maanantai 11. helmikuuta 2019

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.


Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.