Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
Otava 2010
S. 316

Olen halunnut lukea tämän kirjan siitä lähtien, kun se julkaistiin. 

Vasta hiljattain sain kirjan käsiini ja nyt se on sitten luettu.

 Olo on ristiriitainen enkä oikein tiedä, mitä ja miten Parvekejumalista kirjoittaisin. Jos aloitetaan ihan alusta eli kirjan nimestä.

Lukijalle selviää melko pian, mihin nimi viittaa. Minusta Parvekejumalat onkin nappivalinta ja tarina sen taustalla kiehtova: se kestää läpi kirjan. Kirja on muutenkin tietyllä tapaa henkinen ja "taikauskoinen", kuten monet uskonnotkin ovat.

Ote kirjan takakannesta:

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Hän haluaisi hengailla kaupungilla, surffata netissä, käydä leffoissa ja bileissä, mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu huulipuna, korvakorut ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta.

Itse asiassa isän suunnitelmat eivät olleet mitenkään erikoisia. Ne lienevät juuri niitä, joita ne olisivat olleet kotona Somaliassakin. Siellä tyttölapsen "kohtalo" on paljolti ennalta määrätty ja häntä on helpompi suojella "houkutuksilta" ja "turmiolta". Lisäksi kun vertailupohjaa ei ole, on vaikea haaveillakaan muusta.

Anis yrittää elää länsimaisten ystäviensä tavalla isältään salassa. Se ei helppoa, kun veljet vahtivat haukkoina hänen jokaista liikettään. Ankara kasvatus ei koske poikia - tai periaatteessa koskee, mutta heidän touhujaan katsotaan läpi sormien. Tai sitten mitään "paheita" uskota olevankaan, koska kukapa heitää vahtisi muut kuin he itse.

Kirjan sivuilta paistaa kuvottava kaksinaismoralismi. Länsimaalaiseen silmään näyttää siltä, että perhe koostuu lähinnä miespuolisista jäsenistä. Naiset ja tytöt ovat vain rekvisiittaa, joiden paikka on olla kotona ja sielläkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti.

Tässä ei sinänsä ollut minulle mitään uutta. En todellakaan ole mikään Islam-asiantuntija ja mahtuuhan toki kyseisen uskonnon edustajiin henkilöitä laidasta laitaan. Ihan niin kuin vaikkapa kristinuskossakin. Tämä kirja kuvaa siis kenties ääri-islamilaista näkökulmaa ja se on surullista luettavaa.

Snellman ei kuitenkaan sorru mässäilemään ikävilläkään tapahtumilla. Ne kerrotaan Aniksen kannalta niin kuin ne ovat, melko lyhyesti vieläpä. Ikään kuin olkia kohtauttaen. Kirjailija jättää myös melko pitkälti Aniksen tunnepuolen käsittelemättä lukuun ottamatta tietynlaista hämmenystä kulttuurien törmäämisen tiimoilta.

Aniksen tarinan rinnalla kulkee Alla Zahran tarina. Alla Zahra on taiteilijaäidin tytär, joka kääntyy muslimiksi. Aniksen ja Zahran tiet risteytyvät, mutta he eivät henkisellä tasolla kohtaa toisiaan, vaikka fyysisesti kohtaavatkin.

Ymmärrän Zahran tarinan merkitysen kirjassa, vaikka itseäni kiinnosti kylläkin Enemmän Anis. Mietin myös onko Snellman kirjoittanut Zahran kirjaan kuvatakseen elämää muslimina. Miten länsimaalainen kokee uskonnon, miltä tuntuu peittää kasvonsa ja vartalonsa hunnuin.

Tasa-arvo ei ole globaali käsitys. Se on paljolti sidoksissa kulttuuriin. Luin joskus aikoja sitten tutkimuksen, jossa musliminaisilta kysyttiin kokevatko he olevansa tasa-arvoisia miehensä kanssa. Suuri osa koki olevansa.

Monen länsimaisen mielestä näin ei varmastikaan ole. Ei minustakaan. Toisaalta, jos olisin syntynyt ja asunut muslimimaassa, kokisin asian varmasti toisella tavalla.

Jos taas olisin syntynyt muslimimaassa (ja olisin musmili) ja muuttaisin vaikkapa teini-ikäisenä tai lapsena Suomeen perheeni kanssa, saattaisin joutua kulttuurien törmäykseen, jossa syntyisi halua pohtia asioita ja omaa asemaa toisellakin tavalla.

Ihan niin kuin Aniksellekin kävi. Hän kyseenalaistaa oman uskontonsa ja sen tavat. Hän alkaa nähdä ja ajatella eri tavoin asioista. Isänsä mielestä hän siis turmeltuu, likaantuu. Uskontoa ei saa "hylätä", vaikka haluaisi. Elämä on elettävä tietyllä tavalla.

Tätä taustaa vasten ymmärrän "sensuurin": televisio, lehdet ja kirjat ovat pahasta, koska ne saattavat antaa kimmokkeen ajatella. Ja sitähän ei haluta, joten ihmiset (naiset) pidetään mieluummin pimennossa. Silloin ei ole valinnanvaraa, kun ei tiedä, mistä valita.

Tämä Hesarin artikkeli (Sanni Saarinen: Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea) on muutaman vuoden takaa, mutta minusta erittäin kiinnostava.

Palataan nyt kuitenkin vielä hetkeksi Parvekejumaliin. Snellmanin kieli on ajoittain kaunista ja mystistä, leikittelevää ja runollista. Ainoastaan  häiritsi ajoittainen repaleisuus ja jopa "huono kieli". Tällä tarkoitan kummallista pilkutusta ja runsasta tulee olemaan -"futuurin" käyttämistä. Ehkäpä se oli tarkoituksellista.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti ja suosittelen lämpimästi kaikille kulttuureista kiinnostuneilla. Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni lisääkin.