi romaani Mies joka kuoli ja näin tosiaan on. Palm Beach Finlandia ja Miestä joka kuoli yhdistää överihuumori -ja henkilöhahmot.

Tervetuloa Palm Beach Finlandiin, jossa aurinko ei paista liikaa eikä tarvitse kärvistellä hikisenä rannalla. Paikan omistaja Jorma Leivo sai ideansa rantaresorttiin Thaimaassa lomaillessaan: hieno kohde, mutta liian kuuma. Ja kaukana.

Kun erään paikallisen talosta löytyy ruumis eikä murhaajaa saada kiinni, lähetetään Helsingistä matematiikanopettajaksi "naamioutunut" poliisi tutkimaan tapausta. Tapahtumien kulku on alusta alkaen lukijalle selvä, joten tehtäväksi jää vain lukea. Kevyttä ja hauskaa, kilttiä ja veijarimaista.

Vaikka kirjassa kuollaan ja saadaan ns. turpaan, se säilyttää kepeytensä. Sopii siis herkille ja huumorinhaluisille. Varsinainen hyvänmielenkirja.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
S. 332

~~~

Tällä hetkellä luen Alex Schulmanin muistelmateosta Unohda minut (Nemo 2017, suom. Raija Rintamäki). Kirja käsittelee lähinnä Alexin äidin alkoholismia Alexin näkökulmasta sekä poikana että aikuisena.

En aio blogata kirjasta, vaikka periaatteessa haluaisin. Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa). En aio avata syitäni, vaan jätän kirjan käsittelyn tähän.