Äitejä ja tyttäriä

Äitien ja (aikuisten) lasten – etenkin tytärten – suhteet kiinnostavat. En ole ainoa, sillä niitä löytyy kirjallisuudesta melko lailla. Minua aihe kiinnostaa nimenomaan fiktiossa: en usein ole kiinnostunut jonkun yksittäisen (julkisuuden) henkilön navankaivelusta liittyen omaan äitisuhteeseensa. Niitä välttelen, koska en jaksa sellaista että koko elämää tarkastellaan jonkin yhden asian (esim. juuri se äitiuhde) kautta. En tosin jaksa sellaista fiktiossakaan - esseet ja tutkimukset toki ovat eri asia, jos aihe kiinnostaa. Silloin hyvin rajattu näkökulma on perusteltu.

 

Avni Doshin (fiktiivinen) romaani Burnt Sugar (Penguin 2020, s. 230) käsittelee Tara-äidin ja Antara-tyttären välistä suhdetta ja sitä, miten tuo suhde on vaikuttanut ja yhä edelleen vaikuttaa erityisesti Antaraan. Romaanissa on yksi näkökulma, Antaran.

Tapahtumat sijoittuvat Puneen, Intiaan.

Välihuomautus: kirjailija on syntynyt ja varttunut Yhdysvalloissa ja asuu nyt Dubaissa.

Romaani alkaa mehevästi:

I would be lying if I said my mother’s misery has never given me pleasure.
I suffered at her hands as a child, and any pain she subsequently endured appeared to me to be a kind of redemption – a rebalancing of the universe, where the rational order of cause and effect aligned.
But now, I can’t even the tally between us.
The reason is simple: my mother is forgetting, and there is nothing I can do about it.

Oh, yes there is tekee mieli huomauttaa ja huomautankin. En tosin avaa tätä tokaisuani enempää, koska se on liian merkittävä tarinankulun kannalta.

Tara on alkanut unohdella asioita ja lääkäri epäilee hänellä olevan dementia. Antaran on pakko huolehtia äidistään, koska onhan hän sentään äiti. Selvää on, ettei suhde ole aivan mutkaton.

Tarina avautuu maltillisesti ja alkaahan niitä syitä löytyä. Syitä, miksi Antara halveksii ja vihaakin äitiään ja samalla on hämmentynyt omista rajuista tunteistaan. Oman äidin vihaaminen ei ole helppoa, vaikka äiti olisi tehnyt – tai ollut tekemättä – mitä tahansa.

Tara ei ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä järin kiinnostunut tyttärestään. Antaralle läheisimmäksi on muodostunut äidin ystävä Kali Mata isän loistaessa poissaolollaan.

Mehuisan alun jälkeen tapahtuu lässähdys. Tarina polkee paikallaan eivätkä monet epäoleellisuudet ole kiinnostavia oikein miltään kannalta katsottuna.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: mennyt, joka luonnollisesti valottaa Antaran ja Taran menneisyyttä ja suhdetta, mutta vain Antaran näkökulmasta.

Nykyisyydessä Antaraa vaivaa äitinsä mahdollinen dementia ja sitä myötä äidin oikut ja tempaukset. Antara ei itsekään tiedä mitä haluaa ja suhde aviomieheen Dilipiin joutuu koetukselle. 

Loppua kohden tarina saa kauhumaisia vivahteita. Olemme ihmissuhteittemme orjia eikä niitä pääse pakoon, joten pakko leikkiä mukana. En pitänyt Antarasta, mutta vielä vähemmän pidin hänen äidistään. Taralle kyse lienee vallasta ja ylivoimasta suhteessa tyttäreensä. Tytär ei ole tytär, vaan hänen kilpailijansa.

Jonkin verran löydän sympatiaa Taraa kohtaan, mutta kirjan loppu romuttaa sen pienenkin säälirippeen, jota ehkä voisin häntä kohtaan tuntea.

Kuulostaa näin tekstinä kiinnostavalta, eikö vain, mutta valitettavasti romaanin keskiosuus on suurimmaksi osaksi joutavaa tyhjäkäyntiä ja kohoaa uudelleen nousuun vasta ihan lopussa. Puuduttavaa luettavaa pääosin ja kirja tuntui huomattavasti runsaammalta (nyt ei niin imartelevassa mielessä) kuin sen 230 sivua.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken noin 80 sivun paikkeilla ja muutaman kerran myöhemminkin, mutta ajattelin että sinnittelen loppuun, kun ei ole kyseessä paksu kirja. Ehkä se loppu nyt sitten palkitsi. Ehkä. En oikein itsekään tiedä pidinkö tästä kirjasta. Paljon kiintoisaa ja hyvää on, mutta suurimmaksi osaksi sitten kuitenkaan ei.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.