Kohtalottomuus

 

Imre Kertész: Kohtalottomuus
alkuper. Sorstalanság, 1975
Otava 2003
suomentanut Outi Hassi
s. 240

Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus on toden totta melko erilainen keskitysleirikuvaus verrattuna niihin, joita olen aiemmin lukenut. 

Sivuliepeen teksti osuu romaanin ytimeen ja siksi liitän sen tähän:

Erikoinen ja erilainen kertomus teini-ikäisen pojan tiestä Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitziin kuvaa keskitysleirien elämää viileästi ja toteavasti, niin että ”pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään”.

Aloitellessani lukea kirjaa mietin miten tällainen on mahdollista. Avainsana on kenties kirjan kertojan eli György Kövesin 15 vuoden ikä, jolloin hän vielä on jokseenkin tietämätön keskitysleirien todellisista kauhuista, vaikka niiden olemassaolosta tietysti tietääkin. Ehkä nuoren on vaikea uskoa, että mitään niin brutaalia voi olla olemassa. Että ihmiset voivat oikeasti olla niin julmia – ilman syytä, kuten kertoja kokee. Sillä ei kai juutalaisuus voi itsessään mikään syy olla ja kuitenkin György pohtii, että kyllähän se on “vika” ja se johtaa tietynlaiseen menettelyyn.

Györgyn ylenpalttinen mietiskely tai pikemminkin yliymmärtäminen johtaa siihen, ettei hän näe julmuutta silmiensä edessä sellaisena kuin se on. Kaikelle tuntuu löytyvän looginen syy ja ihan perusteltu sellainen. Näin voi toimia nuoren mieli, kun maailma ja yleinen elämänkokemus ei ole sitä vielä turmellut. Silloin on vielä vaikea uskoa niin järjestelmälliseen julmuuteen. Siinä iässä on itse vielä kuolematon.

Yllä olevassa kappaleessa en vähättele nuoria

(sivuhuomio: noin yleisesti ottaen en voi sietää ikään vetoamista, mutta tässä koen sen olevan perusteltua ja se tapahtuu hyvässä hengessä toisin kuin niissä typerissä lausahduksissa tyyliin “olet vielä niin nuori” tai “et sinäkään enää niin nuori ole” tai “ymmärrät sitten, kun olet siinä ja siinä iässä” ja lässyn lässyn),

vaan muistelen millainen olin itse samanikäisenä ja tulkitsen tekstiä sitä kautta (huom: sain varttua ilman somea [ja keskitysleiriä] ja sen vaikutusta mieleen). Toisin sanoen tulkintani tästä kirjasta on erittäin subjektiivinen, koska peilaan sitä (ajatuksia, en tapahtumia) teini-ikäiseen itseeni: sitä kautta koen voivani ymmärtää kertojaa. Tunnistan nimittäin hänen ajattelussaan samoja piirteitä kuin minullakin oli. On edelleen, mutta eri tavalla.

Luonnollisesti en ole elänyt keskitysleirillä, mutta se ei tarkoita, etteikö tiettyjä ajatuskaavoja voisi ymmärtää. Ne kaavat ovat olemassa olosuhteista riippumatta.

Tuossa iässä uskoi pääasiassa ihmisten hyvyyteen, silloinkin kun oli vaikeaa. Koska jotensakin “vika” tai “epämiellyttävä poikkeavuus” – olivat ne mitä tahansa – oli enemmänkin itsessä kuin muissa. Siitä huolimatta, ettei oikein tajunnut mitä itsessä oli vialla. Samoin ajattelee mielestäni kirjan kertoja, joka pohtii juutalaisuuttaan ja miettii, mikä siinä on niin kamalaa samalla kuitenkin hyväksyen, että jotain vikaahan siinä täytyy olla.

Teini-ikäisenä kuolema tuntuu melko kaukaiselta – siitä huolimatta, vaikka sitä ajattelisi ja pohtisi. Kuitenkin, 15-vuotias on niin nuori että kuolema on melko vieras konsepti etenkin siinä mielessä, että se osuisi omalle kohdalle (edellyttäen ettei itsellä ole sellaista fataalia sairautta, jonka takia asia olisi ollut pakko kohdata). Kuolema on jotakin sellaista, joka tapahtuu muille, mutta ei vielä itselle. Tosin tarinan edetessä alkaa György taipua ja kuolema näyttäytyä mahdollisena myös hänen kohdallaan. Mutta siinä vaiheessa hän ei enää välitä mistään.

Analyyttinen ja asioita ymmärtämään pyrkivä pohdiskelu voi osin olla myös puolustusmekanismi, tapa selviytyä. En tosin usko, että varttuneempi ihminen tällaiseen kykenisi (itse en ainakaan enää tässä iässä), sillä siihen mennessä maailman raadollisuus on yleensä jo niin marinoinut ja muokannut henkilöä, ettei ruman kauniiksi tai edes loogiseksi selittäminen voi enää mitenkään onnistua.

Huomasin itsessäni mielenkiintoisen piirteen kirjaa lukiessani, joten siteeraan kertaukseksi vielä sivulievettä: “pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään.”

Minussa ei syntynyt pelkoa eikä järkytystä. Seisoin kertojan vierellä kuin haamu, yhtä viileänä ja odottavana. En tuntenut oloani turvalliseksi, mutta en varsinaisesti pelännytkään. Siinä vieressä seisoin ja odotin, mitä tuleman pitää. 

Sanotaan, että paniikki synnyttää paniikkia. Uskon, että tyyneys synnyttää tyyneyttä. Jos kertojan asenne olisi ollut toisenlainen, olisin varmaan itsekin lukijana reagoinut toisin. Sillä olen toki lukenut keskitysleireihin liittyvää kirjallisuutta, jotka ovat herättäneet aivan erilaisia tuntemuksia, vaikka tapahtumat ovat näennäisesti samoja kuin tässä kirjassa.

Kertoja ehtii viettää yhteensä noin vuoden eri keskitysleireillä, kunnes sota päättyy ja kaikki vangit vapautetaan. Tuo vuosi jättää arvet kertojaan, vaikka hän ei sitä suorasanaisesti myönnä. Keskustellessaan vanhojen naapureidensa kanssa Unkariin palattuaan hän suorastaan tuohtuu, kun toinen heistä kauhistelee hänen oletettuja koettelemuksiaan.

Ymmärrän kertojaa: kukaan ei halua, että joku tulee kauhistelemaan kuinka kaameita on kokenut ja jeesustelemaan miten paskaa hänen elämänsä keskitysleirillä on ollut. Mitäpä he siitä tietävät, kun eivät siellä olleet. Mieti itse: miltä tuntuisi, jos joku kauhistelisi sinun elämääsi – siitäkin huolimatta, että siinä olisi ollut vaikeuksia tai kauheuksia.

Otaksun, että kertojamme haluaa tulla ymmärretyksi, ei kauhistelluksi, tietyllä tavalla, jonka vain hän itse tietää. Vaan tuntuu siltä, että harva ymmärtää häntä siten kuin hän toivoisi. 

Kertojan mielestä hän on itse valinnut tiensä, ottanut askeleensa. Näin lukijana voi toki miettiä, kuinka vapaaehtoisesti hän on askeleensa ottanut. Oliko hänellä muita vaihtoehtoja.

Jos ajatellaan ihmisellä olevan kohtalo, on aivan sama mitä tapahtuu, koska kaikki tapahtuu joka tapauksessa: silloin ei voi olla vapaata tahtoa. Jos taas on vapaa tahto, ei voi olla kohtaloa. Molemmat eivät voi olla olemassa yhtä aikaa ja koen, että kertoja valitsee uskoa vapaaseen tahtoon. Hence, kirjan nimi: Kohtalottomuus.

Joka tapauksessa esitin heille mielipiteeni: Ihminen ei koskaan voi aloittaa uutta elämää, ainoastaan jatkaa vanhaa.

Amen.

Vaikuttava teos, joka antoi kosolti ajattelemisen aihetta – ei niinkään keskitysleireistä vaan elämästä ja sen eri vaiheista yleensä. Menee heittäen suosikkeihini.