Hae tästä blogista

tiistai 12. syyskuuta 2017

Aikuisten satu

Odafe Atogun: Wake Me When I'm Gone
Canongate 2017
S. 199

Paikat ja niiden nimet eivät ole tärkeitä tässä kirjassa, mutta oletan että olemme Nigeriassa koska kirjailija on nigerialainen ja asuu Nigeriassa.

Ese asuu miehensä ja lapsensa kanssa kylässä, jossa perinteillä on suuri merkitys: ne (traditiot) ovat tavallaan lakeja, joita tulee noudattaa. Taikauskoiset papit määräävät lait ja kylän johtajan tehtävä on huolehtia, että niitä noudatetaan ja julistaa tarvittaessa asianmukaiset rangaistukset.

Kun Esen mies kuolee, Eselle kerrotaan että lesken pitää avioitua puolen vuoden kuluttua miehensä kuolemasta tai hän menettää lapsena huoltajuuden. Lapsen huoltajuus annetaan enolle. Huostaan annettuja lapsia kohdellaan yleisesti ottaen huonosti ja heitä piestään.

Ese ei ole kiinnostunut avioitumaan, mutta ei tietenkään halua luopua pojastansakaan. Esen suku on katkaissut välit Eseen jo aikoja sitten, koska Ese ei suostunut avioitumaan kylän johtajan kanssa. Ese on siis pulman edessä: miten toimia saadakseen pitää lapsensa joutumatta naimisiin kammottavan kylän johtajan kanssa, jolla jo ennestään on läjä vaimoja.

Tätä kirjaa voi lukea kriittisenä ja kantaa-ottavana tarinana, jossa kyseenalaistetaan vanhat - ja usein julmat erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvat - perinteet, tavat ja uskomukset. Vaikka kirjan traditiot tuskin ovat todellisia, niitä voi verrata yhä joissakin paikoissa/kylissä/heimoissa olemassa oleviin brutaaleihin traditioihin, jotka ovat olemassa "koska näin on aina ollut". Perinteitä puolustetaan vetoamalla jumalien vihaan sun muihin katastrofeihin (esim. sokeutumiseen), jotka kohtaavat ihmistä, jos hän ei perinteitä noudata.

Toinen tapa lukea kirjaa on ottaa se vastaan aikuisten satuna ja sivuuttaa sen mahdollinen kriittinen sanoma. Wake Me When I'm Gone on kuin maaginen satu, jossa tapahtuu melko paljon ja nopealla tempolla. Juonivetoinen romaani valmistaa lukijaa lopun opetukseen. Sellainenhan saduissa usein on. Ja happy end.

Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, mutta ajoittaiset coelhomaiset "elämänviisaudet" hieman häiritsivät lukukokemustani. Mikä on onnellisuuden salaisuus? Se selviää lukemalla kirjan. Itse olin oksentaa suuhuni. Sori. Mutta annan anteeksi yksinkertaistukset, koska lukukokemus oli niin erilainen ja huomaan, etten jaksa enää pillastua moisista. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten ei vain kiinnosta enää.

Ei kiinnosta mikään, oikeastaan. Maailmani taitaa olla muuttunut taas mustaksi. Noh, sellaista se on. Herättäkää minut sitten, kun olen poissa.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kukaan ei tätä minulle henkilökohtaisesti suositellut, mutta kirja oli nostettu erilliselle pöydälle, johon kirjastovirkailijat laittavat suosittelemiaan kirjoja.

4 kommenttia:

  1. Voi Ele <3
    Luin bloggauksesi mielenkiinnolla ja kirja kiinnostaa kovasti, onkohan siitä suomennosta. Olen aina kiinnostunut naisista, jotka pistävät kampoihin kirjoissa.

    Herätetään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole suomennosta, kirja on niin uusikin vielä. Ehkäpä se suomennetaan, seuraillaan tilannetta. :)

      Kiitos Mai <3

      Poista
  2. Terveiset täältä mustasta maailmasta. Ollaankohan me samassa? Toivoisin niin <3
    Herätään sitten joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On niin mustaa, ettei näe. Mutta ehkä läheisen läsnäolon voi aistia. Ettei ole ihan yksin <3

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.