Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).
Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332
Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.
Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.
Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.
"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.
Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.
Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.
Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.
Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.
Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.
Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.
No huh huh. Sinä luet kyllä kirjallisuutta, johon minä en koskisi sormenpäillänikään. Ihme, jos et näe painajaisia lukemistesi jälkeen. Vaikka näissä nyt kaiken kauheuden takaa on löydettävissä ehkä jotain yhteiskunnallista kritiikkiä.
VastaaPoistaJoyce Carol Oatesin romaanien aiheet ovat usein aika päräyttäviä: ainakin niiden muutaman perusteella, jotka olen lukenut. Oatesilla on kuitenkin jokin taianomainen tyyli kritisoida asioita/ilmiöitä kritisoimatta niitä sinänsä suoraan.
PoistaSe tulee ilmi tässä “Teurastajassakin”. Weiristä muodostuu kuva neuroottisena, jopa naurettavana yksisilmäisenä idioottina (joka mielestäni olisi sopinut itsekin potilaaksi sairaalaansa nykykäsityksen mukaan) ja kuitenkin hän on edustanut aikanaan niin sanottua sivistyneistöä. Romaani herättää pohtimaan kuka lopulta on sivistynyt ja miten sivistyneisyyden käsitys on ajan saatossa muuttunut. Puhumattakaan naisten asemasta ja naiskäsityksestä. Kaikki tämä tuli ainakin minulle mieleen, vaikkei mitään tällaista suoraan mainitakaan.
Tätä ei tosiaan ole suomennettu, vaikka Oatesia muuten aika paljon onkin. En tiedä, lukisinko, vaikka olisikin. Muistaakseni olen lukenut pari teosta Oatesilta; ainakin Putous ja Raiskaus tulevat mieleen.
VastaaPoistaOlen ehkä tuon “Raiskauksen” lukenut, jos sillä tarkoitat romaania Rape: A Love Story. Se on suomennettu nimellä Kosto: rakkaustarina. Se ei minuun ole jättänyt kummoista muistijälkeä, vaikka aihe on mitä on.
PoistaUh, Oatesin kirjat kai ovat melko brutaaleja yleensäkin ? En ole lukenut niistä vielä yhtään. Tämäkään ei nyt kauheasti innosta, vaikka sinänsä ihan mielenkiintoiselta kuulostaa. Tarvitsen tällä hetkellä jotain kauniimpaa.
VastaaPoistaOn toki tärkeää, että kauheuksia tuodaan esiin ja niistä muistutetaan. Jos jotain voitaisiin välttää tulevaisuudessa, vaikka ihmislaji ei tunnetusti mitään opikaan historiastaan.
Juu, ainakin lukemissani kolmessa aiheet ovat olleet itsesään jo melko rajuja ja näin on ilmeisesti suurimmassa osassa hänen kirjoistaan. Eivät tosiaan sovellu aikaan, kun kaipaa jotain kauniimpaa tai vähemmän brutaalia luettavaa. En näitä itsekään jaksa kovin usein lukea. Oatesilta kiinnostaa Haudankaivajan tytär, jonka varmaan joskus luen.
PoistaMaailman nykytilanne tosiaan muistuttaa meitä, että “historiasta opimme, että emme opi.” Todella masentavaa.
Joo. Koitan olla ajattelematta liikaa.
PoistaKieltämättä, aika rankalta ja brutaalilta kuulostaa. Ja toisaalta, tässä ajassa juuri tällaiset kirjat ovat tärkeitä, sillä nousevan naisvihamielisyyden takana on ne ihan samat ajatukset kuin edellisinäkin vuosisatoina. Siksi niiden kuvaaminen on tärkeää (vaikka tuskinpa näitä kirjoja lukevat ne, joille se olisi eniten tarpeen).
VastaaPoistaHajamietintä verenlaskemisesta. Luin muutama päivä sitten Hesarista mielenkiintoisen artikkelin, jossa puhuttiin siitä, miten matala hemoglobiini onkin ehkä terveellistä (tai merkki hyvin toimivasta elimistöstä. Sitä lukiessa aloin miettiä tätä suoneniskentää ja onko sen pointti ollut juuri tämä (vaikka aikalaiset eivät hemoglobiiniarvoista silloin puhuneet/tienneetkään).
Juu, en usko että esim. incelit ovat tällaisia romaaneja ihan eturintamassa lukemassa. Luetaan sitä, mikä sopii omaan maailmankuvaan jo valmiiksi tai sitten ei lueta ollenkaan, luulen.
PoistaTäsä kirjassa käytetty termi on blood-letting ja sitä on käytetty muinoin hoitona suunnilleen joka vaivaan. Sen ajateltiin puhdistavan ja tasapainoittavan verta (monien sairauksien oletettiin johtuvan veren “huonosta” koostumuksesta). En ole lukenut viitteitä siitä, että sen oletettiin vaikuttavan nimenomaan hemoglobiiniin, vaan .
Googletin huvikseni tuon Hesarin artikkelin (koska aihe tietysti kiinnostaa), mutta sitä en päässyt lukemaan, koska on maksumuurin takana. Ovat kyllä linkanneet tutkimukseen, jota hieman silmäilin. Myös Turun yliopiston sivulla on tiedote aiheesta.
Matalalla tarkoitetaan viitearvojen sisällä matalammassa päässä olevaa hemoglobiinia. Osallistuneiden määrä on pieni, vain 64. Lisäksi kriteereinä on, että tutkimukseen osallistuneella henkilöllä on metabolinen oireyhtymä ja hän harrastaa keskirasittavaa liikuntaa vähemmän kuin 120 minuuttia viikossa. Muitakin kriteereitä oli, mutta tässä on siis tutkittu tietynlaisia henkilöitä. Ei esim. ole tutkittu henkilöitä, joilla ei ole metabolista oireyhtymää. Lisäksi tutkimuksessa mainitaan, ettei suoraa syy-yhteyttä voida näyttää toteen. Itse suhtaudun varauksella tällaiseen tutkimukseen.
Komppaan edellisiä ja totean, että melkoisen rankalta kuulostaa. Kirjailija tosin kiinnostaa. En ole varma, olenko vieläkään tullut häneen tutustuneeksi.
VastaaPoistaErityisen karmeaa on se, miten naisvihamielisyys yhdistyy puolustuskyvyttömien naisten hyväksikäyttöön. Vähän samankaltainen asetelma on muuten Johanna Annolan romaanissa Langenneiden naisten talo, mutta ilmeisesti huomattavasti lempeämmässä sävyssä.
Joistakin Oatesin kirjoista oli taannoin aika paljon pöhinää kirjablogeissa, ainakin Blondista (jossa on keskiössä Marilyn Monroe) ja Sisareni, rakkaani -romaanista. En ole kumpaakaan lukenut enkä usko lukevani.
PoistaTässä Butcherissa tohtori Weir suorastaan pelkää yläluokkaisia naisia eikä aluksi (eikä oikein myöhemminkään) haluaisi edes toimia heille lääkärinä. Hän saa itseluottamusta ajan myötä, mutta silti preferoi alempiluokkaisia/köyhiä naisia, koska heihin voi käyttää valtaa, otaksun.
Johanna Annola taitaa olla minulle tuntematon nimi entuudestaan, täytyypä tutustua tuohon mainitsemaasi romaaniin!
En ole minäkään Oatesiin koskenut, mutta luulen, että aloittaisin mieluummin Blondesta kuin tästä. Aika puistattavalta tyypiltä vaikuttaa tämä kirjan lääkäri ja hänen menetelmänsä. Mutta varmasti sivistävää luettavaa!
VastaaPoistaBlondi onkin melko massiivinen romaani, lähes tuhat sivua. Olen joskus muinoin lukenut Donald Spoton kirjoittaman elämäkerran Marilyn Monroesta, joten Oatesin spekulatiivinen fiktio ei oikeastaan kiinnosta.
PoistaMielenkiintoista on, että aivan tämän romaanin alussa Weir vielä herätti minussa jopa sympatioita. Mutta tarinan edetessä ei enää.