torstai 22. elokuuta 2013

Misery lit eli huorajournalismi?

Anette Årheim: Misery lit
Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu
Avain 2013
S. 126
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Tästä kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa, koska otaksun tietäväni aiheesta (eli Misery lit -genrestä) melkoisen paljon ennestään. Luenhan itsekin, jos en paljon niin jonkin verran, kyseistä genreä (pääasiassa brittisellaista).

Se ei tietenkään tee minusta minkään sortin asiantuntijaa, joten sellaista viittaa en ole harteilleni sovittamassa.

Årheim käsittelee kirjassaan lähinnä kurjuuskirjallisuutta ja sen asemaa ja merkityksiä Ruotsissa - siis nimenomaan Ruotsissa.

Årheim kirjoittaa esipuheessaan:

"Tutkimukseni on keskittynyt lukiolaisten kiinnostukseen kirjallisia kurjia elämänkohtaloita kohtaan sekä siihen, kuinka he näitä kertomuksia lukevat."

Otanta on siis todella suppea, vaikka Årheim väittää kirjassaan, että "tekemättä pakottavia johtopäätöksiä voin kuitenkin todeta, että monet muut lähiympäristöni lukijaryhmät ovat kerta toisensa jälkeen vahvistaneet nämä nuorten lausunnot aina kun puhe on kääntynyt tutkimukseeni."

"Kurjia" brittikansia.
Valitettavasti en arvosta kovin korkealle empiirisiä kokemuksia (tieteellisessä) tutkimuksessa, kun tietoa on kuitenkin saatavilla menetelmin, joita voi mitata, esimerkiksi kyselylomakkein jne. Tällöin otanta on myös laajempi eikä perustu vain tutkijan omaan lähipiiriin ja tiettyihin kirjoihin.

Suppea otanta näkyy kirjassa, josta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, jos

a) Årheim olisi laajentanut haastateltavien kirjoa tai
b) haastatellut kokonaan jotain toista kohderyhmää.

Årheim vetoaa usein epämääräisesti "moneen" lukijaan. Moni lukija sitä ja tätä. Tulkitsen näiden monien lukijoiden tarkoittavan niitä lukiolaisia, joita Årheim on haastatellut ja tutkinut.

Mutta mitä se misery lit nyt sitten on?

Mis lit käsittelee "umpisurkeaa elämää", joka "päättyy onnellisesti" ja joka ennen kaikkea perustuu "todellisiin tapahtumiin". Tapahtumia kuvataa usein lapsen näkökulmasta. (s. 72) Årheim lisää kuitenkin myöhemmin kirjassaan, että aina näillä "tositarinoilla" ei ole onnellista loppua.

Årheim kiinnittää suurta huomiota käsittelemiensä kirjojen totuuspohjaan, senpä takia hän käyttää sitaatteja puhuessaan "tositarinoista".

1. Minulle kylläkin on aivan selvää, että jos henkilö kirjoittaa kurjasta lapsuudestaan, on luonnollisesti kyseessä subjektiivinen ja yksipuolinen totuus.

On myös selvää, ettei varmasti kukaan voi muistaa sanasta sanaan joskus sata vuotta sitten käytyjä keskusteluja, joten otaksuisin, että normaaliälyllä varustettu lukija osaa lukea kriittisesti. Årheimin mukaan tosi ei osaa, mutta ehkä se johtuu hänen valitsemastaan kohderyhmästä? Jos nimittäin jostakin yllätyin niin ruotsalaisnuorten (tai ainakin Tomaksen) heikosta medialukutaidosta.

Jenkkikansia.
Kuka Tomas? Tomas on lukiolainen, jota Årheim haastatteli kirjaansa varten. Tomas ja Årheim keskustelivat lähinnä Liza Marklundin kirjasta Uhatut. Keskustelut kylläkin sivuavat melko vähän itse kirjaa ja erityisen paljon Tomaksen (ennakkoluuloista) suhtautumista maahanmuttajiin.

Ihan mielenkiintoista luettavaa sinänsä, mutta en ehkä ihan tajunnut, miten se lopulta liittyy misery litiin (muuten kuin, että Tomas vahvistaa ennakkoluulojaan kirjan avulla). En ole itse Uhattuja lukenut, joten en voi ottaa kantaa itse kirjaan. Pitäisikin varmaan hommata kys. kirja ihan uteliaisuudesta.


2. Toinen seikka on, että ketä kiinnostaa. Onko sillä lopulta suurtakaan merkitystä, onko tarina kuinka tosi? Siis niin kauan kuin kyseessä ei ole esimerkiksi julkisuuden henkilön kirjoittama kirja. Toki sellaisetkin ovat aina subjektiivisia, mutta ainakin selkeät faktaosuudet voi yleensä tarkistaa.

Itse suhtaudun näihin misery lit -kirjoihin melko neutraalisti. En lue niitä sen takia, että niiden kannet huutavat "tositarina" tmv. Luen niitä siksi, että ne kiinnostavat minua eikä minulle ole lopulta erityisen tärkeää onko tarina tosi vai ei. Vastaavia tarinoita löytyy myös fiktiona, tässäpä eräs esimerkki.

Tapaus Natasha Kampusch (minulla on muuten tämä kirja hyllyssäni, mutten ole vielä lukenut):

"Itse tulen vähän kärsimättömäksi, kun päähenkilön ajatukset ryöstäjän eleen tai katseen perusteella harhautuvat usean sivun mittaisille sivupoluille. Ja sitten tunnen tietenkin huonoa omaatuntoa. Hyvänen aika! Tyttölapsihan on istunut sekopään vankina 2096 päivää ja minä olen 'kärsimätön', kun tarina ei etene. Synti ja häpeä - monet lukijoista eivät todennäköisesti reagoi kuten minä vaan arvostavat pitkitettyä kärsimystä. Jos pokkarin kannessa siteerattuja arvostelijoita on uskominen, näin on."

Kun Årheim kuitenkin on tutkija, olisi hän ehkä voinut tutkia aihettaan kunnolla? Hän on kirjassaan keskittynyt lähinnä yksittäisten kirjojen ruotimiseen sen sijaan, että olisi tehnyt kyselyitä. Luulisi, että vähintä mitä tutkija voi tehdä, on ymmärtää, että kirjankansien lyhyet siteeraukset edustavat vain mainitun (yleensä kai kriitikon?) henkilön mielipidettä, ja se on läntätty siihen vauhdittaakseen teoksen houkuttelevuutta/myyntiä.

Susi lampaiden vaatteissa eli fiktiota.
Itse pidin muun muassa Constance Briscoeta (Ugly) ärsyttävänä.  Empiiriset tutkimukseni myös osoittavat, että lähipiirissäni moni muukin on kokenut "tositarinoiden" henkilöitä ärsyttävinä, vaikka pitäisi periaatteessa sääliä.

Mielestäni Årheim aliarvioi lukijoita - voisko johtua hänen haastattelemastaan kohderyhmästä. Ja miksi hän tukeutuu kriitikoiden mielipiteisiin?

Tapaus Felicia Feldt (Näkymätön tytär, Otava 2013):

 "Feldt ei näytä myöskään pyrkivän uhrin rooliin, eikä kerjää lukijoiden myötätuntoa. Aase Berg toteaa Expressenissä, että hänen os suorastaan vaikea pitää kirjan Feliciasta ja itse olen taipuvainen olemaan samaa mieltä... On vapauttavaa, ettei kirjan lukukokemus ole ehdollinen - lukijan ei tarvitse sääliä Feliciaa."

En ole lukenut tätäkään kirjaa, mutta sen perusteella, mitä olen misery litejä lukenut, ei niissä suinkaan aina kalastella sääliä.

Monet - eivät tietenkään kaikki - lukemistani kirjoista ovat varsin pohdiskelevia. Kirjoissa käsitellään paljon omaa syyllisyyttä ja osuutta tapahtumiin. Usein toki melko "kierosta näkökulmasta", mutta sitähän se on, kun on ns. kasvatettu kieroon.

Minua näissä kirjoissa kiehtovat erityisesti pohdiskelevat osuudet, eivät siis niinkään ne brutaalit kohtaukset ja kuvaukset. Väittäisin jopa, että lukemissani kirjoissa eivät pääasiassa ole ne kauhistuttavat teot, vaan nimenomaan niiden kokeminen ja käsitteleminen.

Olen pohtinut omaa suhdettani misery litiin täällä. Parhaimmillaan kyseisen genren kirjat pistävät ajattelemaan ja pohtimaan.

"Oma elämäntilanne tuntuu kuitenkin ehkä hieman helpommin hallittavalta, kun on lukenut niistä, joilla asiat ovat vielä huonommin."

No tulihan se sieltä. Syyhän sekin näitä kirjoja on lukea, en sitä käy kiistämään.

Monikulttuurista kurjuutta.
Huomaan olevani melkoisen kriittinen vastarannankiiski näissä mietteissäni. Se voi johtua siitä, että tulkitsen kirjaa väärin ja unohdan itsekin, että otanta on todellakin varsin suppea.

En myöskään ole perillä Ruotsin tilanteesta ja luonnollisesti vertaan kirjan näkemyksiä ja väitteitä omiin kokemuksiinii. Ne eivät täysin kohtaa, kuten on kaiketi tullut ilmi.

Kaikesta huolimatta kirja on mielenkiintoinen. Årheim pohtii median merkitystä ja vaikutusta näihin kurjuustarinoihin. Hän kiinnittää huomiota ja analysoi genren kirjojen kansia (Ruotsissa). Hän myös analysoi yksittäisten kirjojen kieltä ja rakennetta, mikä on varsin kiinnostavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tarjoilee ihan mielenkiintoisen, joskin valitettavan negatiivissävytteisen, kurkistuksen misery lit -genreen (Ruotsissa). Mitään kovin mullistavaa ja uutta kirja ei tarjonnut ainakaan minulle.

Mielenterveysongelma-kurjuutta.
Kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Paula (Luen ja kirjoitan) sekä Mari A (Mari A:n kirjablogi). Kannattaa lukea myös kommentit, siellä on hyvää keskustelua.

16 kommenttia:

  1. Upea juttu, kulta! <3

    Mä olen lukenut Uhatut ja pidin todella paljon. No, mutta, mähän olen vain tällainen "tirkistelijä", joka kaipaa vertaistukea kurjaan elämäänsä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitosta <3

      Minäkin olen kuullut kohinaa Uhatuista, mutten ole tosiaan koskaan kirjaa jaksanut hommata käsiini. Se on kyllä käsittääkseni käännetty enkuksi, joten voisi tutkailla vaikka kirjastosta (sitten joskus, kun pääsen taas liikkeelle).

      Mäkin olen vaan tällainen sosiaalipornonkipeä lukija, joka uskoo kaiken, jos vain sanotaan "tositarina".

      Poista
  2. Minä olen ymmärtänyt, että Misery Lit -genressä (miksi sitä sitten haluaakin nimittää) olennaista on se, että kyse on tositapahtumiin perustuvasta kirjallisuudesta. Ts. kirjat eivät ole fiktiota. Genren nimi toki antaisi tilaa fiktiollekin, mutta ainakin Årheimin kirjassa lähtökohtana ovat tositarinat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olet aivan oikein ymmärtänyt ja se määritelmä lukeekin tuossa jutussani. Koko genren pointti on nimenomaan se, että ne ovat "tosia".

      Halusin kiinnittää lähinnä huomiota siihen, että mitään ehdotonta totuutta ei ole tällaisessa genressä olemassakaan, koska kaikki kirjat ovat subjektiivisia "tosikertomuksia", joiden tapahtumia ei välttämättä voi edes todistaa oikeaksi. Årheim mielestäni olettaa, että "moni" ei ymmärrä, että nämä "tositarinat" ovat subjektiivisia, vaan uskovat niihin, kuin kiveen hakattuun totuuteen. Se on minusta kummallista lukijan aliarviointia, mutta toisaalta otannassahan oli mukana lukiolaisnuoria, joten se voi tietenkin selittää tätä huomiota.

      Poista
  3. Kiitti tietopläjäyksestä, en ennen edes oikein tiennyt mitä misery lit oikeasti on, kuvittelin, että voisi olla puhdasta fiktiotakin joukossa, jos vain miseryä on tarpeeksi :-) Mulla on muuten Gömda tuolla kirjahyllyssä, mutten vielä ole ehtinyt lukemaan. Takakannen perusteella varmasti aika järkyttävä ja takuulla ahdistun, jee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos tämä kirjoitus jotenkin valaisi kyseistä genreä. Pointti tosiaan on, että pitää olla ns. tositarinoita eli selkeät fiktiiviset teokset ovat sitten joku oma genrensä tai kuuluvat joihinkin muihin genreihin. Tuossa kirjassa kyllä hieman pohdittiin sitäkin, miten häälyviä monien genrejen rajat ovat eli ihan hyvä tietopaketti, jos ei aihe ennen ollut tuttu (paitsi, että itse annan miinusta genren melko negatiivissävyisestä käsittelystä).

      Lue se pian? Minua kiinnostaisi kovasti mietteesi kys. kirjasta ja se kirja kiinnostaa minuakin kovasti - etenkin nyt, kun sitä on ruodittu tässä teoksessa melko perusteellisesti.

      Poista
    2. Luen, luen, kunhan matelen sen Alin kanssa ensin eteenpäin... (Muuten, puolivälin jälkeen tapahtumat ovat muuttuneet enemmän fiktiivisen tntuisiksi, joten ahdistus on hiipunut!)

      Poista
    3. No hyvä, yritän pysytellä pöksyissäni ;) Ja tuo Ali kiinnostaa toki myös, hyvä ettei ole kokonaan täynnä ahdistusta!

      Poista
  4. Kävin lukemassa myös nuo Paulan ja Mari A:n postaukset. Aihe kiinnostaa, mutta koska en ole lukenut yhtäkään kirjassa käsitellyistä kirjoista, en varmaan saisi kirjasta paljoa irti. Jotkut olivatkin kommentoineet (ja olen ihan samaa mieltä) että Misery lit-termi kuulostaa halpahintaiselta ja niputtaa kaikki rankat tositapahtumiin perustuvat kirjat yhteen. Esim. Paljain jaloin ja Jäähyväiset Einolle olivat hienoja, rankkoja kirjoja enkä niputtaisi niitä Misery litiksi. Jotenkin koko ajatus rankkojen tositarinoiden nimittämisestä Misery litiksi (tulee silkka viihteellisyys mieleen tuosta termistä) on mielestäni alentuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin kuullut melkein kaikista noista kirjassa mainituista kirjoista (muutamaa pelkkää ruotsinkielistä lukuun ottamatta), vaikken niistä ollut lukenut kuin yhden (Dave Pelzerin Pimeän poika). Kieltämättä kirjasta varmaan saisi enemmän irti, jos olisi lukenut siinä mainitut teokset. Mutta koska en ole, vertasin luonnollisesti päässäni kokemuksiani niihin misery lit -kirjoihin, jotka olen lukenut. Tietty tunnistettava "kaava" toki löytyy, joskin erilaisin variaatioin.

      Minäkään en pidä tuosta misery lit -termistä ja siksi sitä ei blogini tunnisteissa ole. Lukemani misery lit -kirjat olen koonnut tunnisteen "elämäkerrat/muistelmat" alle.

      Toisaalta olisi kenties reilua, jos tekisin sille oman kategorian, sillä voihan periaatteessa chick litinkin nähdä halventavana tai alentavana terminä (itse en tosin koe niin). Mutta enpä silti aio muutella tunnisteita, sillä en jaksa miettiä noita misery litin rajoja: joidenkin mielestä esim. puhtaasti mielenterveysongelmia käsittelevät tositarinat eivät periaatteessa ole misery litiä.

      Poista
  5. Kiinnostavaa! Tämä genre on minulle vieras, joten on hyvä lukea siitä tällaisia kommentteja. Tuskin tähän nimenomaiseen kirjaan koskaan tartun, mutta ainahan on hyvä hieman haistella uusia tuulia.

    Pidin nuorena hirveästi Valittujen Palojen "Tapahtui tosielämässä" -jutuista, jotka varmaankin ovat tätä lajia ihan parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa). Jo edesmenneelle mummilleni tuli Valitut Palat vuosikymmeniä, ja niiden lukeminen liittyy mielessäni aina mummiin ja mummin luona olemiseen. Tuskin olisin niistä samoista teksteistä enää yhtään kiinnostunut, mutta muistot ovatkin tärkeintä tässä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä oli periaatteessa ihan hyvä kirja, vaikka luin sitä kyllä todella kriittisesti syistä, jotka mainitsinkin tuossa jutussa. Tämä olisi ehkä hyvä kirja sellaiselle, joka tietää ennestään kys. genrestä ja on lukenut tai lukee genren kirjoja.

      Minäkin muuten muistan nuo Valittujen palojen "tapahtui tosielämässä" -jutut! Meillä kotona luettiin kys. läpyskää ja hyllystä löytyi myös niitä lyhennelmäteoksia, joita luin myös luin pentuna. :)

      Poista
  6. Minä en pystyisi lukemaan kirjaa Natasha Kampuschista. Siinä on vain joku iso este, Tuskin pystyin lukemaan uutiointia asiasta. Sen ukon rikos ylitti kestokykyni...

    Minäkin luin joskus samoja Valittujen Palojen tosielämäjutuja kuin Suketus;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle ei ole vielä osunut eteen yhtäkään kirjaa, josta ajattelen etten voisi lukea. Siis mahdollisen brutaaliuden tai muuten vain aiheensa takia: onhan toki sitten paljon kirjoja, jotka eivät muuten vain kiinnosta.

      En kylläkään tiedä, missä välissä ehdin Natashan lukea, kun lukemattomia on niin paljon ja lisää tulee alati. :D

      Poista
  7. Olen lukenut sekä Näkymättömän tyttären ja Natashan kirjan 3096 päivää, joka oli se päivämäärä minkä hän oli vankina. Walls Jeannetten Lasilinna kertoo hänen kurjasta lapsuudestaan ja omaperäisistä vanhemmistaan. Yksi sisaruksista sairastui vanhempien ansiosta. Lempikirjailijani on Thorey Hayden, joka on tehnyt työtä näiden satutettujen lasten parissa. Ei ummisteta silmiä pahuudelta, joka on meidän keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiinnostaa tuo Näkymätön tytär. Natashan kirja minulla on, mutta en ole edelleenkään saanut sitä luettua. On niin paljon muuta, mutta pitääpä ryhdistäytyä.

      Lasilinna kiinnostaa minuakin, kunhan joskus osuu käsiini. Torey Haydenilta olen lukenut aika paljon, mutta pidin enemmän niistä vanhemmista kirjoista. Jossain vaiheessa Haydenin tyyli alkoi ärsyttää minua. Mutta tärkeistä aiheista hän kirjoittaa.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.