Murhaileva sisarus

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer
Atlantic Books, 2019
alun perin julkaistu 2017 e-kirjana Nigeriassa nimellä Thicker than Water.
s. 223
kirja on suomennettu nimellä Sisareni, sarjamurhaaja

 

Lagos, Nigeria.

Koreden illallinen keskeytyy, kun pikkusisko-Ayoola soittaa. Kyseessä on jälleen Oops I did it again -tilanne eli kolmas kerta, kun Ayoola vahingossa tappaa deittinsä. Miten siinä nyt silleen taas, Korede tuskailee mutta pakkaa siivouskamat ja rientää pelastamaan tilanteen. Toisin sanoen hankkiutumaan ruumiista ja verijäljistä eroon.

Oletin kirjan nimen perusteella, että miestä kaatuu kuin heinää mutta painopiste on enemmänkin sisarussuhteessa. Näkökulma on yksinomaan Koriden, jonka ristiriitaiset ajatukset ja persoonallisuus hiljaksiin avautuvat. Kaunis ja paljon huomiota miehiltä saava Ayoola jää lukijalle lopulta melko etäiseksi, vaikka murhamotiiveja jonkin verran avataan lapsuuteen liittyvin takautumin.

Ayoolasta piirtyy kuva hemmotellusta prinsessasta, jonka tärkein ihminen elämässä on hän itse. Muiden arvo mitataan hyödyssä itselle. Tällainen tunne minulle syntyi jopa Ayoolan suhteesta sisareensa Koredeen: vaikea nähdä aitoa kiintymystä sisarusten välillä, vaikka vissiin sitä kuitenkin esiintyy. Tai sitten uhriutuva ja viekkaasti näyttelevä Ayoola manipuloi Koreden(kin) uskomaan, mitä milloinkin haluaa – myös oman kiintymyksensä sisareensa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo. Henkilö joka hupsista vaan murhailee deittejään ja polkee sisartaan alas eikä muutenkaan erityisemmin piittaa toisten tunteista, ei voi olla kovin miellyttävä ihminen. Ayoolan luonteessa ei kehitystä tapahdu, joten sama meno jatkunee.

Kaikki romaanin henkilöt ovat melko fucked up, mutta minäpä pidin tästä kirjasta. Pidin Braithwaiten kirjoitustyylistä ja kirjan yleisestä tunnelmasta, joka on samaan aikaan sekä synkkä että kepeä.

Braithwaitelta julkaistaan ensi kuussa uusi romaani, Cursed Daughters. Aion lukea.

Kirjailijan sivut: https://oyinkanbraithwaite.co.uk/

Erokeskusteluja

Väitin edellisessä postauksessa, etten ollut saanut aikaiseksi ostaa matkakirjaa. Valehtelin. En tosin tietoisesti, en yksinkertaisesti muistanut että ostin Tuurista Keskisen kyläkaupasta Tatiana Elfin kirjan Erokeskusteluja (Into 2023, s. 332).

Kyläkaupan kulissit kunnossa

En enää muista, miten se on Suomi-kirjalistalleni päätynyt, mutta jos kyseiselle listalle pääsee, olen tutkinut kirjan etukäteen (koska listalle en mitä tahansa huoli). Kirjasta pulitin huimat viisi euroa. Erokeskusteluja ei valikoitunut matkakirjaksi koska ehdin aloitella Groffin Mestarinnan. 

Erokeskusteluja on kauttaaltaan dialogimuotoinen ja se on kirjoitettu alun perin äänikirjaksi. Dialogimuoto selvisi heti kaupassa selaamalla kirjaa, äänikirja-aspektista en tiennyt. Varmaan teos olisi äänikirjana toimivampi, mutta en jaksaisi sitä kuunnella, koska a) en jaksa kuunnella äänikirjoja ja b) tämän kuvittelen olevan kaiken lisäksi “meluinen” kirja.

Kaksi ystäväpariskuntaa on vetäytynyt mökille viettämään rentoa viikonloppua. Tosin rennosta voidaan olla monta mieltä. Ruokakriitikkona työskentelevälle Lauralle on tärkeää ruoka ja sen laatu eikä esimerkiksi makkarat täytä laatukriteerejä.

Kasperi on vastikään alaa vaihtanut ex-huippukokki, jonka nykyinen “kirjoitustyö” tuntuu Laurasta säälittävältä räpellykseltä. Instakulissit kimaltaa, mutta onko parin 5-vuotias poika Joel lopulta ainoa syy, miksi he ovat yhä yhdessä?

Sinillä ja Jessellä tuntuu menevän paremmin. He ova toistensa parhaat ystävät ja erilaisuudestaan huolimatta tai juuri siksi heillä tuntuu synkkaavan oikein hyvin. Kulisseja ei tarvitse kiillottaa ja paikkailla, kun ne pysyvät muutenkin kasassa. Vai… 

Kevyt tsättäily kääntyy illan edetessä vakavampiin aiheisiin ja patoutumia aletaan purkaa, piikkejä heitellä. 

Oletin kirjan henkilöiden (mm. tyylistä päätellen) olevan max. kolmenkympin alkupäässä, mutta ovatkin ilmeisesti nelikymppisiä. Vain Lauran ikä (noin 43) muistaakseni mainitaan, mutta käsitin että muut ovat suunnilleen samanikäisiä.

Tällaista ihmissuhdesäätöä lukiessani muistan jälleen, miten paljon inhoan tällaisia draamoja ja miten vieraiksi ne koen. Itse en kuuntele selkeästi pahantahtoista piikittelyä yhtään keneltäkään ja kaikkein vähiten kuuntelisin sitä puolisoltani. Monoa vaan perseeseen sille, ken yrittää. Ja yritetty on, nuorempana huonoitsetuntoisena ovimattona sitä aikansa sietikin. Sittemmin löysin omanarvontuntoni enkä enää siedä.

Myös piikittelevät “ystävät” joutavat painumaan vittuun (kirjassa kiroillaan eli jos kirosanat ahdistavat, skippaa teos). En tarvitse sellaisia “ystäviä”, en ole niin epätoivoinen. Jos on tarjolla vain piikkimattoa, valitsen itseni. So simple, no added drama.

Huom: Tässä kirjassa eivät ystävät erityisemmin piikittele toisiaan, vaan lähinnä ruoditaan niitä parisuhteita.

Erokeskusteluja on nopeasti etenevä ja siten kohtuullisen koukuttava dialogiromaani, jonka aiheet eivät kuitenkaan mene erityisen syvälle eivätkä ne resonoi minussa mitenkään, vaikka eräs aihe on sellainen, joka periaatteessa voisi (mutta käytännössä ei). 

Jos tarinasta haluaa löytää opetuksen, sellaisen voi nähdä. Se voisi mennä kutakuinkin näin: suhtautumistaan ja tapojaan voi pyrkiä muuttamaan, mutta arvojaan ja syvimpiä halujaan/toiveitaan ei oikein voi tai vaarana on katkeroituminen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.