Hae tästä blogista

torstai 30. marraskuuta 2017

Ken menneitä muistelee...

Huutava puu

Kirjastomme nettipalvelu (jonka kautta voi hallinnoida omia tietojaan ja lainojaan, tehdä varauksia jne.) on ollut alhaalla jo yli viikon. Sivuston päivittämisen piti kestää vuorokausi, mutta se venyi ja vanui. Viimein tänään sivusto alkoi toimia, mutta on hyvin hidas ja tahmea ja sieltä puuttuu tietoja.

En ennen katkoa tajunnut, miten riippuvainen minusta on tullut kirjaston online-palvelusta. Minulla on siellä kirjalistoja, joita en ole jaksanut muualle kirjata, koska voin sieltä kätevästi varata tietyn kirjan kun on oikeanlainen fiilis. Kirjojen palautuspäivät ovat siellä muistissa, muualla minulla ei sitä tietoa ole.

Pilvilinna repeilee

Minulle on lisäksi kertynyt pitkä lista kirjoja (sekä uutta että vanhaa), jotka haluan tarkistaa, että ovatko saatavilla kirjastoalueellani. Täällä ei ole mitenkään itsestäänselvää, että kaikki julkaistut kirjat (edes uutuudet) saa kirjastosta (kuten Suomessa). En viitsi jokaista lukemaani kirjaa ostaa, koska en halua omistaa kaikkia kirjoja ja toisekseen tilakin alkaa olla rajallinen. Kirjamakuni on sellainen, että suurta osaa kirjoista, jotka haluan lukea, ei saa kirjastosta muutenkaan.

Elämässä on väriä, edelleen.

Kirjamakuni vaihtelee kausittain. Tällä hetkellä kiinnostaa erityisesti muistelmateokset. Pidän muistelmista (toki hyvin valikoivasti, kuten asiassa kuin asiassa), koska niissä on usein mielenkiintoista pohdintaa ja ajatuksia. Tällainen läjä muistelmia minulla on nyt lainassa kirjastosta.


1. Martin Faulks: The Path of the Ninja (Random-laina, vaikutti niin kiinnostavalta)
2. Melissa Fleming: A Hope More Powerful than the Sea (kertomus syyrialaisesta Doaasta ja pakolaiskriisistä, ei olekaan varsinaisesti muistelmateos)
3. Reni Eddo-Lodge: Why I'm no Longer Talking to White People About Race (nämä ovat esseitä, mutta sallittakoon toinen poikkeus muistelokasassa kun aihe kiinnostaa)
4. Xiaolu Guo: Once Upon a Time in East (luen parhaillaan, ihan loppusuoralla olen)
5. Alom Shama: The Young Atheist's Handbook (Itä-Lontoossa muslimiyhteisössä varttunut britti-ex-muslimi kertoo miksi luopui uskosta jne.)
6. George East: A Year Behind Bars (George toteuttaa haaveensa ja perustaa pubin, tämäkin ihan random-laina)

Peili

Tällä hetkellä minulla on kaksikin muistelmateosta kesken.

Ensimmäinen on Henry Marshin Do No Harm (suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta), jolle on muuten ilmestynyt jo jatko-osakin (Admissions: Life as a Brain Surgeon), joka tietenkin pitää lukea jossain vaiheessa.

Vedenalainen aurinko

Toinen on Xiaolu Guon Once Upon a Time in the East, joka on kasvukertomus. Kirja on todella kiinnostava monessakin mielessä - eikä vähiten kulttuurikuvauksessa. Guo itse tuntuu olevan törmäyskurssilla oman kulttuurinsa kanssa, mikä ei ole ihme. Mutta kirjoitan kirjasta pidemmin, kun olen sen lukenut kokonaan (ja sama juttu Marshin kirjan kanssa).


Ulkokuvat toissapäivältä - niillä ei periaatteessa ole mitään tekemistä tekstin (paitsi kuva-) kanssa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kadonneen sisaren arvoitus

Luin Karin Slaughterin kirjoja joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi. Luin jompaa kumpaa sarjaa, muistaakseni Grant Countia pari ekaa kirjaa. Ne olivat ihan luettavia, mutta niin on moni muukin kirja.

Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.


Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset

Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.

Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.

Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.

Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.

Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.

Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.

Entä se väkivalta sitten?

No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).

En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.

Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.

Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.



Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.


Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Se leviää kuin virus

Spiral on jatko osa Suzukin legendaariselle Ringille. Halusin lukea Spiralin heti Ringin jälkeen, kun tarina on yhä tuoreessa muistissa. Ihan turha halu toisaalta, sillä Spiral on ns. itsenäinen jatko-osa (ja sen oikeasti voi  lukea ja ymmärtää lukematta Ringiä) ja siinä selitetään melko seikkaperäisesti Ringin tapahtumia.

Koska Spiral spoilaa Ringiä, tämä kirjoituskin hieman spoilaa. Jos siis olet aikeissa lukea Ringin, jatka tästä oman harkintasi mukaan.



Koji Suzuki: Spiral
alkuper. Rasen 1995
HarperCollins 2005
S. 281
Englannistanut Glynne Walley

Spiral sijoittuu Tokioon ajallisesti lähes heti Ringin jälkeiseen aikaan jatkuen siitä lähes saumattomasti tosin uusien henkilöiden (joskin joitakin samojakin esiintyy) myötä. Patologi Andon pöydälle saapuu Ringistäkin tuttu henkilö, nimittäin professori Ryuji (joka kuoli Ringin lopussa). Asia järkyttää Andoa, sillä Ryuji oli hänen opiskeluaikainen toverinsa.

Ruumiinavauksessa tapahtuu kummallisia asioita. Ikään kuin Ryuji lähettäisi viestin Andolle tuonpuoleisesta. Eikä minkä tahansa viestin, vaan koodin jonka Ando onnistuu ratkaisemaan. Seuraa lisää koodeja. Seuraa lisää omituisia tapahtumia, virus. Ando pääsee mystisen "ringin" jäljille. Siinä ohessa käydään pikakelauksella läpi Ringin keskeiset tapahtumat, jotka minä koin hieman puuduttavina, koska ne olivat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Spiralissa on paljon koukkuja, jotka roikottavat lukijaa kuin kuollutta sikaa. Se vie lukijan ihan uusille urille, se flirttailee scifin kanssa. Kauhua on vain nimeksi, mutta sitä on. Se (kauhu) pysyttelee lähinnä taustalla aavistuksena, henkäyksenä. Kunnes muuttuu lihaksi. Lukija saa niksautella aivojaan monenlaisiin asentoihin tämän mysteerin edetessä.

Spiral on asteen Ringiä synkempi. Ja kierompi. Miten valitset, kun valinnanvaraa ei oikeastaan ole? Tai et edes tiedä, mitä valitset.

Brutaalisuusmittarin neulan asetan nyt täyteen nollaan. Mittarin perusajatus on, että nolla edustaa ns. "perusraakuutta", jota (dekkareissa/trillereissa/kauhussa) kirjassa on oletuksena. Oletusraakuus on kuitenkin niin mietoa ja vähäistä, että sen kestää hyvin herkkäkin lukija. Ei siis mitään yksityiskohtaisia väkivallantekokuvailuja ymv.

Spiralissa samoin kuin Ringissä on jännite ja jännitys luotu ihan muilla kuin väkivaltaisin keinoin. Ja voin todeta, ettei kirja väkivaltaa kaipaakaan ollakseen kiinnostava ja hyvä. Joskus mietin (kenties ilkeästi), että on aidan matalimmasta kohdasta menemistä tuutata kirja täyteen väkivaltaa ja kuvitella, että se tekee kirjasta hyvän ja kiinnostavan. Laiskuutta, sanoisin. Ja minua ei edes runsas väkivalta sinänsä haittaa. Korkeintaan se voi puuduttaa ja jopa tylsistyttää, jos tulee tunne että väkivalta on kirjassa itseisarvona ilman sen kummempaa perustelua.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Liisa brexitmaassa

Brittilä on huumorikirjojen kultamaa. Huumoria väännetään niin monesta asiasta, ettei ole ollenkaan vaikea täyttää kokonaista myyntipöytää kirjakaupassa pelkästään huumorikirjoilla. Aiheet vaihtelevat ja niitä riittää, joten jokaisen huumorimakuun varmasti löytyy jotakin.

Brexit on edelleen tapetilla päivittäin sekä uutisissa että varmasti monien paikallisten mielissä. Kaikessa tohinassa on monelta päässyt unohtumaan, että vaikka enemmistö äänesti brexitin puolesta, se enemmistö on hyvin niukka -  neljän prosenttiyksikön luokkaa. Maa jakautui melko totaalisesti kahtia. Neljän prosenttiyksikön takia poliitikot menettivät järkensä ja siirsivät isosta asiasta päätöksen tekemisen kansalle. Sitä sitten sanotaan demokratiaksi.

Itse kutsun sitä tyhmyydeksi, sillä kansaäänestys ei tässäkään maassa ole sitova. Siitä ei tee sitovaa se, että Cameron sanoo niin. Kansa tekee päätköksiä mutulla ja tunteella (ja valheiden pohjalta, kuten rumassa kampanjoinnissa saimme nähdä), poliitikkojen pitäisi olla se järjen ääni ja pohtia vaihtoehtoja ihan konkreettiselta kannalta. Nyt ei olla mietitty mitään, ei edes erosuunnitelmaa. Ei sille ollut kukaan vaivannut ajatusta. Vähän sama kuin hyppäisi kaivoon pää edellä ja toivoisi, ettei se ole kovin syvä. Tai olisi edes vettä, ettei pää halkea.

En ole huolissani omasta elämästäni Brexitin takia (sen sijaan surettaa etenkin niiden nuorten natiivien puolesta, jotka haluavat avoimuutta - eivät maan sulkeutumista). Minulla on jo plan B (ei, en ole palaamassa Suomeen), joten voin istahtaa olemattomaan nojatuoliini katsomaan kuinka tämä minulle rakkaaksi tullut maa sahaa oksaa jolla istuu. Miksi niin kiire lähteä? Eikö vastuulliseen päätöksentekoon kuulu myös toimintastrategioiden laatiminen ennen varsinaista toimintaa. Ei ilmeisesti.

Kirjan kansi ja muu kuvitus: Ollie Mann

Alice in Brexitland (Leavis Carroll, Ebury Press 2017) kuvaa sadusta tutun kaavan voimin Brittilän EU-kansanäänestyksen vaiheita. Kirja on omistettu David Cameronille, jota ilman tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu (tarvinnut kirjoittaa). Alkuperäisen tarinan (Alice in Wonderland/Liisa ihmemaassa) muistaminen ei ole tarpeen, mutta siitä on etua.

Alkuperäisen sadun valkoinen jänis (White Rabbit) edustaa David Cameronia ja on nimeltään David Camerabbit. Camerabbitilla on kova kiire luikkia koloonsa havaitessaan, mitä on tullut tehtyä. Alice seuraa Camerabbittia ja siten päätyy Brexitlandiin seuraamaan mitä omituisempia "poliittisia" keskusteluja ja touhuja.

Leavis Carroll (joka on kirjoittajanimi, kirjailijan oikea nimi on Lucien Young) marssittaa kirjaan joukon nimekkäitä (britti)poliitikkoja satuhahmoiksi väännettynä. Irvikissaa (Cheshire Cat) edustaa Nigel Farage, jonka kanssa Alice piipahtaa Yhdysvalloissa asti. Siellä tavataan Trumpty Dumpty, joka istuskelee muurinpalasella ja twiittaa sormet punaisina.

Alice was finding the company of this loud-mouthed Egg-man far from pleasant. She felt an urge to return to Brexitland, whose strangeness was at least more familiar. To do that, she would need to locate the Cheshire Cat.
"Have you seen a pussy?" she (Alice) asked.
"If I had," the Egg replied, "I would've grabbed it, believe me."

Miten Alice pääsee takaisin kotiinsa? Pieruhuumorilla.


Alice in Brexitland naurattaa ajoittain, mutta samalla se on myös melko kulunut. Mitään uutta (ei tosin varmaan ole tarkoituskaan) se ei asiaan tuo paitsi lähestymistavan: kieltämättä oli aika kutkuttavaa lukea tunnetun sadun "kaavalla" tehty poliittinen parodia. Yllättäen kirjan tyhjäpää eli Alice kasvaa kirjan myötä suunnilleen ainoaksi tolkun ääneksi.

Mietin kuinka tärkeä tämä kirja ehkä on kirjoittajalleenkin. Huumorin voimin voi käsitellä hyvinkin kipeitä asioita, myös ihan kansallisella tasolla (sitä tarvetta nämä kirjat täyttävät, mielestäni). Tässä kirjassa koko järjettömyys lauotaan ulos Alicen suulla (maistoin jopa hieman saarnaamisen makua). Jopa pieni tyttönen tajuaa enemmän kuin kokeneet poliitikot, joista osa ei ole kiinnostunut ottamaan vastuuta, osa sanoo mitä sylki suuhun tuo ja osa pohtii lähinnä omaa uraansa ja miten sitä voisi edistää.

Surullisenhauskaa, koomista. Ja samalla oikeastaan pelottavaa. Todenmukaisuus tekee sadusta pelottavan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Vapautuminen


Blogissani on kategoria nimeltä Thamesin rannat. Se olikin päässyt minulta unohtumaan niin kuin moni muukin asia. Bloggausmielekkyyskin on ollut hieman hakusessa viime aikoina. Löysin sen kuitenkin uudelleen (kirjoitin pitkät lätinät aiheeseen liittyen, minkä jälkeen maalasin tekstin ja pamautin sen avaruuteen - ihanan vapauttavaa).


Musiikki ja värit ja kuvat ovat palanneet elämääni. Olen ollut pitkään nuokuksissa. Jos en enää ikinä voisi kirjoittaa, en välittäisi. Sillä minulle tärkeintä ovat kuvat ja taide. Ja musiikki. Niin paljon voi sanoa sanomatta mitään. Eikä tarvitse selitellä: tulkinta on vapaa, se on katsojalla. Niin kuin kirjassa se on lukijalla.


Lokilla on oikeus mielipiteeseensä.


Sillan alla ei voi nukkua, koska se on varattu. Vedelle.


Olen juonut kahvia viimeksi pari viikkoa sitten. Sitä ennen meni pannullinen päivässä. Ehkä vielä joskus voin. Ei silti ole ikävä. Ruoka on vain ruokaa, juoma vain juomaa. Mitä väliä.


Goodbye.


Herättelen hiljaisuutta, en tiedä herääkö se.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ylösnousemus

Olen ollut sen verran tömäkästi sairaana, että on pitänyt sairaalassakin käydä makaamassa (ei mitään hengevaaraa kuitenkaan). Siksi blogini vaikeni salaperäisesti ja ennakoimattomasti. En ole edes pystynyt lukemaan,vaan elämä on mennyt ohi kivuliaassa koomassa.

Vaan mitä tekee kirjarakastaja päästessään ensimmäistä kertaa ulos yli viikkoon? No menee tietenkin ostamaan toipumislahjoja itselleen. Nämä kolme löydöstä tarttuivat mukaani eri charity shopeista:

Kenzaburo Oe: Rouse Up O Young Men of the New Age!
Ryu Murakami: Piercing (olen lukenut Murakamilta aiemmin In the Miso Soupin)
J.M. Coetzee: Youth (Disgrace eli Häpeapaalu luettu)

Tuttuja?


Jouluhörhelöt olivat saapuneet kaduille koomaillessani toisissa sfääreissä. En vietä joulua, mutta pidän joulun alusajasta. Pidän joulukoristeista ja -valoista, vaikka kotona en koristele. Nautin koristuksista muualla.

Vaikka antijouluihminen olenkin, pyrin aina osallistumaan asuinalueeni vuotuisiin joulukinkereihin. Ne ovat parin viikon kuluttua eli ehdin toipua priimakuntoon ennen sitä.


Teki hyvää päästä ulos tuulettamaan itseään. Nyt menen lukemaan. Ette arvaakaan millaiset vieroitusoireet ehti tulla, kun ei pystynyt ollenkaan lukemaan!