torstai 16. tammikuuta 2020

Elämää ja ajatuksia ennen kuolemista

Vielä ehtii lukea Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen ja se mielessäni tartuin jo aikapäivät hyllyssäni maanneeseen Paul Kalanithin postuumisti julkaistuun muistelmateokseen When Breath Becomes Air (suom. nimellä Henkäys on ilmaa vain). Kalanithi kuoli maaliskuussa 2015 syöpään sairastettuaan sitä pari vuotta.


Kirjan alkusanat on kirjoittanut Abraham Verghese, joka on koonnut kirjan Kalanithin kirjoittamista muistiinpanoista.

Kalanithi on lähes valmis neurokirurgi, jolle syöpä ja sen kohtaaminen on tuttua työn puolesta. Kun Kalanithi saa itse syöpädiagnoosin, tuntuu se kohtalon ivalta. Mutta Kalanithi ei kyseenalaista sairastumistaan kysymällä miksi juuri minä, vaan miksi en minä. Niin. Ei syövältä ole kukaan turvassa.

When Breath Becomes Air osoittautui melko lailla toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Vaikka Kalanithin diagnoosi on alusta lähtien läsnä, on läsnä myös vahva elämänmaku ja -halu sekä muistot.

Kalanithi kertaa lapsuuttaan ja uraansa, tekemiään valintoja. Ehkä tärkeimpänä myös elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä: mistä syntyy mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä? Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat niinikään Kalanithin intohimoja ja hän opiskelikin kirjallisuutta ennen kuin päätti lähteä opiskelemaan lääketiedettä.

Ja nyt tunnen itseni kamalaksi kirjoittaessani ja hyvä niin. Sillä uskon Kalanithin olleen taitava kirurgi ja muutenkin kaikin puolin sopiva lääkärin/kirurgin työhön. Sen sijaan ainakin näissä muistelmissa teksti tuntuu paikoin väkinäiseltä ja etäiseltä. Kielenkäytössä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan. Tuntuu hirveältä sanoa näin, mutta lukeminen oli ajoittain kuin olisi kompuroinut kivikossa tai kulkenut metsätietä kompastellen juuriin ja milloin mihinkin.

Paul Kalanithi oli varmasti upea persoona ja erittäin taitava neurokirurgi, se on selvää. Mutta minut sai liikuttumaan vasta Kalanithin vaimon Lucyn kirjoittama epilogi.

Myönnän "pelänneeni" tätä kirjaa, sillä anoppini kuoli syöpään muutama vuosi sitten sairastettuaan sitä ensin reilut viisi vuotta. Siksi tämä kirjakin unohtui sinne hyllyyn. Huomaan, etten oikein jaksa tällaista realistista "kuolemakirjallisuutta", koska minulla itselläni on pakonomaisia kuolemisajatuksia muutenkin, joten kirjan myötä niitä tuli sitten vatvottua pohjamutia myöten. Tämähän ei missään nimessä ole Kalanithin "vika", vaan kyse on omista pakkomielteistäni.

Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air
The Bodley Head 2016
s. 255

Kirjasta on blogannut muun muassa Pauline von Dahl, joka koki sen huomattavasti voimakkaammin kuin minä, ja siksi haluan juuri hänen kirjoitukseensa linkittää. Myös Kirjasähkökäyrän Mai on blogannut kirjasta.

14 kommenttia:

  1. mielenkiintoista, olen laskenut et tarvitsen parikymmentä vuotta kaikkien kirjijeni lukemiseen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en ole moista laskenut, mutta aika kauan kyllä menisi oman hyllyn lukemiseen :D

      Poista
  2. Tällaisesta kirjasta en ole kuullutkaan. Minä luin Astrid Swanin Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä, jossa kirjailija tilittää elämäänsä, kun sairastaa parantumatonta syöpää. Aika ahdistavaa luettavaa sekin oli, vaikka todella rohkea teko kirjailijalta.
    Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en taas ole kuullut tuosta mainitsemastasi Swanin kirjasta. Luulen, että tämä aihe saa nyt toistaiseksi jäädä. Tämä Paul Kalanithin kirja ei sinänsä ollut ahdistava johtuen kaiketi Kalanithin tyylistä, joka oli tavallaan melko “etäinen”.

      Poista
  3. Minä mietin tätä kauan ja hartaasti, mutta en nyt pysty! Arvaappa mitä sitten. Otin sellaisen vahvenna itseäsi -oppaan, joka vaikutti hirväen valoisalta. Heti kirjan alussa kävi selväksi, että kirjoittaja oli sairastunut melanoomaan kuten minäkin! Pistin sivuun, mutta otin sitten kuitenkin esiin. Elän toivossa, että lopussa kiitos seisoo. Mutta en voi lukea kuin pätkissä, vaikka siinä ei nyt syövällä yhtään mässäillä, vaan enemmänkin sillä, mikä juuri kiinnostaa: Miksi toisten henkinen kantti on tässä kovempi kuin toisten. Minä olen aina kuin juonut elämää, noussut kaikkiin juniin, rakentanut elämästä kaikkien aistein juhlat. Kukaan ei kertonut, että elämä on liian lyhyt. Miksi emme saa vaikka edes kahta elämää, kun olisi niin paljon kiinnostavaa.

    Olen pahoillani, että vastasin kommenttiisi vasta äsken, on ollut vähän vauhdikasta, kun R. menee aamusta yhteen päiväkirurgiseen toimenpiteeseen etc.etc.

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei kannata väkisin lukea jotain, jos kokee ettei aika ole oikea tmv. Melkoisia sattumia/yhtäläisyyksiä tuossa mainitsemassasi kirjassa: en ihmettele, että sitä tekee mieli lukea vain pätkissä. Elämä on arvaamatonta ja menee miten menee. Sinulle lähetän sylillisen haleja ♥

      Poista
  4. Muistan kun luin Kalanithin tarinasta jossain amerikkalaisessa lehdessä. Oli niin surullista että hän kuoli sellaiseen mitä käsitteli työssään,kohtalon ivaa. Äitini serkku oli sydänkirurgi,joka kuoli vähän yli 40.vuotiaana kun juoksi aamulenkillä,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kohtalon ivaa todellakin ja minua näissä aina surettaa se, että niin elämänjanoisen täytyy “lähteä”. Anoppini viimeisiä aikoja oli kauhea katsella, kun elämänhalua olisi vielä ollut (se tosin hiipui loppua kohden), mutta “poistua” täytyy. :(

      Poista
  5. Kirjasta nousi kyllä amerikkalainen työnarkomania vahvasti esille, myös se halu menestyä ja päästä parhaimpiin piireihin. Kalanithi oli vahvasti työorientoitunut ja vakavasti sairaanakin teki pitkää päivystysvuoroa, ehkäpä juuri sen tähden, että talous ei antanut myöden jäädä sairastamaan ennen kuin oli pakko. Uskon, että kirja on siksi tökkö, koska sen on koonnut joku toinen henkilö Kalanithin muistitikulta. Sitähän ei tiedä mitä tämä toinen henkilö on lisäillyt tekstiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kyllä ymmärsin, että Kalanithi nimenomaan halusi työskennellä “viimeiseen asti” eikä jäädä aktiivisesti sairastamaan. Eiköhän töistä jättäytyminen olisi onnistunut aiemminkin, sillä olihan Kalanithilla varakasta sukua jne.

      Kirjan alkusanat kirjoittaneen Abraham Verghesen tyyli on kyllä melko lailla toisenlainen kuin Kalanithin osuuksien. Tämä tulee esille todella selvästi ainakin enkunkielisessä versiossa. En siksi sinänsä usko, että Verghesen on niitä sen kummemmin muutellut. Mutta tätähän emme voi kumpikaan varmasti tietää. :)

      Poista
  6. En ole itse teokseen tutustunut, syöpäsairaita kylläkin useita saatellut.
    Tuhannen taalan kysymys onkin esittämäsi: Mistä syntyy mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä? Sen olen havainnut, että kaikkein ankarinta on ns. elämättä jäänyt elämä silloin, kun peräseinä häämöttää.
    Mielestäni äskettäin edesmennyt Maarit Feldt-Ranta kiteytti idean loistavasti: "Jonain päivänä minä kuolen, mutta sitä ennen kaikkina muina päivinä minä elän."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että mielekäs ja tarkoituksenmukainen merkitsee tosiaan eri asioista eri ihmisille. Sekin, mikä on “täysillä elämistä” vaihtelee riippuen henkilöstä. Itse olen mietiskellyt elämän tarkoitusta ja päätynytkin lopputulokseen: minä en usko, että elämällä on sen kummempaa tarkoitusta.

      Hieno lainaus Feldt-Rannalta! <3

      Poista
  7. Monet ihmiset varmasti haaveilevat kirjailjan urasta, mutta harvat osaavat oikeasti kirjoittaa todella hyvin. (Mikä on hyvää, on toki asia, mistä ollaan tosi monta mieltä.) Toivottavasti kirjailija kuitenkin nautti kirjallisuuden opinnoista, vaikka lopulta vaihtoikin alaa.

    Minulle tällaisena syöpäkertomuksena voimakkaimmin on jäänyt erään oululaisen noin 20-vuotiaan nuoren naisen blogi. Hän piti blogia sairastumisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä sen pito loppui. Jonkun ajan kuluttua hänen poikaystävänsä oli tehnyt blogiin päivityksen, jossa ilmoitti, että blogin pitäjä oli kuollut. Se iski silloin lujaa, sillä olin oikeasti elänyt bloginpitäjän sairaudessa mukana. Olen sen jälkeen jonkin verran vältellyt tämänkaltaisia julkaisuja, sillä suojelen itseäni samanlaiselta tunnereaktiolta, jonka sain siitä blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Kalanithi todellakin nautti kirjallisuuden opinnoistaan, mutta lääkärin ura sitten kuitenkin voitti.

      Seurasin itsekin taannoin erästä youtubettajaa, joka sairasti syöpää (menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen). Oli melkoisen raastavaa enkä varmaan voisi nyt sellaista seurata, kun anopin kuolema on vielä liian liki, vaikka siitä jo aikaa onkin.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.