tiistai 30. joulukuuta 2008

Pakko ottaa kantaa



Kirjaa pidetään usein ansiokkaana, jos se on ajankohtainen, kantaaottava jne.

Dekkareitakin arvostetaan näiden ominaisuuksien perusteella. Pelkkä juoni ja jännitys eivät enää riitä, vaan pitää ottaa kantaa, esittää ongelmia ja mielipiteitä.

Kieltämättä tällaiset dekkarit ovat hyviä. Olen tosin törmännyt huonoihinkin kuten vaikkapa Lokero 21.

Mutta pitääkö aina olla ottamassa kantaa?

Onko dekkari ilman ajankohtaista ainesta jotenkin huonompi ja vähempiarvoisempi? Pitääkö olla (tai esittää) niin kulturelli ja sivistynyt, että muun kuin kantaaottavan kirjallisuuden lukeminen on ikään kuin osoitus huonosta mausta.


Michael Palmer: Äänetön kuolema


Palmermaiseen tapaan liikutaan sairaalassa. Potilaita alkaa kuolla epämääräisesti leikkausten jälkeen. Yleislääkäri tulee tahtomattaan vedettyä sotkuun mukaan, kun hänen vaimonsa kuolee sairaalassa. Miestä epäillään vaimonsa murhasta.

Pakollisen kantaaottavan aineksen Palmer on ujuttanut kokouksiin, joissa käsitellään sairaalan yleislääkäreiden vastuualueita ja työnkuvaa. Vaikka kirja on julkaistu jo kymmenisen vuotta sitten, niin aihe lienee edelleen ajankohtainen. Ainakin se oli kiinnostavaa, vaikka ajoittain päähenkilön ajatukset aiheesta alkoivat olla rasittavia niiden itsestäänselvyyden takia.

Äänetön kuolema on ihan hyvää luettavaa sairaalajännityksestä kiinnostuneille. Se on myös ihan viihdyttävä, jos kehtaa lukea joskus jotain muuta kuin ”trendikirjallisuutta”.

Täytyy nyt tunnustaa, että olen lukenut Palmerilta muistaakseni vain kaksi teosta: tämän ja jonkun muun. Sen sijaan Robin Cookia (näitä kahta usein verrataan toisiinsa) olen lukenut enemmänkin.

---
Poikkeuksellisesti tätä ei ole kuvitettu kirjan kannella (koska ei löytynyt netistä enkä jaksa kuvata), vaan tekemälläni kuvalla.

perjantai 19. joulukuuta 2008

Räjähdystä odotellessa


Räjähdyksen pelko on maannut hyllyssäni jo vuosikausia. Luulin, etten ole lukenut sitä aiemmin, mutta olinpa hyvinkin.

Luin sen kuitenkin uudelleen, kun kerran sen aloitin, enkä muistanut siitä kuin välähdyksiä.



Juha Vakkuri: Räjähdyksen pelko ja kaipuu, Nobel


Kirjan päähenkilö on Heikki, joka tutkii geenejä. Hänen aluettaan on lihavuus- ja väkivaltageenien tutkiminen – tai siis löytäminen. Varsin ajankohtainen aihe siis yhä, vaikka kirja onkin julkaistu yli kymmenen vuotta sitten.

Pidin erityisesti eettisistä pohdinnoista, joita Heikki käy koskien tekemäänsä tutkimusta. Esille pompsahtavat kysymykset eivät ole uusia, mutta ne tuntuvat monelta unohtuvan. Kenties minun on helppo pitää noista pohdinnoista, sillä ne vastaavat aika hyvin omaa asennettani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, jonne Heikki on päässyt tutkimustaan tekemään. Haaveissaan hän voittaa Nobelin. Heikin palkintohaave ei kuitenkaan ole ainut sidos kirjan nimeen, vaan Nobelia henkilönä käsitellään muutenkin.

Vakkuri onnistuu loistavasti luomaan kuvan keski-ikäisestä, työlleen omistautuneesta miehestä, joka on hiljalleen liukunut pois vaimonsa ja lastensa elämästä: Perhe on selkeästi jakautunut ”leireihin” ja elää eri elämää saman katon alla.

Heikin pitkäaikaiseen ystävään, Jarmoon, Vakkuri tutustuttaa lukijan kirjeiden ja takautumien kautta, ja onnistuu siinäkin hyvin. Vaikka Jarmoa ei koskaan tavata ”livenä”, hän on silti keskeinen henkilö kirjan tapahtumissa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan hivenen melankolinen, ajoittain jopa erittäin melankolinen. Pidin siitä, sillä se kuvastaa Heikkiä ja hänen näkökulmastaan asioita tarkastellaankin.

Kirjan nimen voi ymmärtää monella tavalla. Itse ajattelin ymmärtää sen siten, että Heikki omassa elämässään sekä pelkää että toivoo räjähdystä. Hän kaipaa muutosta, mutta ei oikeastaan itsekään tiedä mitä. Räjähdys – useitakin - kuitenkin tapahtuu ja Heikin on avattava silmänsä.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tunnustan, etteivät odotukset olleet järin korkealla, mutta siksipä ne ylittyivätkin. Taidan hankkia lisää Vakkuria!

Kommentit muistakin Vakkurin kirjoista ovat tervetulleita – ja saa suositella!

---
Kuva lainattu WSOY:n sivulta.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Vakavia korulauseita


Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Jossain vaiheessa kyky ymmärtää symboliikkaa yksinkertaisesti ylittyy. Luulen, että näin kävi minulle Haurun Eivätkä he koskaan hymyilleet kanssa.

Haurun teksti on kaunista, kyllä. Toinen toistaan ravistelevammat virkkeet – ei, vaan sanat – tulvivat symboliikkaa sellaisella voimalla, ettei perässä tahdo pysyä. Eikä pysy, minä en ainakaan.

Näin ollen kirjan luvut ovat joukko korulauseita: kauniita, mutta valitettavasti jäävät sisällöttömiksi. Haluaisin lukea tulkin kanssa tämän kirjan. Se jäi minulta nimittäin kesken, sillä minun on vaikea suhtautua kirjoihin, joiden tärkeimmäksi meriitiksi mielestäni kohoaa sisällyksettömät korulauseet. Sitä voisi ilkeästi kutsua myös nimellä tekotaiteellisuus.

Mutta en kutsu, koska aion vielä lukea kirjan ja ymmärtää sen. Äsken googletinkin kirjasta erilaisia arvioita, mielipiteitä ja ihmettelen samalla, kuinka paljon siitä on saatu irti.

Mutta niin, ehkä se pitää lukea kokonaan nähdäkseen tarkasti. Kenties aika oli väärä. Uusi arvio tulee, kun luen sen kokonaan. Antakaa siis anteeksi ymmärtämättömyyteni.


Nainen antaa periksi kolmannellatoista kerralla. Tänä aikana ei piiloutunut ruoho valkoisen lakanan alle, vaikka pidättyminen kolmetoista kertaa on yhtä kuin ikuisuus.

Peitteiden alla makaa suojassa ja yksin iltatähti. Vain tähdenlennon ajan kestää sen todellisuus, jonka laskenta on jo alkanut.

HOURULA

Ruona liukuu keltaiselle ja kylmälle niitylle. Nainen kohtelee ympäristöä samalla etäisyydellä, miten on sen aina kohdannut. Tähti on siistitty ja lähetetty lumeen käärittynä maailmalle.

Tähti palelee, se on valmiina lentoon. Käsiparit kurkottavat sitä kohden, mutta se ei pysähdy.


Tajusitteko te tästä mitään? Minäpä tajusin, mutta olenkin itse kirjoittanut sen. Tarkoitan sitä, että eräs syy, miksi koin Haurun tekstin ongelmallisena, on myös sen valtava monitulkintaisuus ja symbolisten sanojen muuttuvaisuus. En siis tiennyt, miten mitäkin tulkita, koska mahdollisuuksia periaatteessa oli niin paljon.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Untola - Omintakeinen erakko

Leo Lindsten: Maiju Lassila – legenda jo eläessään

En ole lukenut yhtäkään Lassilan – tai Rantamalan tai Untolan tai Tietäväisen tai Stenbergin tai Rantalan tai Vatasen – teosta.

Mutta Maiju Lassila on minulle tuttu kirjailija muuten, kenellepä ei olisi?

Erityisesti kiinnostuin Lassilan teoksesta Tulitikkuja lainaamassa luettuani mielenkiintoisen artikkelin Maiju Lassilasta ja hyperbolasta. Yritin etsiä tuon jutun, mutta valitettavasti sitä ei enää ole netissä.

Noh, itse kirjaan eli Maiju Lassilan elämään. Ihmettelen vähän, miksi kirja on nimetty erääksi Untolan salanimeksi. Ainoa syy siihen lienee, että Lassila oli Untolan tunnetuin peitenimi.

Alkuperäiseltä nimeltäänhän hän on Algoth Tietäväinen, ja myöhemmin hän muutti nimensä Algot Untolaksi. Salanimet olivat olennainen osa Untolan elämää.

Leo Lindstenin kirjassa käydään läpi Untolan elämä lähes kehdosta hautaan. Kirja on varsin poliittinen, sillä Untola oli hyvin poliittinen ja aikaansa seuraava sosialismin kannattaja.

Lindsten maalaa kuvan monitahoisesta ja erakkoluonteisesta Untolasta. Persoonana Untola lieneekin ollut hyvin mielenkiintoinen eikä istunut aikansa ”etikettiin”. Kirjan maukkaana sivuantina (lienee tahatonta – kirja on painettu 1977) saa lukea lähihistorian kulttuurin mielenkiintoisista käytännöistä ja tavoista.

Tällaisista elämäkerroista pidän. Lähteet vaikuttavat uskottavilta ja Leo objektiiviselta

(kyllästyttää tämä nykyajan ”elämäkertatrendi”, jossa luottotoimittaja kirjoittaa kohteestaan eli jostain julkkiksesta [joka on kaikkea muuta kuin kuollut ja voi muutenkin paksusti, mutta kaipaa kenties julkisuutta] kaikkea muuta kuin objektiivisen kuvauksen. Niitä sitten nimitetään elämäkerroiksi).

Kirjassa on myös lainauksia Untolan teksteistä, joten lukija saa pieniä maistiaisia kirjailijan sanallisesta taituruudesta (vaikka tekstien pääasiallinen tarkoitus tuskin on maistiaisten antaminen).

Erityisen paljon kirjassa viitataan Untolan Irmari Rantamalan nimellä kirjoittamaan Harhamaan. Sen syntyvaihe onkin hyvin mielenkiintoinen. Harhamaa pidetään vahvasti elämäkerrallisena järkäleenä.

Ja sitten pilkunnussintaosio: Wikipediassa on virhe!!

”Untola kirjoitti monilla taiteilijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen.”

Ei Algoth Tietäväinen ole taiteilijanimi, vaan Untolan alkuperäinen OIKEA nimi.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Mukasyvällistä jorinaa narkkareista ja huorista




Anders Roslund – Hellström Börge: Lokero 21

Lukeminen on vähän tökkinyt vime aikoina. Syynä tällä kertaa lienee väärä kirjavalinta. Lokero 21 lupaa paljon, mutta kovin paljon se ei anna. Tosin en ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, vaan vasta puolet, mutta eiköhän se ole jo aika lailla nähty.

Tekisi mieli jättää koko opus kesken, mutta koska keskeyttämiskynnykseni on suuri, niin kidutan itseäni lukemalla sen loppuun.

Takakannesta:

Nuori nainen, jonka selässä on 35 piiskaniskun jäljet, löydetään lukitusta asunnosta. Toisaalla epätoivoinen mies sekoittaa amfetamiiniin pesujauhetta, joka syövyttää suonet rikki.
Pian toinen heistä syöksyy pyörätuolissa alas portaita ja lyö kasvonsa seinään. Toinen taas tunkeutuu ruumishuoneeseen ja ottaa pistoolilla uhaten panttivangeikseen eläviä ja kuolleita.

Poliisit Ewert Grens ja Sven Sundkvist joutuvat selvittämään kahta samassa sairaalassa tapahtunutta rikosta. Onko kuolleilla oikeus puhua? Jos rikoksen uhrista tulee rikollinen, onko hän silloin hyvä vai paha ihminen?
Lokero 21 kätkee sisäänsä kahden naisen elämän.

Houkuttelevaan takatekstiin on kerätty muutama yksittäistapaus kirjan tapahtumista, joiden ympärille poliisitutkinta sitten keskittyy. Asioita tarkastellaan monien henkilöiden näkökulmasta, ei siis vain poliisin.

Oman lisänsä tarinaan tuo Ewert Grensin henkilökohtainen kauna erästä poliisille ennestään tuttua rikoksentekijää kohtaan, joka pääsee vapaalle jalalle vankilasta.

Valitettavasti on niin, että tämä parivaljakko ei osaa kirjoittaa. Kirjan lukeminen on toisinaan varsinaista kahlaamista epämääräisen pilkutuksen takia. Kääntäjä noudattanee alkuperäisen tekstin pilkutusta, joka on varsin vapaamielinen.

Tulee ihan tunne, että pilkutuksella yritetään saada aikaan syvällinen, kenties jopa runollinen (minun mielestäni tosin tekotaiteellinen) vaikutelma. Olkoon motiivi mikä tahansa, niin yritys on epäonnistunut.

Pilkutus voi olla tehokeino, kyllä, mutta huonosti käytettynä se ei saa aikaan muuta kuin sekavaa jorinaa, jota lukiessa alkaa tympäistä. Pilkutus on toki Suomessakin varsin vapaamielistä, mutta itse ajattelen niin, että pitää tuntea säännöt voidakseen rikkoa niitä tarkoituksenmukaisella tavalla.

Pilkun alkuperäinen tarkoitus kun on kuitenkin rytmittää tekstiä ja tehdä siitä mahdollisimman helppolukuista. Jos kaipaa vaikeaselkoista ja taiteellista kielellistä ilmaisua, suosittelisin käyttämään paljon lauseenvastikkeita. Toisaalta sitäkin voi miettiä, millaiseen kirjallisuuteen sellainen sopii.

Jottei menisi ihan pilkunnussinnaksi, niin mainittakoon vielä että henkilöhahmot ovat ainakin toistaiseksi jääneet etäisiksi, vaikka selkeästi niihin on yritetty saada syvyyttä. Yritykseksi se sitten on jäänytkin. Nämä herrat vain eivät osaa.

Olen lukenut aiemmin Hellströmiltä ja Roslundilta teoksen Peto. Sekin oli mielestäni ylikehuttu.


LOPPUSANAT ma 15.12 kello 20:35.

Kirja ei parantunut vanhetessaan, kuten viinille usein käy. Luin sen silti urhoollisesti loppuun asti, mutten suosittele sitä kenellekään.

Kirjassa on kyllä yritystä ja Sven Sundkvist joutuu tekemään rankan, moraalisen ratkaisun. Grens on ratkaisunsa tehnyt jo aiemmin. Sitä vain mietin, että... Niin, itse olisin valinnut toisin. Ehkä.