keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kun ystävät kilvan puukottavat toisiaan selkään

C.L. Taylor: The Lie
Avon, 2015
S. 461


Tämä kirja on yhtä valhetta. Tai ei edes yhtä, vaan monia. Kirjan nimellä kenties kuitenkin viitataan siihen, että Jane Hughes ei ole Jane Hughes.

Janea ei ole olemassakaan - periaatteessa. Toisaalta onhan ihminen olemassa, vaikka nimi olisi mitä tahansa eikä edes se alkuperäinen ristimänimi. Miksei nimeään saisi vaihtaa? Yllättävän moni on niin tehnyt.

Jane Hughesilla on mukava mökki Walesissa ja työpaikka eläinten parissa. Hän tapailee miestä, johon on kovin kiintynyt ja elämä vaikuttaa muutenkin olevan mallillaan. Kunnes hän saa viestin menneisyydestä henkilöltä, jonka pitäisi olla kuollut.

Jotain niin kaameaa tapahtui viisi vuotta sitten lomareissulla Nepalissa, että Jane halusi vaihtaa nimensä. Tätä aletaan keriä auki kahden tason kerronnalla, jossa mennyt ja nykyisyys vuorottelevat.

Näkökulma on koko ajan Janen, mikä on osin pulmallista, koska se etäännyttää lukijan muutamasta muusta melko keskeisestä henkilöstä. Nämä muut henkilöt ovat Janen kolme ystävää menneisyydestä Tai no, he ovat olevinaan ystävyksiä, mutta minulle välittyy kuva niin pinnallisista suhteista, etten voi kuin ihmetellä miksi he alun perinkään olivat ystäviä. Itse olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.

Kirjailija ei ole tyhmä, vaan ihmissuhdekiemurat ovat tarkoituksellisia. Kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän sanoo muun muassa näin (en jaksa kopsata tekstiä, joten kuvasin sen tähän):


Niin, yksipuolisen kerronnan takia minulle välittyi kuva lähinnä taistelevasta kanalaumasta. Minä lähtisin kävelemään tuollaisista suhteista. Tai no, jotain vastaavaa olen kokenut ollessani teini. Mutta en sen jälkeen (tai olen, mutta ne "ystävät" olen raivannut ulos elämästäni). Ehkä olen onnekas: tai sitten en ole niin riippuvainen kenestäkään, että ottaisin puukkoa selkään ja jopa päin naamaa.

Kyllä, minua kyllästytti näiden naisten ystävyyskuviot. Niitä ei edes ollut mahdollista ymmärtää, koska näkökulma oli tosiaan koko ajan yhden ja saman henkilön. Kaikesta kanailusta huolimatta kirja on koukuttava. Koukuttavuus perustunee siihen, että asioita paljastetaan tiiviillä tempolla. Lisäksi kaiken aikaa tapahtuu jotain ja lukija voi itsekin osallistua arvailuun.

Loppua kohden homma menee mielestäni hieman överiksi, etenkin nykyajassa. Olisin kaivannut jotain persoonallisempaa otetta. Nyt oli liian helppo, vaikka ennalta-arvattava tämä kirja ei ainakaan minulle ollut.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan viihdyttävä trilleri. En kokenut aikani menevän hukkaan: jos olisin kokenut, olisin jättänyt kirjan kesken. Oli ihan mielenkiintoista päästä Annapurnaan ja Walesiin tämän romaanin siivellä. En kuitenkaan aio lukea enempää tämän kirjailijan kirjoja. Varaan toki oikeuden kääntää takkiani.

Tätä kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu. Kieli on kyllä niin helppoa englantia, että sitä lukee vaikka silmät ummessa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Reissufiilistelyä turistikuvien kera

Kohta  vaihtuu maisema. Tarkempi päivä on vielä avoin, mutta eiköhän kytkin nouse tämän viikon aikana, kunhan nyt ensin hommataan auto jostain (eli vuokrata pitää). Luvassa siis road trip (mieheni kanssa) pohjoisempaan Englantiin, kenties Skotlantiinkin. Saapi nähdä, mihin ihminen päätyy.

Mukaan otan vain yhden kirjan matkakirjojen (lähinnä kuvakirjoja) lisäksi. En yleensä ehdi lukea reissuilla enkä oikeastaan jaksakaan, jos kyseessä on ns. aktiivireissu niin kuin minun kohdallani usein tuppaa olemaan (miinus suomireissut, jolloin elän kuin pellossa).

En ole rantamakoilija, vaan haluan revitellä raajojeni kanssa. Jos  nyt jostain syystä innostun lueksimaan, niin siinäpä (kirjattomuudessa) vasta hyvä (teko)syy ostaa kirja tai pari.

Tähän väliin kuvallinen muistelo viime syksyisestä jenkkireissusta, josta en jaksanut pahemmin blogata. Valitsin tähän muutaman vaelluskohteen, koska tästä tulevasta reissustakin tulee patikkapainotteinen. Toki siihen mahtuu myös kaupunkeilua.

Rock City Gardens Tenneseessä on varsinainen turistirysä (tosin olimme matkalla sesonkiajan ulkopuolella, joten saimme olla hyvinkin rauhassa), mutta kokemisen arvoinen paikka. Liikunnallisesti erittäin helppo ja kevyt, mutta maisemat salpaavat hengen.




Smoky Mountainilla vaelluksella. Kiivettiin melko korkealle, pilviin asti ja ylikin. Nähtiin peräti kolme ihmistä kierroksen aikana. Ei ihan rapakuntoisille eikä korkeanpaikankammoisille ole tämä reitti. Osa poluista oli melko vaikeakulkuisia ja kivikkoisia.




Indiana Dunes State Park Michiganissa. Kuvassa Lake Michigan.



Millainen matkustelija sinä olet? Itse tykkään yhdistää kaupunkeja, nähtävyyksiä ja reipasta liikuntaa reissuilleni. Koen, että luonto on osa kulttuuria siinä missä museotkin ja vastaavat. Olen myös ehdottomasti ulkoilmaihminen eli mielellään nuohoan kaupungeissakin ulkona enkä välttis jaksa museoita ollenkaan. Riippuu vähän, mistä roikkuu ja säästä myös.

Blogissani saattaa siis lähiaikoina esiintyä kirjamietteiden sijasta enemmänkin matkakuulumisia - tai sitten ei mitään. Tosin ainakin yhden kirjalätinän bloggaan ennen reissua.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Hotelli Rupu


Oli taju lentää kankaalle tämän löydöksen edessä. Ovet eivät auenneet minulle, mutta ehkä ne vielä aukeavat. Nimittäin jonakin yönä sorkkaraudan kanssa. No ei vainen, en ole sellainen. Olen tällainen.


Älkää käykö peremmälle, koska meitä ei kiinnosta.


Tuolta minä haluaisin itseni löytää, palana kellarin kalmantuoksua.


Aiemmin on käyty Hotelli Helpotuksessa. Se ei tosin tuonut helpotusta. Lisäsin blogiini Urbex-kategorian ja aion tässä lähipäivinä muutenkin siivota näitä kategorioita. Sitten siivoan itseni reissuun, mutta siitäpä enemmän myöhemmin. Kirjajuttua myös tulossa.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Britt-Marie kävi täällä

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
alkuper. Britt-Marie var här (2014)
Otava, 2015
Suomentanut Riie Heikkilä
S. 376
Arvostelukappale

Britt-Marie kävi täällä on kaksipiippuinen lukukokemus. Minulta kesti noin sata sivua hyväksyä kirjan tyyli: tuli mieleeni (elokuva)tyyppinä slapstickillä höystetty draamakomedia, josta en pahemmin piittaa noin muutenkaan. Otan huumorini mielellään kuivana (kakkoseen). Eli ei ihan paras alkuasetelma (mutta ennakkohuomiona kerron, että kirjan edetessä lämpenin sille hieman, jopa aika paljon).

Britt-Marie on neuroottinen siivous- ja järjestysfriikki. Ei riitä, että on siistiä vaan tavaroiden täytyy olla tietyllä tavalla paikoillaan. Sillä tavalla kuin hänellä itsellään on. Britt-Marie menisi sekaisin, jos tulisi tänne meille tekemään tupatarkastusta, sillä aterinlaatikko on sekasotku, jossa ruokailuvälineet kyllä yrittävät olla "oikeassa" järjestyksessä eli haarukat, veitset, lusikat. Tosin aterinlaatikko ei ole missään vetolaatikossa, vaan kaapissa hyllyllä. Kamalaa.

Britt-Marie ei tietenkään tuomitse ketään paitsi kaikki. Se ärsyttää minua kirjan alussa. Ärsyttää myös Britt-Marien käytännön tyhmyys. Ärsytti myös kirjan toisteinen, hieman lässyttäväkin tyyli. Mainittakoon kuitenkin, että toisteisuus ja kuvaannollinen alleviivaaminen on tieten valittu tyyli, jossa noin objektiivisesti ajateltuna ei ole moittimista. Se on hauskaa (jos on tietynlainen huumorintaju), jopa nerokasta. Se tuo esille todella hyvin Britt-Marien persoonan, jonka kuvailussa Backman onnistuu hienosti.

Tarina saa alkunsa, kun Britt-Marie lähtee kälppimään pitkästä avioliitostaan Kentin kanssa. Kent on tehnyt syrjähypyn, eikä edes kaikkeen mukautuva Britt-Marie voi enää ummistaa silmiään ja nenäänsä totuudelta - ja vieraan naisen parfyymilta Kentin paidassa. Britt-Marie päätyy talouskriisissä kuolemaa tekevään pikkukaupunkiin Borgiin pyörittämään nuorisotaloa. Ja lopulta vähän muutakin niin kuin esimerkiksi valmentamaan jalkapallojoukkuetta.

Sanoisin, että Borg on parasta mitä Britt-Marielle on tapahtunut sitten... eh, koko elämän. Eikä piskuinen Borgkaan jää kylmäksi Britt-Marien läsnäolosta. Myös minä alan lämmetä Britt-Marielle, jota kirjan alussa vierastin, ja jonka ahdasmielisyydestä ärsyynnyin.

Käy niin, että alan tietyllä tapaa ymmärtää häntä. Kun ymmärtää, on helpompi katsoa asioita läpi sormien. Tässä vaiheessa olen suunnilleen sopeutunut myös kirjan tyyliin, joka ei sekään enää ärsytä muutamia yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta.

Backman tuo Borgin ja sen asukkaat niin liki, että siirryin itsekin sen kaduille hengailemaan. Olin se rotta, jolle Britt-Marie tarjoili Snickers-päivällisiä. Hengailin nurkissa ja tarkkailin tapahtumia. Eli kuten aiemmin jo totesin: minulle tämä oli hyvin kaksipiippuinen lukukokemus. Tietyllä tapaa jopa hämmentävä, koska en tämäntyyppistä kirjallisuutta yleensä lue.

Sanoisin, että kannatti haastaa itsensä ja lukea: kirja herättelee monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Backman ei myöskään mene sieltä, missä aita on matalin eli kliseisesti muuta ihmisiä ja heidän persooniaan äkkirysäyksellä - tai ollenkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ihmiset voisi muuttua. Kyllä voivat; näkökulmat voivat laajeta, asenteet muuttua. Ei oppiminen lakkaa - tai sen ei tarvitse lakata - missään iässä. Kirjassa voi nähdä suvaitsevaisuuden sanoman: olkoon se erilaisuus sitten mitä tai millaista tahansa.

Jäin miettimään, mistä sanasta Britt-Marien usein huudahtama "haa" on käännetty. Kirjassa mainittiin kerran, että toisinaan "haa" kuulostaa "ahaalta", joskus enemmänkin sanalta "jaahas". En tässä kritisoi suomentaja Riie Heikkilän käännöstä, kunhan uteliaisuudesta pohdin. Minulla ei ole mitään valittamista käännöksestä: kieli on sujuvaa, kulkevaa ja muutenkin moitteetonta ja sanavalinnat varsin nasevia ja osuvia.

Hirnuin ääneen. Nauraisit ehkä sinäkin, jos tuntisit Britt-Marien. Ja Samin. Ja muut Borgin asukkaat.

- Chillaa, Britt-Marie. Ajoin tästä ohi ja näin että täällä oli valot päällä. Päätin käydä kysäisemässä, maistuisiko sinulle rööki. Tai drinkki.

Britt-Mariesta on blogannut ainakin Tuijata ja Kirjasfääri.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Muistissa auton mentävä aukko

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti
Myllylahti, 2015
S. 444
Arvostelukappale


Suomalainen dekkarikirjallisuus ei ole sitä kaikkein tutuinta minulle. Se johtuu siitä, että löysin suomalaisen kirjallisuuden melko myöhään. Tuli aiemmin luettua enemmänkin käännöskirjallisuutta.

Kun sitten aloin toden teolla tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen, ihastuin korviani myöten.  Ja sitten muutin pois Suomesta. Lukisin varmasti enemmän suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, jos yhä asuisin Suomessa.


Muistilabyrintti on laadukas dekkari, jossa on sanomaa ja syvyyttä. Lisäksi se on ihan pirun koukuttava. Sitä paitsi sen tapahtumat sijoittuvat Poriin, jossa olen käynyt vain kerran enkä siitäkään muista juuri mitään (alkoholilla ei silti ollut osuutta asiaan). Tulipa siis samalla tehtyä googlen kuvahaun siivellä matka Poriin. Ei aina tarvitse päätyä Nepaliin, lähelläkin voi olla eksoottista!

Toukokuisessa Porissa on hikistä, helleaalto ravistelee kaupunkia kilpaa mielenosoitusten kanssa. Liisantorille on pystytty patsas, jota ei sinne haluta. Mielenosoittajien tavoitteena on vesittää hanke ennen patsaan paljastamistilaisuutta.

Vesistä puheen ollen: Ulvilan Harjunpäänjoen uimarannat ovat jo kolmatta kesää uimakiellossa, koska vedestä on löydetty haitallisia bakteereja. Paikallisia uimakielto suututtaa, mutta silti kukaan ei tunnu tekevän asialle mitään. Vasta kun joessa alkaa lillua kuolleita kaloja, terveystarkastaja Jarkko Kokko alkaa tutkia tapausta suurennuslasilla. Tosin Kokolla(kin) lienee osittain oma lehmä ojassa, sillä työtuoli horjuu alla.

Jarkko Kokko on mielenkiintoinen persoona. Hänellä on runsaasti henkilökohtaisia ongelmia, jotka vaikuttavat työn tekemiseen. Tyhmä hän ei silti ole, vaan epätoivoinen ja vailla suuntaa. Työpaikan menettämisen uhka on tavallaan herätys: viimeinen varoitus ja kehotus, että nyt on ryhdistäydyttävä.

Kaiken hässäkän kruunaa leikkipuiston viemärikaivosta löydetty ruumis. Ruumis on paikallisen toimittajan eikä surmalle tahdo löytyä motiivia. Kyseessä ei selkeästi ole mikään vahinkokuolema, joten jostain sen motiivin on löydyttävä. Asiaa ryhtyy tutkimaan vanhempi rikoskonstaapeli Janne Rautakorpi ryhmineen.

Rautakorpi on vaisu ja ruhjeinen mies. Auto-onnettomuudessa murjoutuneen kuoren alla on kuitenkin teräväpäinen poliisi. Paitsi että muistissa on henkilöauton mentävä aukko. Tältä suunnalta voi hakea kirjan nimeä, Muistilabyrintti. Se on mielenkiintoinen idea, jonka osittain koen tutuksi. Jännittävää ja äärimmäisen kiehtovaa.

Ettei nyt mene ihan juonireferaatiksi, niin lopetan paljastelun tähän. Tosin en ole oikeastaan paljastanut mitään, ainoastaan kuorinut hieman kaarnaa rungosta. Sillä Muistilabyrintti on huomattavasti monikerroksisempi: sen vuosirenkaista voisi kirjoittaa vaikka esseen.

Lisäksi romaanissa on mielenkiintoisimmat henkilöt miesmuistiin - ja minä mainitsin vain muutaman, minulle kiintoisimmat. Heitä on enemmänkin, mutta mielestäni Rautakorven ja Kokon kohdalla Tuominen on erityisen onnistunut henkilökuvauksissaan.

Henkilöitä kirjaan siunaantuu melko paljon ja etenkin alussa minulla oli vaikeuksia muistaa heidät kaikki. Kenties osan henkilöistä olisi voinut mainita vain sukunimeltä tai ammatilta, niin aivot eivät olisi kuormittuneet niin pahoin. Toisaalta minulla on ikävä tapa lukea romaanitkin päntäten eli en tiedä onko tämä lopulta ongelma muuta kuin tällaisille kuin minä. Keskeiset henkilöt kuitenkin tuotiin hyvin ja muistettavasti esille, eikä heitä ollut liikaa.

Kirjailijan tausta ympäristönsuojelijana (Tuominen on ympäristöteknologian yamk-insinööri) näkyy kirjassa, mikä tuo raikkaan tuulahduksen (tai no, Muistilabyrintissä ei-niin-raikkaan) romaanin juoneen. Terveystarkastaja Jarkko Kokon varjolla avautuu lukijalle palanen sitäkin maailmaa.

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta: sen verran että pisti silmään, mutta ei niin paljon, että se olisi ärsyttänyt. Siksi mietinkin viitsinkö edes mainita asiasta. Nähtävästi päätin mainita. Hiukan hämmästelin myös kännyköiden runsasta rikkoutumista ja piittaamattomuutta siitä, ettei kännykkä toimi, kun kriittisessä tilanteessa pitäisi saada yhteys johonkin jne.

Mutta ehkä jotkut suhtautuvat kännykkään muutenkin hövelisti eivätkä ole koukussa sen räpeltämiseen (toisaalta esim. poliisilta voisi odottaa tavoitettavissa olemista). Paljastus: minulla ei ole edes kännykkää eli siinä mielessä voin ymmärtää huolettomuuden.

Yhteenveto: Jos luet vain yhden suomalaisen dekkarin, lue tämä. Minä vaikutuin, liikutuinkin. Ja toivon, että vielä kuulemme Arttu Tuomisesta. Kiitän kirjailijaa kirjasta!

Muualla blogeissa:

Kirja-arvosteluja
Iltaluvut

Lukupaikka.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Toukokuun törsäilyt

Sanotaan, että lapsista huomaa ajankulun. He kasvavat ihan silmissä etenkin  vauva-aikana. Jos ei ole lapsia,  ajan rientämistä voi tarkkailla sivupöydän kirjapinosta. Lapan nimittäin kunkin kuukauden ostot tiettyyn paikkaan muistaakseni mitä on tullut taas tehtyä ja voidakseni raportoida asiasta tänne blogiini.

Toukokuun alussa tyhjyyttään keikailevan sivupoydän kulma on siten jälleen täyttynyt. Ihme juttu! Tässä kuussa kirjat lisääntyivät ennätystahtia eli peräti kymmenellä. Kas alla kuva saaliista. Lavasteena pöytäkoneeni näyttö eli kuva on nörttinurkastani. Se on siisti, koska ajatukseni tarvitsevat tilaa.


Osan kirjoista olenkin jo lukenut. Neil Hardwickista bloggasin vain pienesti, koska aihe oli sellainen etten jaksanut enkä kenties halunnutkaan sitä sen enempää blogissani ruotia. Hyvä kirja kuitenkin.

Our Endless Numbered Days oli... eh, pettymys. Kuivakka suo, jossa tarpominen oli yhtä hauskaa kuin yläasteen kässäntunnilla peukaloiden pyörittäminen.

Mari Pyyn Paperiton (arvostelukappale) oli varsin mainio trilleri/dekkari, jonka parissa ei tarvinnut tylsistyä.

Gary Larsonin vitsikuvakirjoja tuli hommattua peräti kolmin kappalein. Yhden niistä olen jo lukenut/katsonut. Pidin, vaikka en tajunnut ihan kaikkia juttuja. Kirja on vuodelta 1989, joten ehkä siksi osa jutuista meni ohi. Tosin suurin osa ei mennyt, joten plussan puolelle jäätiin.

Tällä hetkellä luen Arttu Tuomisen Muistilabyrinttia (kiitokset kirjailijalle kirjasta!), josta olen pitänyt kovasti. Melko alussa tosin vasta olen, mutta hyvin koukuttunut jo.

Samaan aikaan luvussa on myös James Bowenin A Street Cat Named Bob. Se tarttui käteen eräästä charity shopista ja sitä olen lukenut lähinnä kävellessäni jonnekin. Jep, harrastan kirjan kanssa kävelemistä. Tosin mitään tiiliskiviä en viitsi lukea kävellessäni,  vaan siihen tarkoitukseen pokkari on paras.

Dorothy Koomsonin romaani (That Girl From Nowhere) mainittiin The Sunday Timesin kulttuuriliitteessä. Kiinnostuin kirjan asetelmasta: siinä jo aikuinen adoptiolapsi lähtee etsimään biologisia vanhempiaan. Kenties kulunut aihe, mutta toisaalta ei nyt tule mieleeni että olisin itse lukenut mitään vastaavaa. Muistini voi tosin pätkiä.

Ja sitten viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: Peter Jamesin tuorukainen You Are Dead. Snadisti himottaa tarttua kyseiseen opukseen, mutta himotuskirjoja on nyt ihan kaameasti (ja lisää tulee koko ajan). Runsaudenpula!

Aurinkoista kesäkuun alkua! Meillä näyttää nyt tältä, kuvassa lenkkimaisemiani Thamesin rannalla. Pian muuten vaihtuu maisema, mutta siitä enemmän myöhemmin.