keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Värit kateissa

Vaikka olen kiinnostunut japanilaisesta kirjallisuudesta, olen tähän asti onnistunut olemaan lukematta Haruki Murakamin kirjoja. Onnistunut sinänsä on väärä termi, koska en ole varsinaisesti pyrkinyt olemaan lukematta H. Murakamin kirjoja - ei vain ole kiinnostanut ja jos ei kirja kiinnosta, en yleensä koe aiheelliseksi sitä lukea.


Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
Alkuper. Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi, 2013
Harvill Secker 2014
Englannistanut Philip Gabriel
S. 298
Kirja on suomennettu nimellä Värittömän miehen vaellusvuodet


Värien maailmassa Tsukuru kokee olevansa kaikin puolin väritön: edes nimessä ei ole väriä. Värittömyys on huutomerkki, joka korostuu kun neljän parhaan ystävän sukunimissäkin on väriä. Silti ystävykset muodostavat tiiviin ryhmän ja he kasvavat yhdessä muutamia vuosia, kunnes Tsukuru poistetaan ryhmästä ilman kummoisia selityksiä. Sanotaan vain, ettei hänen kanssaan haluta enää olla missään tekemisissä.

Vaikka Tsukuru on tässä vaiheessa jo muuttanut Nagoyasta (jossa ystävykset varttuivat ja jonne muut jäivät) Tokioon, hylkääminen sattuu. Toista vuottaan opiskelevan Tsukurun ei ole mahdollista nähdä ystäviään niin usein, mutta tieto heidän olemassaolosta on rauhoittanut. On aina ollut paikka, johon palata. Nagoya ilman ystäviä ei tunnu palaamisen arvoiselta. Eikä Tsukuru lopulta sinne usein palaakaan, vaikka hänen etäiseksi jäävät vanhempansa asuvat siellä.

Ystävien hylkääminen suistaa Tsukurun itsetuhoisten ajatusten viidakkoon, josta hän etsii ulospääsyä puolisen vuotta ennen kuin valitsee elämän. Päivät seuraavat toisiaan, sitten kuukaudet, vuodet. Elämä on olemista olemassa: ei sinänsä kauheaa mutta merkityksetöntä ja jokseenkin turhaa. Ikääntyä voi kasvamatta, mutta kasvaa ei voi ikääntymättä. Sillä mitä kasvua tapahtuu, jos vain kulkeutuu raiteilla vuodesta toiseen saapumatta koskaan millekään asemalle tietämättä oikeastaan muutenkaan missä on?

Kunnes 36-vuotiaana Tsukuru kohtaa Saran ja jokin muuttuu, mutta ei Tsukurun, vaan Saran halusta. Tsukuru ei avaisi silmiään, ellei olisi pakko; hän ei pysähtyisi asemalle, vaan jatkaisi ohikulkuaan. Mutta Sara sysää, suorastaan pakottaa hänet liikkeelle. On kohdattava ystävät, jotka käänsivät Tsukurulle selkänsä - on aika tietää miksi.

Colorless Tsukuru jne. on kuin juna itsekin, mutta tässä junassa ei ajeta asemien ohi - niille pysähdytään ja levitetään värikäs piknikliina ja juodaan kahvit, kuunnellaan tarinoita. Sitten taas jatketaan matkaa kohti loppua, joka on toinen alku. Kohti loppua, jossa väritön vihdoin löytää värinsä. Ehkä.

Melko lailla lumouduin tästä surumielisestä yleisilmeestään huolimatta toiveikkaasta ja lämpimästä kirjasta. Murakami kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti ja suoraviivaisesti, mutta ei selitä. Hän jättää monia kohtia avoimeksi, ei kuitenkaan niin paljon että se ärsyttäisi. Lukijalla saa olla omakin mielikuvitus, lukija saa itsekin päättää kun hänen puolestaan ei päätetä. Täytyy vain uskaltaa päättää.

Vaikka olisi vain ikääntynyt, voi silti vielä kasvaa.


Colorless Tsukurussa... mainitaan useammankin kerran Lisztin Le Mal du Pays, ja sillä on keskeinen merkitys kirjassa. Luonnollisesti googletin kyseisen kappaleen, koska se ei ollut minulle ennestään tuttu. En ollut ainoa, ensimmäinen näkemäni kommentti: "Haruki Murakami brought me here." Juu, me too.

Nyt kun Haruki-neitsyys on mennyt, voisin harkita lukevani jotain muutakin häneltä. En ole järin suuri maagisen realismin ystävä (tai ehkä olenkin, mutta olen ennakkoluuloinen), joten Tsukuru oli hyvä valinta aloittaa Harukiin tutustuminen, koska siinä ei sellaista (maagista realismia) juuri ole. Norwegian Wood kiinnostaa eli kenties kokeilen sitä jossain vaiheessa.


Tsukurusta löytyy useita bloggauksia, linkitän tähän muutaman: Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Philip Gabrielin käännöksiin voi aina luottaa, mitä ei voi sanoa kaikista japanista englanniksi kääntävistä.

8 kommenttia:

  1. Ah, tää oli kyllä Murakamin kirjoista yksi sympaattisimpia! Itse oon tykännyt erityisesti kans siitä Miehiä ilman naisia -novellikokoelmasta, sekään ei sukella pääsääntöisesti niin syvälle maagiseen realismiin kuin esimerkiksi Kafka rannalla tai Maailmanloppu ja ihmemaa. Vaikka nekin oli superihania tietenkin. Ja tietty juurikin Norwegian wood, siitä mun Murakami-kausi lähti.

    Nyt oon pitänyt tietoista taukoa kyseisestä kirjailijasta tosin, hän on hieman maneeriensa vanki välillä. :D Tosin kukapa ei, mutta jos lukee viisi kirjaa samalta tyypiltä alle pariin vuoteen, tulee ne toistuvuudet ehkä hieman liiankin iholle. Mutta nyt kun Murakamista puhutaan, niin tulipa kirjailijaa pitkästä aikaa ikävä! Ehkä tänä vuonna taas voisi johonkin kirjaan tarttuakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taisi käydä hyvä tuuri, kun juuri tähän tartuin ensimmäisenä Murakaminani, vaikka mitä nyt joitakin juttuja kirjasta luin, niin moni ei pidä tätä Murakamin parhaimmistona vaan päinvastoin. Voi olla, että ne muut Murakamit eivät sitten puhuttele minua samalla tavalla kuin tämä. Mutta sitäpä ei voi tietää kokeilematta.

      Norwegian Woodista luin hieman ja sen teemat kiinnostavat, joten sitä varmaan seuraavaksi joskus kokeilen. Luulen siis, etten ihan heti jatka Murakamiin tutustumista, koska olen edelleen hieman ennakkoluuloinen ja sitten silmiini vielä osui ns. Murakami-bingo, joka ei varsinaisesti saanut minua innostumaan :D Olen noita mainitsemiasi Murakamin novelleja harkinnut, mutta on tosi vaikea päästä tästä "novellivammasta": en siis jostain syystä jaksa keskittyä novelleihin, mutta romaanien kanssa ei ole vastaavia keskittymishäiriöitä. Ihme juttu.

      Poista
  2. Värittömän miehen vaellusvuodet olivat kyllä minulle ihan liian värittömät. Norwegian Woodista on tullut minulle yksi lempikirjoistani ja ihastuin myös elokuvaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, havaitsin blogikierroksellani, että moni ei tälle Tskurulle niin lämmennyt kuin muille Murakamin kirjoille. Se tietenkin saa minut pohtimaan lämpenenkö minä niille muille Murakamin kirjoille. Ainakin yhden aion vielä joskus kokeilla. En ole tuota Norwegian Woodin pohjalta tehtyä elokuvaa nähnyt. Jos kirja miellyttää, niin kenties katson sen joskus. :)

      Poista
    2. Olen vähän samoilla linjoilla kuin Mai - värittömältä tuntui. Muistaakseni luin tämän Kafka rannalla -teoksen jälkeen. Mulle on varman sittenkin jäänyt parhaiten mieleen Suuri lammasseikkailu. Siinä oli jotain maagista lumoa, vaikka tietenkin tipahdin kärryiltä monesti.

      Poista
    3. Riitta, niin ne maut vaihtelevat ja kirjat kolahtelevat eri tavalla :)) Jos sijoitan tämän Murakamin kirjan muiden lukemieni japanilaisten kirjojen joukkoon, niin suuri osa kiilaa sen edelle. Jännä kyllä, miten Murakami jakaa mielipiteitä ja kullakin on ne omat lempiteoksensa. Saas nähdä miten minulle käy: ehkä jokin muu Murakamin kirja viekin vielä enemmän mennessään!

      Heh, lammasseikkailu oli siis sinulle sellaista kyytiä, että piti käydä kaatumassa välillä ;) Minulla menee helposti hermo, jos en ymmärrä kirjaa. Tykkään kyllä, että annetaan tilaa lukijan mielikuvitella itsekin, mutta jos menee liian sekavaksi niin tylsistyn.

      Poista
  3. Kiitos kirjan esittelystä. Minulla on tämä vielä lukematta. Norwegian Wood kirjana ja elokuvana oli minulle hyvin mieluinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä tosiaan tuo Norwegian Wood lukea seuraavana Murakamina sitten kun aika on sopiva. Tämä Tsukuru oli jotenkin tainomainen, vaikka olikin varsin "realistinen". Jokin tässä kirjassa vain kolahti minuun eli kannattaa lukaista jossain vaiheessa!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.