Jimbocho on lukuisista käytettyjen kirjojen kirjakaupoista tunnettu kaupunginosa Tokiossa. Kirjanörtin unelmamesta sillä edellytyksellä, että osaa japania. Toki kieltä taitamaton nörtti voi fiilistellä muuten vain tunnelmaa ja kirjamaisemia.
Satoshi Yagisawan romaani Days at the Morisaki Bookshop sijoittuu pääasiassa Jimbochon alueelle, joskin muuallakin käydään pistäytymässä. Kaiken keskus on kuitenkin (kuvitteellinen) Morisakin kirjakauppa.
Kirjakauppaa pyörittää 25-vuotiaan Takakon Satoru-eno. Kun Satoru ehdottaa Takakolle, että tämä voisi muuttaa kirjakaupan yläkertaan, Takako tarttuu tarjoukseen. Ei innosta hihkuen, vaan järkisyistä: Saatuaan poikaystävältään märkää rättiä naamalle Takako otti loparit töistä eikä näin ollen kykene kauan maksamaan vuokraa asunnostaan. Satorun tarjous tulee kuin taivaanlahjana: nyt Takako voisi rypeä surussaan rauhassa.
Ja niin hän tekeekin, kunnes hiljalleen alkaa kiinnostua ympärillään keikistelevistä kirjoista. Takako ei ole aiemmin kirjoista erityisesti piitannut, mutta kenties tilaisuus tekee niin sanotusti varkaan. Kirjat tulevat hänen elämäänsä sopivaan aikaan kun on vaikeaa ja vievät ajatukset muualle, kannattelevat ja lumoavat.
Monen kirjaihmisen on varmasti helppo ymmärtää kirjallisuuden erilaisia merkityksiä. Niitä voi tarkastella yhteiskunnallisella ja kulttuurisella tasolla, mutta tietysti myös yksilötasolla. Mitä kirjallisuus ja lukeminen merkitsevät yhdelle pienelle ihmiselle niin myötä kuin vastoinkäymisissä?
Käytän avioliittotermiä, koska kirjat esimerkiksi minun elämässäni ovat kulkeneet mukana kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa, ylä- ja alamäissä. En muista sellaista aikaa, etten olisi lukenut (vaikka lukemisen määrä toki vaihtelee kausittain): pidin jo lapsena lukemisesta eikä se ole muuttunut mihinkään vuosien saatossa.
Koen kirjojen ja lukemisen olevan osa persoonaani, eräs merkittävä piirre. Jos minulta vietäisiin yhtäkkiä kirjat ja mahdollisuus lukea, jokin ytimessäni särkyisi tai muuttuisi perusteellisesti. Vähän samalla tavoin kuin jos yhtäkkiä liikuntakykyni rajoittuisi…
Syitä lukea on monia ja syyt vaihtelevat eri aikoina (näin siis minulla, jollain muulla ehkä toisin). Tai pikemminkin syyt vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja otan lukuun. Vierastan kategorisointia ja kärjistystä, joita näkee toisinaan kirjallisuuskeskusteluissa, joita seuraan satunnaisesti tai en ollenkaan. Ihmisiä jaotellaan sen mukaan, millaisia kirjoja lukee ja sen perusteella vedetään kaikenlaisia johtopäätöksiä henkilön persoonasta. Yleensä tietysti negatiivisessa mielessä. Samaan aikaan muistutetaan lukemisen empatiaa kasvattavasta vaikutuksesta. Heh.
Palataan Morisakiin, jossa Takako on kirjojen ja Satorun avustamana alkanut kiinnostua jälleen elämästä. On aika päästää irti menneestä ja kääntää katse eteenpäin. Days at the Morisaki Bookshopia voi pitää ns. feelgood-kirjallisuutena. Vaikka ikäviä asioita tapahtuu, toivoa on aina näköpiirissä ja hiljainen tieto taustalla, että kaikki kyllä lopulta selviää.
Kirjalle on jatko-osa, More Days at the Morisaki Bookshop. Se näyttää jatkuvan suunnilleen siitä, mihin tämä ensimmäinen kirja jäi. Koska tämä ensimmäinen kirja viehätti, lukenen myös toisen. Toivon että toisessakin kirjassa on kirjaviittauksia, mielellään vielä enemmän kuin tässä. Toivon myös, että viitataan naistenkin kirjoittamiin kirjoihin. Kaikki tässä kirjassa mainitut (japanilaiset mies)kirjailijat yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuttuja ennestään.
Satoshi Yagisawa: Days at the Morisaki Bookshop
alkuper. Morisaki shoten no hibi, 2010
Manilla Press, 2023
japanista englannintanut Eric Ozawa
s. 147
Tästä kirjasta julkaistaan suomennos maaliskuussa 2026 nimellä Päiväni Morisakin kirjakaupassa.
Kuulostaa kiinnostavalta. Pidetäänpä mielessä. Minullekin kirjat ja lukeminen ovat tärkeitä. Ehkä vähän liikaakin, mutta yksinäisyydessä ne ovat hyviä seuralaisia. :)
VastaaPoistaTämä mielestäni on. Paljon ei tapahdu, mutta sen verran että ihan selkeä juonenkaari löytyy. Minulle tässä parasta kuitenkin oli tunnelma.
PoistaItsekin vietän hyvin paljon aikaa yksin, mutta se on valinta. En koe olevani yksinäinen. Olisi eri asia, jos yksin oleminen ei olisi vapaaehtoista, vaan pakon sanelemaa.
Hyvä kirjoitus, kiitos Elegia!
VastaaPoistaKoen, että en olisi minä ilman kirjoja. En voi ajatella meneväni minnekään ilman kirjaa. Mietin jo, mitä teen jos saan silmiini kaihin, kuten monelle ikääntyessä käy, ja julkisen puolen leikkaukseen pääsee vasta, kun se on pitkälle edennyt. Pakko mennä yksityiselle, vaikka siihen menisi viimeisetkin arkkurahat.
Kirjallisuuskeskusteluissa somessa näyttää olevan nyt pinnalla niinkin pinnallinen kysymys kuin kirjan kanssa poseeraaminen. Joku "kirjallisuuseliitti" on rypistellyt otsaansa tällaisille kuville ja epäillyt, että kyseessä on lukemisen ja lukeneisuuden teeskentely. Minä olen juuri kirjoittamassa blogijuttua Helsingin taidenäyttelyistä ja tietysti mukanani junareissulla oli kirja. Laitan kirjoitukseni perään kannanottona tähän pöhköön keskusteluun kuvan itsestäni kirjan kanssa.
Sama juttu eli totta kai matkalle lähdetään kirjan kanssa. Ihan sama, vaikkei kirjaa ehtisi lukea kuin siinä matkanteossa eikä lainkaan kohteessa. Matkakirjan valinta itsessään on minulle tärkeä projekti, jota täytyy tarkasti miettiä sillä matkakirjalle on tietyt kriteerit.
PoistaKuuntelin jokunen päivä sitten lenkillä Takakansi-podcastista jakson, jossa käsiteltiin kritiikkien kirjoittamista ja omaa mediaa. Siinä viitattiin johonkin Silvia Hosseinin esseeseen, joka ilmeisesti nostatti myrksyn somessa. Googlettelin tuota keissiä hieman himassa, mutta esim. Hosseinin essee on maksumuurin takana, joten sitä en ole lukenut. Melkoisen älämölön se näytti aiheuttavan.
Minullla ei ole varsinaisesti mielipidettä asiaan: en edes koe olevani osa kirjasomea, vaikka tätä blogia pidänkin ja siten varmaan olen osa kirjasomea vaikken niin itse koekaan. En ole omaa kirjainstaani päivittänyt vuosiin enkä ole seurannut enkä seuraa kirjagramia. Pitäisi ehkä poistaa koko tili: se on ollut siellä siksi, että voisin halutessani seurata kirjagramia kätevästi. Mutta eipä ole tullut seurattua, vaikka joskus sisäinen draamalaamani herää ja tekisi mieli tsekata, mistä pöhistään.
Mutta sitten toisaalta: En halua käyttää aikaa somen selailuun. Siihen nimittäin voi saada yllättävänkin paljon aikaa kulumaan ja itse koen sellaisen ajankäytön turhaksi omalla kohdallani. Ja huom: tällä en arvostele toisten tapaa käyttää aikaa/somea, ainoastaan selvennän omia preferenssejäni ilman arvottamista. Tämä täytyy mainita, koska joskus tuntuu että omien preferenssien kertominen tulkitaan siten, että kaikenlainen muu on alempiarvoista. Minusta on hienoa, että on kirjagramia ja kirjapöhinää, mutta hienoa on myös se, että saa rauhassa pysytellä syrjässä.
Tuo mainitsemani jakso herätti kaikenlaisia ajatuksia omasta blogista ja bloggaamisesta, joten saatan kirjoittaa aiheesta joskus enemmän – jos jaksan. Ihan vaikka sen kunniaksi, että blogini täyttää ensi vuonna 20 vuotta.
Jos joku kokee teeskentelynä poseeraamisen kirjan kanssa, niin jättäisin koko kommentin omaan arvoonsa. Sitähän monet tekevät kautta somen: poseeraavat erilaisten juttujen kanssa tai ilman. Mitä väliä näkyykö kirjakuvassa kirjan lisäksi oma naamataulu tai peräti sääret.
Minä otin Apu360-palvelun, kun sen sai 1 eurolla kuukaudeksi vain päästäkseni lukemaan tämän Hosseinin pitkän esseen. Pitää vain muistaa lopettaa tuo, koska mitään muuta en sieltä varmaan lue (olisi mahdollista lukea kolmen lehden juttuja netissä). Olen tehnyt näin ennekin. Otin kerran Aamulehden kuukaudeksi, siitä piti maksaa kyllä enemmän, koska halusin lukea sen lukijoiden rakastaman toimittajan featurejuttuja, joita jotkut kollegat tämän toimittajan eläkkeellejäännin yhteydessä alkoivat syyttää sepitteiksi ja siitä nousi iso juttu.
PoistaEn ymmärrä, miksi Hosseini on niin ilkeä toisille naisille. Tässä esseessä hän väheksyy ja pitää tietämättöminä ainakin neljää kulttuurialan naista yhtään epäilemättä, että hän itse ei ehkä tajua heidän tyyliään, vaan ottaa sen liian tosikkomaisesti.
Yritin joskus tarttua Hesarin maksuttomaan tutustumistarjoukseen, jossa digilehteä saa lukea kuukauden maksutta. Ei onnistunut, koska ei ole suomalaista osoitetta (ulkomainen ei kelvannut). Tästä on aikaa, että onhan asia voinut muuttua (tiedostan, että Hesari on eri asia kuin Apu ja A-lehdet). Minulla ei enää ole edes suomalaista pankkitiliä enkä viitsi brittitiliäni käyttää tällaisiin. Minulle riittää suomalaismediasta se, mitä voin lukea maksutta. Sattuneesta syystä seuraan enemmän brittimedioita.
PoistaLuin silmäillen sen Piirimedian vastineen Hosseinille. En aihetta kommentoi, koska en ole Hosseinin esseetä itse lukenut enkä siten voi sitä itse tulkita. Mainitsemassani Takakansi-podcastin jaksossa heitettiin ilmaan ajatus (en tiedä kuinka vakavasti otettava), että koko homma olisi ennalta sovittu tempaus.
En olisi minä ilman kirjoja ja lukemista. Tuntuu, että melkein yhtä hyvin voisin lakata hengittämästä kuin lukemasta. Olen lukeva ihminen. Kirjakauppoihin sijoittuvissa kirjoissa on aina jotakin todella houkuttelevaa, mutta aika usein ne ovat pettymyksiä. Onneksi tämä ei kuulosta sellaiselta ja ilmestyykin keväällä suomeksi. En kuitenkaan säntää kirjakauppaan, vaan tein juuri kirjastovarauksen.
VastaaPoistaOn aina ihanaa kuulla, että on muita jotka kokevat kirjat ja lukemisen voimakkaasti osana minuutta.
PoistaMinulla oli ennakkoluuloja Morisakia kohtaan, mutta ehkä enemmän genrensä (feelgood) takia, joka ei ole ihan ominta. Mutta tästä pidin ja olisin suonut niitä kirjaviittauksia olevan enemmänkin ja niitä olisi voinut käsitellä myös enemmän. Mutta meni se näinkin.
Kiitos, tämä menee lukulistalleni!
VastaaPoistaMinulla kulloinenkin aika ja elämäntilanne vaikuttavat siihen, mitä luen. En tiedä, kertooko se minusta ihmisenä hirveän paljon.
Jep, nimenomaan elämäntilanne ja minulla myös yleinen mielentila vaikuttavat lukuvalintoihini. Ei niistä kukaan ulkopuolinen voi mitään päätellä. Tai siis toki voi, mutta pelkkää arvailuahan se on eikä kerro minusta mitään vaan lähinnä arvailijasta.
PoistaKiva kuulla, että kiinnostuit tästä!
Mielenkiintoista, että tämä on tulossa myös suomeksi. Pitääpä laittaa nimi mieleen. Ennen kuin tee jäähtyy ei ehkä ole ihan oikeaoppista feelgoodia, mutta lasken sen kuitenkin hyvänmielenkirjaksi, tai ehkäpä lohtukirjaksi paremminkin. Siitä pidin ja tarkoitus on ollut jatkaa sarjaa, mutta se on jäänyt jostakin syystä. Aistin tässä samanlaisia viboja.
VastaaPoistaTaitaa olla kahvi, joka jäähtyy. ;) Olen lukenut muinoin enkuksi sen ensimmäisen Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjan ja se oli ihan ok, mutta ei syntynyt tarvetta jatkaa kyseisen sarjan parissa. Sitä on käännetty ainakin enkuksi aika monta kirjaa. Tämä Morisaki on enemmän makuuni.
PoistaLohtukirja on muuten hyvä termi, ehkä tämä Morisakikin on enemmän lohtutyyppinen kuin feelgoodia.
Kirjat ja lukeminen on aina hyvä teema, toivottavasti suomalainen kulttuurikeskustelu siirtyy jossain vaiheessa keskinäisestä nokittelusta konkreettisten toimenpiteiden aktiiviseen esilletuontiin ja edistämiseen. Tähän asti kulttuuriväki on ollut kovin reaktiivista. Kannattaisi käydä hakemassa oppia manner-Euroopasta tai vaikkapa Norjasta.
VastaaPoistaMinna /KBC
Itse en juuri seuraa suomalaista kulttuurikeskustelua, joten siitä ei minulla ole sen kummempaa mielipidettä. Tällaisia (minun silmiini) yksittäisiä “myrskyjä” osuu joskus silmiin ja sitten saatan perehtyä niihin vähän enemmän, mutta huomaan että sisäinen draamalaamani on aika väsynyt. Onneksi voi olla vain sivustakatsoja tai pikemminkin olla katsomatta.
Poista