Kiinnitin Kristina Ohlssonin kirjaa lukeissani huomiota siihen, ettei romaanin päähahmolla, Fredrikalla, ole lapsia. Se ilahdutti. Tosin kirjassa väläyteltiin, että lapsia ehkä halutaan ja niitä saattaa ehkä tulla. Ajattelin heti: voi ei.
Monissa dekkareissa (kyllä, käsittelen nyt vain dekkareita; en kaikkea kirjallisuutta) käsitellään keskeisten hahmojen (eli yleensä poliisien/tutkijoiden jne.) ykistyiselämääkin. Se on hyvä asia, sillä se taustoittaa ja tekee henkilöitä tutummaksi. Yleensä keskeisten hahmojen - etenkin jos on nainen - perheeseen kuuluu lapsia. No, niin se on kai usein normielämässäkin, kun ollaan tietyn ikäisiä.
Eräs yleinen teema näissä dekkareissa onkin sitten perheen (eli lasten) ja työn sovittaminen yhteen, ja etenkin sen hankaluus. Ihan kiva lisä kirjaan, ei siinä mitään. Mutta kun lähes jokaisessa dekkarissa pohditaan näitä samoja kuvioita, alkaa puuduttaa.
Minulla ei ole mitään lapsia vastaan (tämä pitää aina muistaa mainita, kun on itse lapseton), mutta alkaa tulla jo korvista tuo sama teema. On se juu vaikeeta, uskotaan. Tämä (lapsi)perhe-elämän sovittaminen poliisityöhön tuntuu olevan suosiossa etenkin dekkarisarjoissa.
Tuli mieleeni muutama dekkari(sarja), joihin ei ole ympätty lapsiperhe-teemaa:
Zoë Ferrarisin dekkarit (ainakin kaksi ekaa)
Henning Mankellin Kurt Wallander -sarja (Wallanderilla toki on tytär, mutta kirjoissa ei juuri jauheta perheen ja työn sovittamisen vaikeuksia)
Kristina Ohlssonin Nukketalo (muista en vielä tiedä, kun en ole lukenut)
Lee Childin kirjat (olen tosin vain yhden lukenut, mutta ne eivät vissiin ole ihan perinteisiä dekkareita muutenkaan)
Kai niitä muitakin on, mutta en jaksa liikaa ajatella. Voi tulla hedari. Tuleeko sinulle mieleesi dekkareita, joihin ei ole sotkettu lapsia jalkoihin pyörimään? Tekee myös mieleni kysyä, oletko sinä noin yleisesti ottaen edes huomannut tuollaista (minun mielestäni iänikuista) perheensovittamisteemaa dekkareissa (vai huomaanko minä sellaisen vain herkemmin, kun ei ole lapsia itsellä/olenko vainoharhainen?)? Ja jos olet, onko ihan jees vai alkaako tulla korvista?
Entä miksi sotkin Peter Jamesin tähän mukaan? No kun Peter siirtyy Roy Gracensa kanssa nyt tähän klassiseen miten sovitan perhe-elämäni työni kanssa - kaartiin.
Ps. Pohdiskelin tätä samaa teemaa jo Nukketalo-postauksessa, mutta asia jäi kaivelemaan.
Ps2. Jätetäänkö ne "ei ole pakko lukee, jos ei haluu" -kommentit pois. Olen siitä tietoinen eikä tarkoitukseni ole haukkua mitään dekkareita. Kunhan pohdiskelen.
 |
| - Oh Barbara, I love you so much. Let's have a baby! |
Ainakin Jarkko Sipilän Takamäki -sarja onnistuu tuossa aika kivasti, Takamäellä toki on lapsia mutta he jäävät suht. taka-alalle, esim. viimeisimmässä kirjassa lapset mainittiin ehkä kerran.
VastaaPoistaEn ole itse kauheasti kiinnittänyt juuri tähän huomiota, itse huokailen poliisien kehnoille ihmissuhteille - dekkari kuin dekkari, mutta aina ollaan eron partaalla tai erottu. (Paitsi Donna Leonin Guido Brunetti joka on ONNELLISESTI naimisissa.)
Sipilän (ja monen muunkin) suomalaisdekkaristin kirjat kiinnostavat, vaan aika vähän on tullut luettua. Suurimmaksi osaksi siis siitä, ettei ole täällä saatavilla. Mutta laitanpa Sipilän nimen ylös seuraavaa suomireissua silmällä pitäen.
PoistaJa kyllä juu, myös minun silmääni on pistänyt monien poliisien hankalat parisuhteet. Usein niihin liittyy myös niitä lapsiakin ja sitä, miten sovittaa perhe ja työ erotilanteessa. :D
Peter Jamesille plussaa siitä, että hänellä suhde kukoistaa. Ainakin toistaiseksi. Toisaalta pakollinen erodraama on saatu kirjaan kollegan kautta.
Luin hiljattain Philipp Kerrin Berlin Noir -sarjan avauksen (Liekit Berliinissä), ja siinä ei taivaan kiitos ollut juuri laisinkaan mitään yksityiselämän kuvioita, ei myöskään lapsia. Elättelen toivoa, että sarjan seuraavat osat jatkavat samaa linjaa (tykkäsin tuosta ekasta osasta).
VastaaPoistaLuin kesällä myös vanhempaa dekkariosastoa eli ainakin Ellery Queenia (Salaperäiset varoitukset, kirjoitettu 1940-luvulla) ja nautin todella, kun Elleryn yksityiselämästä kerrottiin ehkä kahden lauseen verran - vai oliko se vaan yksi lause? Erittäin piristävää näiden nykydekkarien keskellä, joissa esitellään ties mitä menneisyyden traumoja poliisin/salapoliisin jne yksityiselämästä. Traumaosasto ja ylenmääräinen yksityiselämä, lapsien kera tai ilman, eivät minuakaan suuremmin kiinnosta dekkareissa. :)
Pitikin heti käydä tutustumassa Philip Kerriin GoodReadsissa. Tiedän kirjailijan, muttei ollut mitään hajua hänen kirjoistaan. Tuotahan voisi kokeilla jopa: eipä ole tullut aikoihin luettua dekkaria, joka sijoittuu 1930-luvulle.
PoistaEllery Queenista en ollut kuullutkaan, mutta tutkin sitäkin jo alustavasti. Voisi laittaa kokeilulistalle senkin. Tykkään lähihistoriaan(kin) sijoittuvista romaaneista, mutta dekkareina niitä ei ole pahemmin tullut luettua. Kiitokset siis vinkeistä!
Tuntuu tosiaan, että nykyajan dekkareissa ei traumatonta poliisia näe. Aina löytyy joku luurankokokoelma kaapista tai sitten kaikki menee muuten vain päin peppua yksityiselämässä jne. Eivätkö kirjailijat luota siihen, että juoni voi vetää ilman extra-draamailuakin, jos siihen (juoneen) panostaa.
Mitä vähemmän yksityiselämää ylipäänsä dekkareilla sitä parempaa. Tai saa ollla, mutta ei tarvitse kirjoittaa siitä.
VastaaPoistaTuo kuva on herkullinen, jei!
Haha, saa olla yksityselämää, kunhan ei kirjoita siitä :D Minä kyllä tykkään, että taustoja valotetaan ja kerrotaan yksityiselämästäkin, mutta jotain rajaa kiitos, ja mielellään joskus jotain muuta kuin tuota perhe-elämän sovittamista työhön tai huoltajuuskiistoja tmv.
PoistaJoissakin dekkareissa se yksityiselämän kuvaus tuppaa menneen niin pitkälle, että itse juoni unohtuu kun pitää puida avioeroja, hypätä vieraissa jne. Jos haluan kunnon ihmissuhdedraamaa, valitsen luettavaksi chick litiä :D
Olen lukenut hyvin vähän uudempia dekkareita, mutta arvioiden perusteella nykyajan dekkareissa tunnutaan vetävän yksityiselämä hardcoreosastolle parisuhdekriiseineen ja lapsiongelmineen. Ehkä siksi luen enemmän vanhempia (1970-luvulta taaksepäin), koska niissä oikeasti keskitytään siihen rikoksen ratkaisuun (kyse kuitenkin on rikosromaanista, eli suositeltavaa olisi jos se olisi pääosassa). Eli jos kyllästyt uusiin dekkareihin, niin samoilla linjoilla MarikaOksan kanssa: kannattaa kokeilla retroa.
VastaaPoistaLukemani dekkarit tosiaan sijuoittuvat yleensä 2000-luvulle eli uudempaa kamaa ovat. Pitäisi tosiaan vaihtelun ja vertailunkin vuoksi lukaista vanhempia dekkareita. Agatha Christien kirjoja olen joskus lukenut ja niistä pitänytkin. En tosin muista mistään yksittäisestä kirjasta enää mitään. Voisi verestää muistia silläkin saralla. :)
PoistaOlen lukenut vähän dekkareita, mutta tv:n puolella rikossarjoissa on ihan sama juttu: etsivä "uhraa" perhe-elämänsä rikoksia ratkoessaan ja naisetsivä varsinkin juoksee kuin hullu syyllisenä ehtiäkseen kaiken, eikä kuitenkaan ehdi, vaan perhe kärsii.
VastaaPoistaSama pätee naisten kohdalla amerikkalaissarjoissa kaikkin muihinkin ammatteihin, esim. lääkäreihin ja juristeihin, Nurse Jackie, Good Wife ym.
Dekkareihin palatakseni, muistaakseni Matti Yrjänä Joensuun romaanien päähenkilö, konstaapeli Timo Harjunpää, ehti olla lastensa kanssa ja elää ihan normaalisti, vaikka ratkoikin vaikeita rikostapauksia. Joensuun kirjoista pidin, esim. esikoinen "Väkivallan virkamies" oli todella hyvä ja aikanaan uudenlainen dekkari juuri lämpimän perhe-elämän kuvauksen vuoksi.
MInä kyllä pidän siitä, että päähenkilöistä tehdään rikkaampia hahmoja kuvaamalla myös heidän perhe-elämäänsä, kunhan se ei ole pelkkää kliseistä ruikutusta, jossa lapset jäävät hunningolle ja ovat yhteensovittamaton asia työn kanssa. Todellisuudessa näin ei myöskään ole.
Joissakin, etenkin pitkäkestoisissa, tv-sarjoissa on mielestäni ihan ymmärrettävää, että niihin sotketaan ihmissuhteet ja muu draamailu mukaan. Jos ovat siis selkeästi jatkumoa. En tosin ole muistaakseni koskaan seurannut yhtään varsinaista rikossarjaa (vaikka tiedän useita nimeltä), joten ihan mutulla mietin tässä.
PoistaMutta tuli mieleeni eräs vanha rikossarja nimeltä "Silkkejä ja luoteja". Sitä katselun teininä ja siinä ei pahemmin poliisityöparin yksityiselämää kuvattu, vaan keskityttiin niihin rikoksiin (murhan selvittelyyn).
Matti Yrjänä Joensuu on jälleen kerran nimenä tuttu, mutta en ole hänen kirjojaan lukenut. Laitanpa hänetkin korvan taakse, josko kokeilisi. Vaikuttaa lupaavalta ja raikkaalta ilman perhedraamoja!
Minulla on "ongelma" näiden kirjasarjojen kanssa, koska valitettavasti monissa kirjoissa ei mainita, jos ovat sarjaa ja monesko osa kenties on kyseessä (minulla on pakkomielle lukea järjestyksessä). Se vähentää huomattavasti kirjaheräteostosten tekemistä, koska en millään muista ulkoa jokaisen sarjan kirjajärjestystä.
Ja juuri samaa mieltä olen kanssasi kuin tuossa viimeisessä kappaleessa kirjoitat. :)
Joensuun Harjunpää-kirjoja voi lukea kyllä ihan erillisinä teoksina. Niissä on kaikissa eri juoni ja eri rikos. Jos innostut lukemaan, niin kannattaa kyllä lukea ensin jokin alkupään teos, jossa tutustuu Harjunpäähän, esim. juuri tuo eka Väkivallan virkamies. Viimeiset teokset, kirjailijan mielenterveyden horjuessa kirjoittamat, ovat synkkiä ja kuin eri kirjoja kuin alun raikkaat dekkarit.
PoistaOkei, eli tämä on sellainen sarja jossa ei järjestyksellä ole väliä. Ehkä voin siis joustaa ja poiketa pakkomielteestäni ;) Laitanpa siis muistiin Väkivallan virkamiehen ainakin näin alkuun.
PoistaMinusta on ihan ok, että dekkarin salapoliisista tai poliisista tai muusta rikoksenratkaisijasta tehdään syvällinen henkilöhahmo luomalla hänelle taustaa ja yksityiselämää (vaikka rakastan kyllä Hercule Poirotia ja neiti Marplea, jotka ratkoivat rikokset aivan ilman perhesuhteita), mutta itse asiassa juuri äskettäin Erik Axel Sundin Varistyttö-dekkarin luettuani pohdin tätä samaa asiaa kuin Elegia postauksessaan - tai ainakin tuota poliisin parisuhdeongelma-aihetta. Varistytössä poliisinainen oli ongelmissa parisuhteessaan ja sama ongelma esiintyi toisellakin keskeisellä hahmolla. Jos lukee paljon dekkareita, tuo samojen ongelmien toistuminen alkaa ärsyttää. Rikoshan siinä enemmän lukijaa yleensä kiinnostaa.
VastaaPoistaTuossa Varistytössä ärsytti myös toinen ainakin tv-dekkareille tyypillinen juonikuvio: rikoksesta alkaa tulla poliisille henkilökohtainen. Kuinkahan monta kertaa on dekkareissa ja poliisisarjoissa käytetty se kortti, että rikollinen uhkaa lopulta poliisin perhettä ja tietenkin erityisesti lapsia?
Tietysti dekkari on kaavamainen genre ja kun lukee paljon muutakin, se ei haittaa niin paljon. Eniten itse ilahdun dekkaria lukiessani eniten silloin, kun kirja pääsee yllättämään. Varistytön kanssa kävi niin, joten nyt sitten odottelen, milloin saan sarjan kakkososan kirjastosta.
Tuli tässä huomanneeksi, että en tosiaan muista milloin olisin lukenut sellaisen dekkarin, jossa keskitytään lähes 100-prosenttisesti siihen rikokseen/murhaan tmv. Minulla ei siis sinänsä ole mitään hinkua sellaista välttämättä lukea, koska yksityiselämän kuvaus on kuitenkin osa henkilökuvausta. Ja minä mieluusti "tutustun" kirjan keskeisiin henkilöihin (tietyin, jo mainituin, rajoituksin). En ole muuten yhtäkään Agathan Poirot-kirjaa lukenut. Sen puutteen voisi korjata. Ja käsittääkseni niitä voi järjestysfriikkikin lukea miten tahansa. :D
PoistaKiinnitin huomiota samaan asiaan Varistytössä. Toisaalta se ei ole ihan yksioikoista, millainen rikollinen ja millainen uhka tuossa Varistyttö-trilogiassa naispoliisia uhkaa. Mutta juu, asetelma hieman häiritsi minua, mutta lähinnä sen yhtäkkisen lesboksi tai bi-seksuaaliksi muuttumisen takia. Minusta varsin kökkö ja epäuskottava käänne siltä osin.
Olen lukenut Varistyttö-trilogian toisenkin osan, Unissakulkijan, ja pidin kyllä siitäkin. Moni asia valottuu, mutta tietyllä tavalla vyyhti sotkeutuu silti lisää. Eli minut se sai spekuloimaan ja muuttamaan arvauksianikin - tai ainakin kyseenalaistamaan ne. Eli ihan jännityksellä odottelen viimeistä osaa.
Minusta tuo Ofelian mainitsema Varistyttö-sarja on juuri hyvä esimerkki päälleliimatusta kliseisestä rikostutkijan perhe-elämän kuvauksesta, mm. lesbosuhde tuntui vain laskelmoidulta, koska sillä ei ollut muutoin mitään tehtävää tarinassa, ihan kuin väkivalta mainoskikkana joissain elokuvissa. Pitää varmaan lukea kolmaskin osa, että voin todeta, miten kaupalliseksi voikaan kirjasarjan tuottaminen (en sano edes kirjoittaminen) mennä!
VastaaPoistaHmm, minä kyllä periaatteessa ymmärrän, miksi se lesbosuhde piti kirjaan ympätä. Onhan sillä tietynlainen merkitys ihan juonenkin kannalta, mutta niin... Olisi sen voinut varmasti tehdä toisellakin tavalla. Olen samaa mieltä kanssasi, että se lesboilu on kyllä aivan turha ja epäuskottava "teema" tässä kirjasarjassa. Eli joko on menty sieltä, missä aita on matalin, tai sitten on haluttu tumpata kirjaan mahdollisimman paljon kaikkea "kohauttavaa".
PoistaNoin muuten en ole kokenut tätä trilogiaa kaupallisena tai rahastuksen maku suussa tehtynä. Tällaisia samanlaisia väitteitä esitettiin Stieg Larssonin Millennium-trilogiastakin, mutta en yhdy niihinkään.
Varistytön kohdalla on kyllä helppo yhtyä tähän väitteeseen laskelmoinnista ja "kohauttamisesta", siihen kun on ympätty kuin tarkoituksella kaikki karmiva, mitä vain voi keksiä ja kohdistettu se vielä lapsiin, mikä on tietysti tehokas ratkaisu. Mutta onhan näitä kirjoja nähty, joten en tiedä, tuoko Varistyttö tähän genreen sinänsä mitään ihmeellistä (olen siis vasta lukenut sen ekan osan). Mutta vaikka kuinka olisi laskelmoitu, kirja veti minut ainakin mukaansa - ja se on lukiessa aina hyvä kokemus, juuri se mitä haen, vaikka tietysti olisi kiva, jos kirja sattuisi olemaan paitsi vetävä myös kirjallisesti tasokas. ;)
PoistaMinua kiinnostaa tämä kaupallisuus-ilmiö, jossa nostetaan tiettyjä romaaneja esille ja moititaan niitä laskelmoinnista/kaupallisuudesta. Mistä ne saavat oikeastaan alkunsa? En enää muista, miksi esim. Larsonnin Millennium-trilogia sai niskoilleen kaupallisuussyytteet. Olen kys. trilogian lukenut enkä kokenut sitä laskelmoivaksi. Itse asiassa se oli minusta varsin nerokas ja erilainen trilogia. Ei nyt kielellisesti mitenkään mieleenjäävä, mutta harvemmin dekkarit mitään runokirjoja ovat. ;)
PoistaMieleeni tulee lukuisia dekkareita, jotka yltävät brutaalisuusmittarilla Varistytön tasolle. Siksi en ihan tajua, miksi kirjalle on päätetty antaa "kaupallisuusleima". Mikä Varistytössä on sellaista, että juuri sitä sopii moittia kaupallisuudesta (periaatteessahan kaikki kirjat ovat kaupallisia; uskon, että harvassa on kirjailijat, jotka eivät mitään tuottoja toivo kirjaltaan)? Kliseistä Varistytössä on se lesboilu ja sitä kenties voisi pitää laskelmoituna efektinä; ainakin se on epäuskottava täyte kirjassa.
Mutta makuja ja tulkintoja on monia - ja saapi ollakin. :)
Liputan tässä Ian Rankinin Rebus-sarjan puolesta! (No, siksikin että ne ovat lähestulkoon ainoita dekkareita joista todella pidän...) Jossain määrin kirjoissa kyllä kuvataan Rebusin ongelmallista suhdetta aikuiseen tyttäreensä mutta pikkuisia ei näissä kirjoissa pyöri. Minusta erityisesti pohjoismaisen dekkarigenren tapa kuvata etsivän "kaurapuuro-arkea" on kuolettavan (sic!) tylsä.
VastaaPoistaEnpä olekaan Ian Rankinia lukenut, vaikka luonnollisesti nimenä hän on jälleen tuttu. Jostain syystä ei ole tullut perehdyttyä sen kummemmin herran tuotantoon. Vaan voisipa ottaa senkin kokeilulistalle. Yksityiselämää saa minun puolestani olla dekkareissa mukana, kunhan siis vaihteeksi jotain muuta kuin tuossa postauksessani mainittuja.
PoistaMinä en ole ainakaan toistaiseksi tylsistynyt pohjoismaisten dekkareiden "kaurapuuro-arkeen" (ihana termi!). :D Henning Mankellin Wallander-kirjat edustanevat sitä puolta. Ja minä olen ihan hulluna Wallanderiin!
Ranskalaisen Fred Vargasin Adamsberg-sarja on suosikkini. Adamsbergin yksityiselämä on välillä esillä ihan sopivissa määrin, ja sarja henkilöineen on tyyliltään sen verran omaperäinen ja perinteisestä dekkarista poikkeava, että kliseisyyttä ei pahemmin esiinny. :)
VastaaPoistaNo niin ja taas uusi nimi kokeilulistalle! Onneksi on koko elämä aikaa lukea :D Enpä muuten edes muista koskaan lukeneeni ranskalaista dekkaria. Tosin eipä tule ranskalaista kirjallisuutta muutenkaan paljon luettua, joten voisi sitä puutetta sitten samalla korjata. :)
Poista