maanantai 29. helmikuuta 2016

Lämminhenkinen tarina koko perheelle

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura
Karisto, 2013
S. 108
Kannen kuva ja muu kuvitus Loviisa Raussi

Entä jos kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon?

Ellilän luomassa maailmassa eivät ole. Yksi Jura-niminen on jäänyt elämään täyttäen vatsaansa ihmisten roskilla. Jura kulkee öisin välttääkseen hämmentämästä ihmisiä, vaikka tuskinpa sitä kukaan näkisi kuitenkaan: ihmiset ovat sokeita ja liian kiireisiä ehtiäkseen avata silmänsä (ja mielensä) kunnolla ja nähdä.

Lasten maailmassa on vielä tilaa mielikuvitukselle ja kyvylle nähdä. Yksinäinen Johannes ystävystyy Juran kanssa ja he alkavat viettää öitänsä yhdessä keräillen pulloja auttaakseen erästä perhettä, jossa raha on tiukilla.

Johannes ja Jura on satumainen ja unenomainen kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ellilän kieli on selkeää ja soljuvaa, lapsille sopivaa. Aikuislukija näkee kirjassa hieman toiselaisiakin ulottuvuuksia kuin lapset. Olen aistivani hienovaraista arvostelua materialistista ja luontoa turmelevaa elämäntapaa kohtaan. En osaa sanoa näkeekö lapsi sitä tekstissä, mutta itse nyökyttelin päätäni Ellilän humoristiselle tyylille.

Johanneksella oli asiat hyvin. Hänen piti periaatteessa olla hyvin onnellinen poika. Hänellä oli isä ja äiti ja kaunis koti ja oma huone, jonka ikkunoihin ripustetuissa verhoissa oli värikkäitä helikoptereita. Hänellä oli käytössään uusimmat tietokonepelit ja hänen komeronsa olivat täynnä kiinnostavia leluja, kuten pattereilla toimivia lentäviä lautasia, jodlaavia marsilaisia...

Kiire kiire kiire. Vanhemmat eivät ehdi olla läsnä lapsilleen, eivät tajua että lapsi kaipaa vanhempiaan. Fyysisten perustarpeiden täyttäminen on vain osa vanhemmuutta. Kirja ei silti syyllistä. Tämä ei ole mikään saarnakirja, vaan kiehtova tarina lapsen kokemasta maailmasta lapsen silmin.

Jos minulla olisi lapsi, lukisin ehdottomasti tätä kirjaa hänelle iltasaduksi. Koska ei ole lapsia, luin kirjan itselleni iltasaduksi. Sen tunnelmaan oli lämmin ja lempeä uppoutua ja kansien sulkeuduttua nukahtaa levolliseen, toiveikkaaseen uneen.Tämä on koko perheen kirja: siis myös lapsettoman perheen.

Kirjan taianomainen kuvitus on Loviisa Raussin tekemä. Kuvitus käy vuoropuhelua tarinan kanssa: kuvien kohtaukset on vaivatta tunnistettavissa tarinasta ja tyyli on yhtenäinen. Tarina hivelee mieltä, kuvat silmää.

torstai 25. helmikuuta 2016

Mäkätys: uutuuskirjadraama kirjakaupassa

Harvemmin jaksan keuhkota kirjauutuuksista, vaikka joitakin teoksia suurella mielenkiinnolla odotankin. Saahan ne sitten kaupasta, kun aika on kypsä. Paitsi ettei saa, ellei kyseessä ole joku maailmanluokan julkkis, jonka teosta on hehkutettu mediassa jo puoli vuotta ennen sen julkaisua.

Keigo Higashinon uusin käännösromaani A Midsummer's Equation julkaistiin tiistaina 23.2. Olin melko varma, ettei sitä heti silloin kirjakaupasta (paikallinen Waterstones) saa, mutta kävin silti kurkkimassa. Kävin eilenkin kurkkimassa. Menin tänäänkin kurkkimaan. Ei ollut eikä tule.

Sen sijaan Higashinon vanhempaa romaania (Journey Under the Midnight Sun, käytän teoksesta myöhemmin lyhennettä JUMS) oli ilmestynyt oikein trilleriesillepanopöydälle. Kyseisen opuksen ollessa uusi, sitä ei kaupassa näkynyt. Siis mitä helvettiä? Mikä tässä on logiikka?

Ymmärrän toki, ettei kaikkia uutuuksia voi kirjakauppoihin tilata, koska tilat ovat rajalliset ja kirjoja julkaistaan melkoisesti. Sen sijaan en ymmärrä, miksi tilataan samalta kirjailijalta vanhaa kirjaa, kun uusi on JUURI julkaistu. Tämä on tapa joidenkin kirjojen kohdalla eikä mikään poikkeustilanne.

JUMSia ei ole muuten aiemmin Waterstonessa näkynyt. Ei edes sen julkaisun aikaan. Noihin aikoihin muistelen nähneeni Higashinon Malicen, joka on julkaistu ennen JUMSia (tilasin lopulta JUMSin Amazonista). Näen tässä selkeän kaavan, mutta en ymmärrä kaavan merkitystä.

Waterstonessa on muuten  näytteillepanopöytä otsakkeella "Books you may have missed." Siinä on usein puolisen vuotta sitten julkaistuja käännöskirjoja, joita ei kys. kaupan hyllyllä ole koskaan nähty. Ei ihme, että joku on saattanut missata.

Väitin tuossa aiemmin, että Higashinon uutukaista eli Midsummer's Equationia ei ole tulossa Waterstoneen. Mistäkö tiedän? Koska menin raakkumaan kassalle, että oliskos panna tuoretta Higashinoa. Ei tosiaan ollut eikä ole tulossa, mutta erikseen kyllä voivat tilata niin kuin kirjakaupoissa yleensä voidaan. Pistin tilaukseen, se tulee joskus - ilmeisesti maanantaiksi.

Vertailun vuoksi: Jos tilaisin sen Amazonista ennen tiettyä kellonaikaa, saisin sen samana päivänä. Ainoa syy, miksen tilannut on se, että ymmärtääkseni Amazonin tällä hetkellä ainoa saatavilla oleva versio kirjasta on jenkkiläinen ja minä haluan nimenomaan brittilaitoksen.

En tänään jaksanut räksyttää puodissa, mutta kun haen kirjan, aion kysyä miksi he tilasivat vanhoja Higashinon kirjoja eivätkä tätä uutta. Luonnollisesti he eivät tiedä, veikkaan. Kysyn silti. Kohteliaasti toki, sillä käyn kyseisessä liikkeessä usein ja haluan käydä jatkossakin.

Tässä liki on myös WHSmith, mutta sieltä nyt varsinkaan on turha etsiä mitään (vaikka toki tsekkasin sieltäkin). En laskisi WHSmithiä edes kirjakaupaksi: se on krääsäkauppa, jossa on kirjoja. 

Kiitos, helpotti.


Kuvan lintu ei liity tapaukseen.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Alistuminen nauratti ja suututti

Michel Houellebecq: Submission
Alkuper. Soumission
William Heinemann, 2015
S. 250
Ranskasta englannistanut Lorin Stein
Kirja on suomennettu nimellä Alistuminen

Varoitan, nyt tulee todella sekava ja epäjohdonmukainen mietelmä, jonka perusteella ei oikeastaan kannata vetää mitään johtopäätöksiä tästä kirjasta.

Kannattaa myös muistaa, että lainaukset on irrotettu kokonaisuudesta, joten kontekstin kadotessa, ne voi ymmärtää vähän miten sattuu. Selitän kyllä tarkemmin kysyttäessä, mutta noin muuten en jaksa. Haluan vain ulostaa nopeasti (en tiedä, mikä kiire minulla on - tai no, ehkä haluan päästä kirjasta eroon pian) tämän erikoisen lukukokemuksen.

En ällöönny herkästi, mutta Houellebecqin Submission onnistui sekä ällöttämään (melkein tekisi mieleni korvata sana ällöttää sanalla vituttaa) että naurattamaan. Etenkin romaanin alussa minua nauratti kuivahkosti ja jaksoin kiistellä kirjan kertojan, Francoisin, kanssa.

Ennen kuin jatkan lätinääni, koen aiheelliseksi mainita ettei minulla ole mitään hajua Houellebecqin oletetusta persoonasta eli pohdin romaania ja sen tarjoilemia ajatuksia fiktiona eikä kiinnosta kirjailijan omat asenteet.

Houellebecq esittää romaanin alussa Francoisin suulla, että kirjan rakastaminen on ennen kaikkea kirjan kirjoittajan rakastamista ("...to love a book is, above all, to love its author..."). Höpö höpö, sanon minä (väite menee samaan kategoriaan sushin kanssa: valotan sushi-asiaa seuraavssa kappaleessa). Kirjailija ja hänen kirjansa ovat eri asioita. Ellei kyseessä ole päiväkirja, mutta se onkin sitten ihan eri asia.

Nauroin Francoisin väitteelle Everyone always says yes to sushi. Hän vielä perustelee väitteensä, mutta nauran sillekin, enkä jaksa siteerata sitä tähän. En voi sietää sushia. Eli - kirjassa voi lukea mitä tahansa ja minä olen reippaasti ja iloisesti eri mieltä ja jään tarvittaessa jopa riitelemään kirjan henkilön (en siis kirjailijan) kanssa aiheesta. Luonnollisesti saan viimeisen sanan, koska henkilö ei koskaan vastaa.

Joissakin asioissa kyllä samastuinkin kertojaamme tai jos en nyt varsinaisesti samastunut, niin olen ajatellut itsekin samoja asioita (muun muassa olemisen oikeutusta ja elämisen mielekkyyttä) ja koen ne läheisiksi aiheiksi. Toki ilman miessovinistista vivahdetta: Francoishan ei kovin korkealle naissukupuolta arvosta.

Juonireferaatti pähkinänkuoressa: Eletään lähitulevaisuuden Ranskassa, vaalit ovat ovella, vaalit tulevat ovesta sisään ja sen seurauksena vallan saa käsiinsä muslimi Ben Abbes. Me kaikkihan tiedämme, mitä tapahtuu länsimaisessa kauhuskenaariossa, kun muslimit saavat vallan: voimaan astuu tietysti sharia.

Professori Francois kokee elämänsä huippuhetkien olevan ohi. Niin sanotuista huippuhetkistäkin on aikaa ja elämä tuntuu melko turhalta. Ei edes paneta enää niin paljon kuin ennen, lohtua tuo onneksi hyvä ruoka ja erityisesti juoma.

Pronominin "her" voisi yhtä lailla korvata pronominilla "him". In your face.

Francois ajelehtii päivästä ja paikasta toiseen, käy pitkiä keskusteluja niin sanottujen ystäviensä kanssa ja muuten vain harhailee ajatuksissaan.

My articles were clear, incisive and brilliant. They were generally well received, especially since I never missed a deadline. But was that enough to justify a life? And why did a life need to be justified? Animals live without feeling the least need of justification, as do the crushing majority of men. They live because they live, and then I suppose they die because they die, and for them that's all there is to it.

Submissionissa olisi niin paljon tarttumapintaa, etten millään jaksa kaikkea ottaa esille tässä mietteessäni. Olen jättänyt esimerkiksi kokonaan mainitsematta edesmenneen ranskalaisen kirjailijan, Joris-Karl Huysmansin, jota Francois pitää ystävänään. Huysmansilla on melko keskeinen rooli tässä kirjassa, vaikka kuollut ja kuopattu onkin. Huysmans on punainen lanka, joka kulkee läpi kirjan aina veemäiseen loppuun asti.

Mitä tulee kirjan nimeen, sen voisi selittää lyhyesti kutakuinkin näin: Miehet alistuvat (Islamin) uskonnon laeille, naiset alistuvat miehille. Miesten kohdalla alistuminen menee tietenkin niin, että silloinkin noukitaan rusinat pullasta ja alistutaan silleen itselle sopivalla tavalla esimerkiksi juomalla alkoholia ja ottamalla useita vaimoja. Lienee selvää, ettei naisten pullissa ole rusinoita. Oikeastaan naisilla ei ole edes pullaa.

In the end, my cock was all I had.

Juu, kyllä tässä kirjassa miehetkin saavat kyytiä. Tämä on satiiri ja sellaisena se kannattaa lukea. Muuten voi alkaa nuttura kiristää epämukavasti päänahkaa.

Tuskin olisin kiinnittänyt tähän kirjaan mitään huomiota, ellen olisi lukenut siitä Ompun blogista. Omppu (terveisiä toveri ja kiitos kun kirjoitit Alistumisesta!) jätti kirjan kesken syistä, jotka hän kertoo blogissaan. Minua taas kirja alkoi kiinnostaa juuri noiden syiden takia.

Summa summarum: no, lukihan tuon. Ajoittain hieman tympi ja puudutti, mutta ehdottomasti Submission oli lukemisen arvoinen ja jopa viihdyttävä, koukuttavakin. Jos ei politiikka kiinnosta, ei tätä kannata lukea. Minua periaatteessa kiinnostaa, mutta en tiedä kiinnostaako ranskalainen spekulatiivinen politiikka ja salaliitot.

Ainakin Mika (Taas yksi kirjablogi) on kirjoittanut Alistumisesta. En ole vielä lukenut hänen kirjoitustaan (olen juuri menossa lukemaan), mutta nopean silmäyksen perusteella se vaikuttaa varsin perusteelliselta ja kiinnostavalta. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Kun vegeily lähtee lapasesta

Han Kang: The Vegetarian
Alkuper. Chaesikjuuija, 2007
Portobello Books, 2015
Koreasta englannistanut Deborah Smith
S. 183

Haluan alkuun esittää porttiteorian, koska ne ovat niin suosittuja.

Esimerkiksi nyt kun sallitaan kahden samaa sukupuolta olevan avioliitto, on siitä vain kivenheitto siihen, että ihminen voi mennä lampaan kanssa naimisiin.

The Vegetarianissa ei tosin ole kyse avioitumisesta, vaan kasvissyönnistä ja porttiteoriani liittyykin siihen. Kun henkilö ryhtyy kasvissyöjäksi, seuraava aste on tietenkin vegaanius. Vegaaniudesta ei ole pitkä matka vegetatiivisuuteen (onko tuo edes sana?) eli henkilö muuttuu kasviksi - tai ainakin haluaisi muuttua. Eikös ole hieno porttiteoria - ehkä pitäisi kasvissyönti kieltää.

No joo, meni vähän överiksi, anteeksi. Mutta tässä kirjassa on kyse juuri siitä: Yeong-Hye ryhtyy kasvissyöjäksi ja jättää sitten maitotuotteetkin pois. Lopulta hän jättää kaikenlaisen syömisen pois. Miksi? En kertoisi, vaikka tietäisinkin tarkalleen. Nimittäin tutkimattomat ovat ihmisen aivoitukset - etenkin jos vintillä viiraa ja oma todellisuus on toisenlainen kuin toisten.

Kirja kietoutuu Yeong-Hyen ympärille antamatta hänelle itselleen kertaakaan suunvuoroa. Toisaalta Yeong-Hye ei paljon puhu muutenkaan, eikä lopulta ehkä ajattelekaan - ainakaan halua ajatella. Ensin suuna päänä on Yeong-Hyen intohimoton aviomies, jota vaimon vegeily ärsyttää. Miten niin tottelevaisesta ja kunnollisesta vaimosta tuleekin sellainen itsepäinen möllöttäjä.

Aviomies kantelee vaimonsa vanhemmille asiasta, vanhemmat pyytelevät häpeillen anteeksi tyttärensä moukkamaista käytöstä. Asia otetaan esille Yeong-Hyen sisaren perheen tupareissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin toivottu.

The Vegetarian tuo ainakin länsimaalaiselle silmiinpistävästi esille perhehierarkian, jossa mies on "kuningas". Nainen voi käydä töissä, jos vain kykenee hoitamaan kodin, miehen tarpeet ja mahdolliset lapset itsekseen. Mies voi auttaa, jos häntä huvittaa, mutta sen varaan ei kannata laskea.

Melko erikoinen romaani, sanoisin. Kertojan vaihtuvuus (enpä paljasta niitä kahta muuta kertojaa) toi mielenkiintoisen jännitteen, joka kantoi läpi kirjan. Jokin tietty huippu jäi kuitenkin uupumaan, mutta sepä ei estä minua haluamasta lukea myös Kangin uutukaista nimeltään Human Acts.

Runsaiden ja toivottavasti riittävän kattavien tutkimusteni perusteella The Vegetariania ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi.

Jälleen nousen tämän kirjan kera Kurjen siiville. Eihän tässä ehdi muuta kuin lennellä!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Maaginen loikkaustarina

Hwang Sok-Yong: Princess Bari
(alkuper. 2007)
Periscope, 2015
Koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
S. 240
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Ei kannata kauhistua kirjan nimeä, vaikka prinsessahommat olisivat omalta kohdalta taakse jäänyttä elämää - jos sellaisia fantasioita siis koskaan olikaan. Tämä ei ole mikään vaaleanpunainen söpöstelykirja, jossa suurin ongelma on herne patjan alla.

Kirjan kertojan nimi on Bari. Hän ei ole mikään prinsessa, vaikka on saanut nimensä korealaisen legendan prinsessan mukaan. Kirjassa sekoittuvat kiehtovalla tavalla sekä lihallinen kertoja-Barimme että legendan prinsessa-Bari.

Bari on sisarkatraasta seitsemäs ja valtava pettymys vanhemmilleen, sillä kovasti on toivottu poikaa. Bari hylätäänkin heti syntymänsä jälkeen, mutta perheen koira pelastaa hänet.

Välihuomio: Kirjassa viitataan toisinaan ihmiseen se-pronominilla kuten suomen kielessäkin usein tehdään. Sen sijaan englannin kielessä käytetään elollisista (eläimistäkin) yleensä hän-pronomonia (eli he tai she). En usko, että tämän kirjan kohdalla on kyseessä halveksuva se-pronominin käyttäminen, vaan ainoastaan kulttuuriero.

"Little Mother, maybe it's time we gave it a name," Grandmother said.
"Name her 'Sorry' or 'Letdown', because that's how I feel. Sorry and let down."

Barista tulee läheinen etenkin isoäitinsä (ja koiran) kanssa: heitä yhdistää muun muassa intuitiivinen herkkyys sekä kyky kommunikoida eläinten ja kuolleiden henkien kanssa.

Barin Perhe asuu pohjoiskorealaisessa kaupungissa nimeltä Chongjin. Seesteinen elämä muuttuu, kun nälänhätä alkaa ravistella maata. Perheellä on suhteita, joiden ansiosta he pärjäävät ihan kohtuullisesti, kunnes se (perhe) lopulta hajoaa/hajotetaan Barin ollessa 12-vuotias.

Princess Bari on maagisella realismilla höystetty loikkaustarina. Olen lukenut useita Pohjois-koreasta loikanneiden tarinoita ja tämän voi laskea samaan kerhoon sillä erotuksella, että kyseessä on fiktio ja lähestymistapa satumainen (ei ole ehkä kuvaava sana, mutta en nyt keksi muuta), vaikka mikään satuhan tämä ei ole, ja kirja on selkeästi suunnattu aikuisille. Samoin kirjasta voi tunnistaa tiettyjä suuria tapahtumia, joita on mediassakin reposteltu paljon. Palaan niihin myöhemmin alkaessani nillityksen.

Princess Bari on alussa (noin sivulle sata) kiehtovaa luettavaa. Kiehtovuus säilyy vielä Kiinassakin, kun raja on ylitetty. Mutta kun pakomatka jatkuu Lontooseen, kirjan tainaomainen tunnelma murtuu. Se muuttuu likaiseksi ja lihalliseksi, jotenkin tavanomaiseksi. Muutama uusi henkilöhahmo onnistuu pitämään kirjan kiinnostavuutta yllä, mutta  nämä henkilöt lopulta sivuutetaan muiden tapahtumien myötä.

Mukaan saadaan lopulta vedettyä jopa 9/11, mikä on minulle suuri turn off. Tapaus on jo yli kymmenen vuotta vanha (ei tosin ollut kirjailijan kirjoittaessa tätä kirjaa eli periaatteessa saatan nillittää turhaan) ja silti sitä pitää vielä jauhaa ja puida ihan kuin ei muualla olisi koskaan tapahtunut kauheuksia. En vain jaksa ja minusta se ei edes sopinut tähän kirjaan. Tai no, sopihan se kun laittoi sopimaan eli kuten valveutunut lukija voi päätellä, saadaan tähän loikkaustarinaan sotkettua vielä terrorismikin - ja muslimit.

Ettekä ikinä arvaa: myös vähemmän repostelua enää herättävä "Lontoon pommituskin" on saatu mahtumaan mukaan romaaniin. En ehdota, ettei näistä saisi kirjoittaa (tässä niitä tosin vain raapaistaan pinnalta), mutta itse olen jotenkin lopen kyllästynyt kaikenlaiseen terrorismikuvaukseen sitä paitsi tämä kirja ei tarjoile sen saralla mitään uutta eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan.

Yhteenveto: Motkotuksesta huolimatta Princess Bari jää ehdottomasti plussan puolelle. Pidin etenkin kirjan alkupuolesta ja kyllähän tuon ihan helposti luki loppuunkin asti eli ei tullut mieleenikään jättää lukemista kesken.

Hwang Sok-Yongilta on englannistettu muitakin romaaneja ja jos sellaiseen jossakin törmään (kirjastostamme ei saa), niin varmasti nappaan matkaani (en siis varasta, vaan ostan). Minulle tämä Princess Bari oli ns. random-ostos eli kirja tarttui silmääni puodissa ja aikani sitä hiplattuani, päätin ostaa sen. Ei kaduta.

Suosittelen Princess Baria eri kulttuureista ja tietynlaisesta hengellisestä (en tällä tarkoita uskontohenkisyyttä) maagisesta realismista kiinnostuneille. Romaani on melko juonivetoinen ja muutenkin helppolukuinen.

Erityismaininta kirjan upeasta ja kuvaavasta kannesta (by James Nunn): siinä esiintyy kolme tässä kirjassa tärkeää kaupunkia alkaen ylimmäisestä Chongjinistä päätyen Kiinan (en muista kaupungin nimeä, sori) kautta alimmaiseen Lontooseen.

Kirjailija Hwang Sok-Yongista voi lukea enemmän Wikipediasta.

Princess Barilla nousen jälleen Kurjen siiville. Tämä on jo viides haasteeseen lukemani kirja, ja tällä kertaa edustettuna on Etelä-Korea (kirjailijan kansallisuuden mukaan).

perjantai 12. helmikuuta 2016

Irvokkaat varjoelämät

Natsuo Kirino: Grotesque
alkuper. Gurotesku, 2003
Harvill Secker, 2007
S. 467
Japanista englannistanut Rebecca Copeland

Grotesque on nimensä mukaisesti melko irvokas romaani kaikin puolin: sen kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella groteskeja ympäröivästä kulttuurista puhumattakaan.

Kulttuurisessa ristipaineessa kukin yrittää elää, miten parhaaksi näkee mutta epätoivoiseksi räpiköimiseksi se jää.

Grotesque on vahvasti feministinen eikä Kirino säästele sivuja kuvatessaan Japanin koulujärjestelmän sairaalloisia rakenteita. Painopiste on nimenomaan tyttöjen ja naisten pärjäämisessä ja rajatuissa mahdollisuuksissa työelämässä. Tälle kaikelle Kirino antaa kyytiä ilottomassa romaanissaan.

Mistä tässä nyt sitten on oikein kyse? Noh, pitkälti prostituutiosta. Silleen elämän sisältönä, ainoana mahdollisuutena.Siitä, miksi joku ajautuu prostituoiduksi. Ja hyvin paljosta muusta.


Romaanissa on kolme erityisen keskeistä naishenkilöä, jotka saavat äänensä kuuluviin. Kaksi heistä - kaunis Yuriko ja viisas Kazue - on tosin jo kuollut heti kirjan alussa. Pääasiallinen kertojamme, jonka nimi jää ikuiseksi mysteeriksi, on Yurikon ruma ja katkeroitunut isosisko. Nimen mainitsematta jättäminen on hyvä veto: eihän isosiskoa ole oikeastaan olemassa - hän on aina vain Yurikon varjo, se vanhempi sisar.

Tässä romaanissa ei voida puhua sisarrakkaudesta. Sitä ei ole. Paljon ei ole muutakaan rakkautta paitsi sitä, jota voi ostaa rahalla. Yurikon kauneus on hänen tuomionsa: kiimaiset miehet himoitsevat ja kuolaavat, odottelevat saavansa osansa. Ja lopulta lähes kaikki saavatkin. Ei tietenkään ilmaiseksi. Ura urkenee jo koulussa, jossa  ainoa mies, joka ei häntä himoitse (on homo), ryhtyy Yurikon sutenööriksi.

Yurikon isosisko ei muuta toivo kuin pääsevänsä sisarestaan eroon. Hetkellinen onni koittaa sisaren muutettua ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi. Ilo on kuitenkin lyhytaikainen, ja Yurikon paluu katkeroittaa lisää ennestään katkeraa isosiskoa. Isosiskon eräs "draama" lienee rakkaudettomuus: sitä hän ei ole saanut kokea edes vanhemmiltaan. Romaanin neljäs luku onkin otsikoitu "World without love."

Kazue on Yurikon sisaren luokkatoveri, joka tekee kaikkensa pärjätäkseen koulussa. Valitettavasti hän ei ole luonnostaan cool eikä asiaa auta, että hän (kuten kaikki jo mainitsemani tytöt) on yleisesti arvostetun koulun arvoasteikolla melko matalalla. Nokkimisjärjestykset sun muut tulevat kirjassa varsin tutuksi: tuli tunne, että asia on kirjailijalle tärkeä. Sillä saralla hän sortuu jopa toisteisuuteen, joka ajoittain uuvuttaa.

Mihin jäinkään, ai niin. Kazue menestyy lopulta kolmikosta parhaiten ja päätyy isoon yritykseen hyvään asemaan. Se ei kuitenkaan riitä, jotain puuttuu. On helpompi ymmärtää, miksi Yurikosta tuli prostituoitu, mutta että Kazuestakin lopulta. Sillä kyllä vain, Kazuekin päätyy myymään itseään kunnollisen päivätyönsä ohella. Ja tästä pääsemme kirjan alkuun ja kuolemiin: molemmat heidät (Yuriko ja Kazue) murhataan. Mutta miksi ja kuka tai ketkä? On kuljettava pitkä matka saadakseen tietää.


Kirjassa vain yksi mies saa suoraan puheenvuoron. Hän on oletettu murhaaja, joka saa mahdollisuuden kirjoittaa raportin elämästään. Raportti on varsin mielenkiintoinen. Muut miehet suodattuvat lukijalle jonkun muun (naisen) kautta. Tässä kirjassa ei hyviä miehiä pahemmin ole, vaan eipä ole toisaalta hyviä naisiakaan.

Tämä kirja on linnake, josta sivu sivulta rapisee muuria, putoaa kokonaisia kivenlohkareita ja tiiliä. Lopulta jäljellä on vain rauniot. Uusi alku? Suoria vastauksia haluava voi skipata tämän kirjan suosiolla. Epäluotettavista kertojista pitävä saa osansa. Japanilaisesta kulttuurista ja vertauskuvista kiinnostunut saa tyydytystä.

Minä nautin suunnattomasti, mutta motkotusta tosiaan turhankin perusteellisesta jauhamisesta ja toisteisuudesta. Teemojakin piisaa: kirjassa sivutaan myös sitä, kun on vain puoliksi japanilainen. Ehkä muutama teema vähemmän olisi riittänyt.

Yhteenveto: mitä enemmän päiviä kirjan lukemisesta kuluu, sitä enemmän alan pitää siitä. Grotesque ei ole brutaali eikä väkivaltainen, mutta synkkä se on.

Olen aiemmin lukenut Kirinolta Outin, Real World odottelee hyllyssä.


Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Zenimäisiä väristyksiä

SusuPetal: Hedda ja Zen
Turbator, 2016
S. 76

Hedda ja Zen on väri(s)tyskirja. Sitä voi värittää tai vain katsoa ja lukea stripit, jos ei värittely kiinnosta.

Itse katselin ja luin kirjan ensin läpi, sitten selailin. Vaivihkaa tartuin jopa puuväreihin.

Mietin, miksi Heddan ja Zenin värittäminen tuntuu kivalta ja rentouttavalta, kun Johanna Basfordin Secret Garden jäi  nurkkaan lojumaan väritettyäni siitä pöllön ja muutaman pienen detaljin. Sen jälkeen en ole siihen tarttunut.

Sen sijaan Hedda on jäänyt pöydälle värikynien kera. Istahdan joskus hetkeksi alas, valitsen mieleiseni sivun ja värittelen. Pää ei tyhjene, vaan ajattelen samalla. Hieman höhöttelenkin ja mietiskelen stripin teemaa. Mielikuvitus alkaa liidellä ja päässä syntyy kaikenlaisia tarinoita.

Sanoisinkin, että minuun Hedda ja Zen toimii vuorovaikutteisena väristyskirjana. Hedda on koomisuudessaan melko samastuttava, ja stripeissä väännetään huumoria monista arkisista asioista.


Tulin siihen tulokseen, että Basfordin koristeellinen ja virheetön värityskirja on liian kliininen minulle. Siitä puuttuu tarina ja rosot, vaikka pinnalta kaunis onkin. Opin, ettei minua kiinnosta sellainen. Haluan tarinan myös värityskirjaan. Minun ei tarvitse paeta ajatuksiani, ei tyhjentää päätäni. Tai kun tarvitsee, se tapahtuu nimenomaan tarinoilla - minun päässäni ei ole koskaan hiljaista.


Hedda ja Zen sopii siten myös ihmisille, joita ei värittäminen kiinnosta. Kirjaa voi vain lukea/katsoa sarjakuvana. Itse olen väritellyt pieniä kohtia sieltä täältä, en kokonaisia sivuja. Minusta on kivempi värikyllästää kirjaa ihan mielivaltaisesti. Muutama minuutti ja pieni tuokio naurua kerrallaan, ettei tule ryppyjä.

Kiitän ystävääni, Susua, kirjasta! Kirjasta on ollut ja on yhä minulle iloa, vaikka hieman huoletti tuo väritysominaisuus, koska en ole sille aiemmin lämmennyt. Elämänmakuinen rosoisuus on selkeästi minun juttuni.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Päivän luontokatsaus


Lontoossa on kahdeksan Royal Parkia, joista suurin osa - elleivät kaikki - on monille tuttuja. Oma suosikkipuistoni on Richmond Park, josta nämä kuvat tänään otin. Richmond Park on yksi niistä kolmesta Royal Parkista, joissa asustaa (ihminen toki ne sinne "istuttanut") hirvi- ja peuralaumoja.



Tekee mieleni kysyä Lontoossa kävijöiltä: onko sinulla omaa suosikkipuistoa siellä? Vai skippaatko puskajusseilun ja keskityt muuhun kulttuuri- ja maisematarjoiluun?

tiistai 2. helmikuuta 2016

Esterin perintö suututtaa

Sándor Márai: Esther's Inheritance
Alkuper. Eszter Hagyatéka, 1939
Picador, 2009
S. 148
Unkarista englannistanut George Szirtes

On vähän epämääräinen olo - jopa petetty - vaikka kukaan ei heilutellut tikkaria nenäni edessä ja vienyt sitä sitten pois.

Mitään tikkaria ei näet ollut muualla kuin mielikuvituksessani ja ennakko-odotuksissani. Olenkohan yltiöoptimisti, kun silti toivoin sen tikkarin jostain ilmaantuvan. Ihminen se jaksaa toivoa vastoin järjen ääntä.

Siitäpä tässä kirjassakin kenties on kysymys ainakin jossain määrin. Vaikka kaikki on mennyt, jäljelle jää jokin epämääräinen toivonkipinä, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Oikeastaan on jopa erikseen mainittu - sekä Esterille että minulle -, ettei kannata liikoja odotella.

Esther's Inheritance alkaa koukuttavasti Estherin sanoin:

I don't know what else God had in store for me. But before I die I want to write down what happened the day Lajos visited me for the last time and robbed me.

Lajos on Estherin rakastettu parinkymmenen vuoden takaa. Estherin rakkaus ei häiriinny, vaikka Lajos on kova valehtelemaan ja manipuloimaan. Esther ei kuitenkaan saanut omakseen tuota ihanaa valepukkia, sillä Lajos nai Estherin kauniin sisaren.

Kun sisar kuolee, Lajos häipyy vähin äänin vieden perheen lapset mukanaan. Esther jää asuttamaan lapsuudenkotiaan serkkunsa Nunun kanssa. Aika kuluu ja muisto rakkaudesta vaipuu uneen vain herätäkseen uudelleen tiedon saapuessa.

"Lajos is coming back!" (sanoo Esther)
---
"When?" she (Nunu) asked.
"Tomorrow," I answered.
"Good," she said. "I will lock away the silver."

Ennen kuin päästään varsinaiseen kohtaamiseen, saadaan kuulla mitä siellä menneisyydessä oikein tapahtui. Eipä mitään suurta, mutta jotain kuitenkin. Tätä kirjaa on nautinnollista lukea sen rauhallisuuden ja verkkaisuuden takia. Kuivakka huumori hymyilyttää ja kirjan kielellinen tyyli miellyttää minua.

Nautin siis matkasta ja odottelin kliimaksia. Arvatkaa mitä: tein esterit eli läpi kirjan toivoin vastoin tietoa, joka minulla jo oli. Perkele.

Siksi alkoi ärsyttää naisten kuvaaminen tietenkin aikaan sopivalla tavalla eli tunteittensa orjina vailla kykyä järjelliseen ajatteluun (tai jos kykyä oli, niin päätöksiä ei sen pohjalta tehty). Olisin ehkä kestänyt sen, jos loppu olisi ollut toisenlainen. Mutta en tällaisenaan. Olisi tehnyt mieli heittää kirja seinään luettuani sen viimeisen sivun, mutta en viitsinyt koska kyseessä on kirjaston laina.

Kirjan nimestä: Tämän kirjan nimi olisi hyvinkin voinut olla Esther's Submission. Argh.

Kaikesta huolimatta koen, että tämä kannatti lukea ja aionpa varmasti lukea lisääkin Sándor Maráin tuotantoa. Melko perusteellisen googletuksen tuloksena rohkenen väittää, ettei Esther's Inheritancea ole käännetty suomeksi. Joitakin muita (esimerkiksi Embers suom. Kynttilät palavat loppuun) hänen teoksistaan kyllä on. Jos nyt kuitenkin olen väärässä, niin oikaiskaa ihmeessä.

Uusi maavalloitus: Unkari