Podcasteista seuraa puuhastelun oheen

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella podcasteista? Ai ei, no keskustelen silti!

Kuuntelen podcasteja patikoilla ja lenkeillä.

 

Esittelin helmikuussa muutamia podcasteja, joita kuuntelin suht. säännöllisesti. Huomatkaa imperfekti, sillä osaa mainitsemistani en enää kuuntele säännöllisesti tai ollenkaan. Osa podcasteista on sarjoja, jossa oli tietty määrä jaksoja (kuten vaikkapa Antti Holmam podcastit). 

Ennen kuin kerron uusista löydöistäni haluan irtisanoutua aiemmin mainitsemastani Et sä noin voi sanoo -podcastin kuuntelemisesta. En ole nimittäin jaksanut kuunnella kyseistä podcastia enkä sen sisarpodcastia enää pitkiin aikoihin. Kyllästyin äijien ”huumoriin” ja tiettyihin ummehtuneisiin asenteisiin, joista ”setämäisyys” paistoi liikaa läpi. Ei voi mittään, ei vaan jaksa koska vastaavaa näkee muutenkin ihan tarpeeksi.

Takakansi-podcastia kuuntelen edelleen ja olen todella iloinen, että jaksoja pukkaa tasaiseen tahtiin.  Mieleeni on nyt jäänyt erityisesti jakso, jossa on vieraana Elina Airio. Syntyi pakkomielle lukea Airion romaani Metsässä juoksee nainen. Onko joku jo lukenut? Itse en ollut aiemmin Airiosta edes kuullut. 

Sitten muihin podcasteihin.

Olen viime aikoina (olen kirjoittanut osan tästä postauksesta ennen suomireissua) innostunut muun muassa true crime -minisarjoista ja muista mysteereistä. Mainitsen tässä muutamat.

History’s Great Mysteries: The Dyatlov Pass Incident (spotifyssa)

Venäläinen yhdeksänhenkinen patikkaretkue katoaa ja sitten löydetään kuolleena erittäin epämääräisissä olosuhteissa Uralin pohjoisosissa.

Superkiinnostava ja hämäräperäinen keissi!

Body on the Moor (kuunneltavissa myös Spotifyssa)

Miksi mies matkustaa Peak Districtille kuolemaan? Ja kuka hän edes on? Seitsemän noin kymmenen minuutin pituista jaksoa. Keissin voi myös lukea hienosti rakennettuna BBC:n sivulta, jos ei kuuntelu innosta.

Last Man Standing (Spotifyssa)

Mitä tapahtui brittijournalisti John Cantlielle sen jälkeen, kun Isis kaappasi hänet Syyriassa 2012. Taiten rakennettu henkilökuva Cantliesta ja perusteellista selvittelyä hänen liikkeistään ja työstään kuvajournalistina sota-alueilla. Cantlien kohtalo on järkyttävä (ei edelleenkään tiedetä onko hän elossa – todennäköisesti ei) ja muutenkin tämä podcast tuli jotenkin iholle. Hyvin mielenkiintoinen ja avaava myös sotajournalismin näkökulmasta. 

No Strings Attached (Spotifyssa)

Itv:n podcast, jossa selvitellään Vickie Cilliersin laskuvarjohyppyonnettomuutta. Vicky on onnekas, sillä hän jää henkiin. Onnettomuustutkinta muuttuu pian murhanyritystutkinnaksi, sillä on selvää että Vickyn käyttämää laskuvarjoa on sabotoitu.

En tiedä laskuvarjohypystä tuon taivaallista, mutta sillä ei ole väliä. Se mitä täytyy ymmärtää, kyllä kerrotaan. Todella häiritsevä tapaus!

 

Suomenkieliset

Kirjalliset ystävät (Spotify)

Taiten tehtyjä ja mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja kustantamo S&S:n kirjailijoista/kirjoista.


Nobel tai ei mitään (Spotify)

Podcastissa esitellään ”yksi kerrallaan kaikki maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajat.”

Tyyliltään hauska, mutta asiallinen, ei turhaa pönötystä!
Nobel tai ei mitään -instagramissa.

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.

Kotiinpaluu ja Suomen aneeminen lukukooste

Kuuden viikon suomiretki on heitetty ja olen jälleen kotona. Ehtikin tulla ihan koti-ikävä, vaikka reissu tietysti antoisa olikin. Vaan koti on nyt täällä ja siksi tänne sydän kaipaa.

Suomessa luin ennätysmäisen vähän. En tiedä, miksen ehtinyt enempiä lukea kun periaatteessa aikaa olisi ollut etenkin mökillä. Toisaalta siellä riitti muutakin puuhasteltavaa eikä aina edes ollut lukufiilikset enkä viitsi väkisin lukea.

Suomessa luetut kirjat:

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Kang Chol-hwan: Pjonjangin akvaariot (ei bloggausta)
Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
Suvi Ratinen: Matkaystävä
Sofi Oksanen: Koirapuisto (ei bloggausta)
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (postaus tulee jossain vaiheessa)

Kimppalukukirjana meillä on Lauran kanssa Metro 2034, joka pitää huomiseen mennessä saada luettua loppuun. Luin sitä eilen iltasella, mutta väsymys korjasi jo parin sivun jälkeen.

Eilen oli kiire tutkia, että kaikki on tallessa ja paikoillaan. Siispä pakkasin repun ja lähdin pienelle patikalle ylämaailman yksinäisyyteen. Sielu ja silmät lepäsivät jalkatyötä tehdessä ja lampaiden rauhoittavassa seurassa.

   

Toinen kirja, joka minulla on ihan loppusuoralla on Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Olen halunnut sen lukea jo pitkään ja ostin sen omaksi Suomesta. Venäläiset tilikirjani onkin varsinainen yllättäjä: en voinut kuvitellakaan, että pitäisin NÄIN paljon kyseistä kirjasta. Postaus tulee, jahka saan kirjan luettua loppuun!

Kuvitus: kaikki kuvat eiliseltä retkeltäni.

Kirjahaaste

Pöllin Lauran blogista tällaisen hauskan kirjahaasteen, jonka kohtia tosin hieman muokkaan itselleni sopivammiksi.

Lisäksi lista kuvaa tämän hetken tilannetta ja sitä, mikä juuri nyt sattuu tulemaan mieleeni. Jonain toisena hetkenä lista voisi olla toisenlainen.

5 kirjaa, joita rakastan
Muutan rakkauden säväyttämiseksi/mieleenpainuvuudeksi

Natsuo Kirino: Grotesque
Kanae Minato: Confessions
Keigo Higashino: Naoko
Fedor Dostojevski: Kellariloukko
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

4 autobuy kirjaa
muutan muotoon autoluku eli kirjailija, jonka kirjat luen automaattisesti niiden ilmestyessä ihan sama mitä takakannessa lukee. Huom: en lue niitä välttis ihan tuoreena, koska se ei ole aina mahdollista

Arttu Tuominen
Keigo Higashino
Sofi Oksanen (parhaillaan luen Koirapuistoa)
Yoko Ogawa

3 lempigenreä

Muistelmat
Trillerit
kirjat, jotka sijoittuvat erilaiseen kulttuurin (ei ole varsinainen genre, tiedän, vaan pikemminkin intressi)

2 paikkaa, jossa tykkään lukea

Kotona sängyssä
Kotona pöydän ääressä

1 kirja, jonka lupaan lukea pian

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Kuvitus tältä suomireissulta:

1. Seurasaaren kupeessa sijaitseva rautakausi (sijaitsee Pukkisaaressa, jonne on pääsy Seurasaarensillalta)

2. Lammassaari, Helsinki

3. Hans Op de Beeckin näyttelyssä Amos Rexissä Helsingissä, upea näyttely!

4. Laituri piilopirtillä

Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.