sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Ihmissuhdekiemuroita Dublinissa - ja vähän muuallakin




Maeve Binchy: Talo Dublinissa
"Tara Road"


Nappasin mm. tämän kirjan mukaani muuttaessamme tänne puolisentoista vuotta sitten.

Oli kiire ja kriteerini oli silloin, että kirja on paksu ja painaa mahdollisimman vähän. Eli luonnollisesti otin pokkareita.

Loput kirjani (noin 12 isoa laatikkoa) ovat edelleen Suomessa maksullisessa varastointipalvelussa. Elättelen toivoa, että saan ne joskus muutettua sinne, minne nyt ikinä päädymmekin täältä.

Mutta kirjaan.

Kirjan keskiössä on Ria ja hänen elämänsä Dublinissa. Ria tapaa tulevan miehensä (Danny) jo parikymppisenä.

Lahjakkaan ja määrätietoisen Dannyn ansioista he saavat haltuunsa maineikkaalla Tara Roadilla sijaitsevan upean talon, jonne he muuttavat yhdessä, kunnostavat talon ja perustavat perheen.

Ulospäin kaikki näyttää kiiltokuvalta ja siinä luulossa Riakin elää. Danny ei kuitenkaan ole maailman uskollisin mies ja niin käy kuin usein väistämättä käy.

Sattuma puuttuu peliin amerikkalaisen Marilyn Vinen muodossa. Marilyn tietää dannyn vuosien takaa ja soittaa aikoakseen puhua hänen kanssaan. Hän kuitenkin päätyykin juttusille Rian kanssa.

Marilynin ehdotus vaihtaa taloja kesän ajaksi saa Rian innostumaan: hän kaipaa kiihkeästi pakoa sekavasta tilanteesta. Myös Marilynilla on omat syynsä haluta irtiottoa.

Kirjan kirjoitustyyli on mielestäni aika naiivistinen ja töksähtelevä. Nyt täytyy tietenkin muistaa, että luin kirjan Suomeksi, joten en osaa sanoa, millainen tyyli olisi alkuperäiskielellä kirjoitettuna.

Mitään kielellistä ilotulitusta on siis turha odottaa, vaan luvassa on selkeitä lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia.

Valitsin kirjan sen pituuden perusteella: halusin lukea pitkän ja selkeän kirjan, johon olisi helppo päästä sisään. Siihen Talo Dublinissa olikin oiva valinta. Kirja tempaisi alusta asti mukaansa: reilut 600 sivua siis luvassa ihmissuhdesolmuja ja muuta ”hömppää”.

Ja arvaapas mitä – tykkäsin kuitenkin.

***

Ps. Alan jatkossa kuvata itse kirjat tähän blogiin alkaen tästä postauksesta. Aiemmin olen etsinyt kuvat netistä.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Pommeja ja sadetta

Ros Wynne-Jones: Something is going to fall like rain
(suomeksi Sade lankeaa) 


Keksin tämän kirjan Kuuttaren blogista ja oli pakko heti tilata se Amazonista.

Kirja kertoo takautuvasti Marian ajasta Sudanissa, jossa hän toimi avustustyöntekijänä eräässä kylässä. 

Aika kylässä venyy, koska lentokenttä tuhoutuu pommituksessa.

Maria on vain parikymppinen lääketieteen opiskelja lähtiessään Sudaniin. Kokemukset Sudanissa kuitenkin syöpyvät hänen mieleensä ja niitä hän muistelee vielä kymmenenkin vuoden jälkeen ja on edelleen rikki kaikesta, mitä tapahtui.

Avustustyön ja olosuhteiden kuvaukset Sudanissa ovat uskottavia ainakin näin maallikolle, joka ei ole Afrikassa käynyt saati avustustyötä siellä tehnyt. Erittäin mielenkiintoista luettavaa siis.

Maria vaikuttaa kirjassa, lähinnä siis Sudanin aikana, melko naiivilta, mutta kenties se ei ole kummallista ottaen huomioon, että hän on kuitenkin aika nuori ja kokematon.

Kenties olisi epäuskottavaa, jos hän ymmärtäisi enemmän kulttuurieroista varsinkaan kun hän ei käsittääkseni pahemmin ehtinyt ottaa selvää asioista ennen kuin lähti.

Kirja piti otteessaan ja henkilöhahmnot olivat pääsääntöisesti uskottavia. Tosin aivan loppua kohden kirja alkoi menettää uskottavuuttaan.

En oikeastaan pitänyt kirjan lopusta. Se oli mielestäni kirjan heikoin lenkki, vaikka kaunis (loppu) periaatteessa olikin.

Pidin kuitenkin kirjasta kokonaisuudessaan todella paljon ja Afrikka-fanina sain siitä paljon irti. Luin kirjan alkuperäiskielellä eli englanniksi ja kieli oli kaunista ja kuvailevaa.

Perustin muuten kategorian, Afrikka, koska on tullut (ja varmasti tulee jatkossakin) luettua aika paljon Afrikka-aiheisia kirjoja.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Sarjakuvasuhde - vai suhteettomuus?



En yleensä lue sarjakuvia, en edes päivälehtien sarjakuvasivuja. Paitsi joskus harvoin.

Pienenä luin sen sijaan myös paljon sarjakuvia mm. Pellefanttia, Nalle Puhia, Maailman vahvinta nallea Ryhmä X:ää ja Peukaloisen retkiä. Ja oli niitä varmaan muitakin.

Lisäksi luin kauhusarjakuvia. Meillä oli muutamia upeita värikuvallisia kauhusarjakuvakirjoja. Muistan kokeneeni ne hämmentävinä, mutta kiinnostavina ja mystisinä.

Tänään lenkkeilyn yhteydessä poikkesin erääseen liikkeeseen, jossa myydään CD- ja DVD-levyjen lisäksi kirjoja. Kirjavalikoima ei ole suuri, mutta sieltä voi tehdä kaikenlaisia löytöä.

Tänään silmiini osui sarjakuvakirja nimeltä Horror Comics (kuvassa: kuvasin sen meidän takassa, heh). Jäin sitä sinne lehteilemään ja ihastuin. Vanhat kauhusarjakuvat tulvahtivat mieleeni ja oli pakko ostaa tuo kirja.

Kirjaan on koottu useilta eri aikakausilta eri kauhusarjakuvatehtailijoiden sarjakuvatarinoita. Vaikuttaa siis erittäine monipuoliselta ja mielenkiintoiselta.

Sarjakuvissa on myös se hyvä puoli, että niitä voi lukea, miten sattuu eli voi noukkia tarinan sieltä toisen täältä. Mukavaa pikku välipalaluettavaa ja –katseltavaa siis.

Tarjolla olisi ollut myös vastaava sarjakuvateos zombieista, mutta jätin sen sinne. Zombiet ovat kiehtovia, mutta teema on aika kapea ja ennalta-arvattava. En tiedä tulisiko sitä luettua.


Millainen on sinun suhteesi sarjakuviin - vai onko suhdetta lainkaan?


***

Perustin uuden kategorian, Sarjakuvat. Tajusin juuri, että seuraan joitakin sarjakuvia. Esimerkiksi SusuPetalin Heddaa (kirjoitan siitä varmasti jossain vaiheessa oman jutun).

Ja sitten erään toisen ystäväni sarjakuvasarjaa pornokauppiaasta (siitäkin juttua myöhemmin). Mieleeni tuli, että sarjakuva on oma kirjallisuudenalansa ja vaatii myös huomiota!

maanantai 17. tammikuuta 2011

Elämää hullun psykiatrin talossa

Augusten Burroughs: Running with Scissors


Luin jokunen aika sitten Burroughsin omaelämäkerrallisen teoksen A Wolf at the Table

Siinä pääaiheena on Auguatenin lapsuus. Aikuisuutta sivutaan kirjan lopussa, mutta teini-ikä ja asuminen äidin psykiatrin luona sivuutetaan kokonaan.


Running with Scissors taas kertoo lähinnä tuosta ajasta, kun Augusten asuu äitinsä psykiatrin luona.

Augusten on kirjoittanut Running with Scissorsin aiemmin kuin Wolfin, mutta koska en ollut lukenut kumpaistakaan aiemmin, luin ne, mitä tulee tapahtumiin, ikään kuin kronologisessa järjestyksessä,

A Wolf at the Table on huomattavasti vakavampi ja pohtivampi kirja kuin Running with Scissors ja olen iloinen, että luin sen (Wolf) aiemmin.

Running with Scisssors on kohtalaisen humoristinen kirja: huumoria on sekä mustaa että harmaata. Huumoria varmasti vaatiikin asua psykiatrin talossa, jota asuttavat tohtorin vaimo, muutama muukin potilas sekä liuta omia- että adoptiolapsia. Eikä taida itse tohtorillakaan olla kaikki muumit laaksossa.

Augustenin äiti on itsekeskeinen eikä pahemmin piittaa pojastaan. Tai jos piittaakin, niin ainakin tavat osoittaa välittämistä ovat kyseenalaiset.

Kenties se kuitenkin johtuu siitä, Augustenin äidillä on itselläänkin ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja hän on siksi kyvytön olemaan äiti lapselleen. Ja toisaalta äidin ajatusmaailmassa hän onkin mielellään enemmän kaveri kuin äiti Augustenille.

Pidin kirjasta enemmän kuin sen pohjalta tehdystä elokuvasta, jonka katsoin ennen kuin luin kirjan. Siksipä olikin yllätys kirjaa lukiessa, kun siinä todellisuus näyttäytyi aika paljonkin toisenlaisena.

Elokuvaversiossa jopa henkilöiden keskinäiset suhteet ovat aivan erilaiset kuin kirjassa. Kuitenkin nämä henkilösuhteet ovat aika tärkeä osa kirjaa.

Lisäksi kaikkea on kaunisteltu ja kiillotettu eli tietty saastaisuus ei elokuvassa näy. Elokuvan lopulla ei myöskään ollut mitään tekemistä kirjan kanssa.

Jotenkin tuli tunne, että kirjaa on käytetty vain pohjamallina elokuvalle, napattu sieltä kohtia ja väännetty niistä raflaava pintakiillotettu komedia.

Ihan ok leffa, ei siinä mitään, mutta jos pitäisi toinen vain valita, niin ehdottomasti kirja – se on muutenkin lukemisen arvoinen.

Tässä vielä elokuvan traileri.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Elämää kotiorjana ja nyrkkeilysäkkinä


Sameem Ali: Belonging


Usein kuulee sanottavan, että aina voi valita. Se kuulostaa äkkiseltään viisaalta sanonnalta, jota toistelevat ihmiset, jotka kenties luulevat olevansa kannustavia, tai ehkä heitä ajaa eteenpäin halu saaranata.

Jokainen voi nyt miettiä hetken ja todeta, että kylläpä vain – minulla on tosiaan vapaus valita. Niin, sepä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki voivat valita.

Vauva ei valitse syntymäänsä eikä sitä, mihin syntyy. Lapsi ei niinikään edes aina voi valita, mitä syö vai syökö lainkaan. Valinnanmahdollisuus on aika rajallinen, jos sitä kaikilla edes käytännössä on.

Eikä tämä koske vain lapsia – se koskee myös varttuneempia ihmisiä. Englannissa asuvan pakistanilaistaustaisen Semaam Alin muistelmat kertovat oman tarinansa siitä, miten paljon yksilö voi loppujen lopuksi valita. Ja milloin.

Siistissä ja turvallisessa länsimaalaisessa kulttuurissa asuvan on helppo jeesustella valinnoista. On myös helppo jeesustella, jos omat valinnat ovat luokkaa syönkö makaronia vai perunaa. Ymmärtänette pointin.

Aina voi valita, kyllä, mutta vaihtoehdotkin ovat rajalliset. On helppo valita kahdesta hyvästä, mutta entä jos sellaisia ei ole?

Sameemin eräs valinta oli turvata lapsensa elämä ja tulevaisuus. Hän kenties olisi voinut pelastaa itsensä aiemmin, jos olisi hylännyt lapsensa.

Ne, jotka nyt haluavat saarnata siitä, että aina voi valita, ajattelevat ilmeisesti, että itsepähän valitsi alistumisen ja hyväksikäytön – hänhän olisi voinut valita toisin!

Nämä ”elämä on vain valintoja” –ihmiset ehkä ajattelevat valintoja ainoastaan siltä kannalta, miten valinnat vaikuttavat itseen: ei siihen, miten ne vaikuttavat muihin ja siltä pohjalta onkin huomattavasti helpompi tehdä valintoja.

Sameem varttuu lastenkodissa, jonne hänet vietiin jo ihan vauvana, Siellä hän on hyvissä käsissä. Hänen äitinsä hakee hänet kuitekin takaisin kotiin monien vuosien jälkeen. Äidillä on suunnitelmia Sameemin varalle, mutta niihin suunnitelmiin ei kuulu rakkaus ja normaali kotielämä.

Sameemista tulee perheen orja ja piika vailla sananvaltaa mihinkään. Häntä pompotellaan kuin marionettinukkea ja pahoinpidellään milloin mistäkin syystä – yleensä ilman mitään järkevää syytä.

Kun Sameemin äiti pyytää hänet mukaansa Pakistaniin lomalle, Sameem on innoissaan. Hän ei ole muuta halunnut kuin tulla hyväksytyksi ja saada äitinsä rakastamaan itseään. Kyseessä ei kuitenkaan olekaan mikään lomamatka äidin kotiseudulle, vaan perillä Sameemia odottaa yllätys järjestetyn avioliiton muodossa.

Kirja on hyvin ja selkeästi kirjoitettu ja siihen on helppo uppoutua. Toisaalta se ei mitenkään dramaattisesti eroa muusta vastaavasta kirjallisuudesta. Mutta pitääkö edes? Kyllä maailmaan mahtuu kirjoja ihmiskohtaloista.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Ensimmäinen kosketukseni äänikirjaan: Missä kuljimme kerran


Löysin tänään mielenkiintoisen blogin, jossa oli mainio linkki Kotilieden sivulle, jossa on mahdollisuus kuunnella ilmaiseksi äänikirjoja.

(Kiitos miljoonasti vinkistä, Marja-Leena!)

Siellä on muutama eri vaihtoehto kuunneltavaksi: itse aloin heti kuunnella Kjell Westön kirjaa Missä kuljimme kerran.

En ole yhtäkään Westön teosta lukenut, vaikka kovasti on ollut tarkoitus ja haluja. Mahdollisuus kuunnella kirja oli siis miellyttävä yllätys, sillä suomalaisten kirjojen hankkiminen täällä on aika mahdotonta. Tilata toki voi, mutta postikulut ovat tähtitieteelliset.

Lukijan (Esa Saarinen) ääni on miellyttävä ja selkeä. Minun oli tarkoitus aluksi vain kuunnella jonkin aikaa, mutta yhtäkkiä kuuntelinkin kaksi CD:tä putkeen. Pelkäsin, etten osaa keskittyä kuuntelemaan kirjaa (en ole koskaan aiemmin kuunnellut äänikirjoja), mutta aika nopeasti siihen tottui ja osasi rauhoittua.

Koska olen vasta näin alussa, en sen kummemmin vielä kerro mietteitäni itse kirjasta. Kerron sitten, kun olen kuunnellut koko kirjan.

Kun kohtalosi on jo päätetty

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go


En tiedä, mitä kertoisin tästä kirjasta, etten kerro liikaa. 

Nimittäin eräs tämän kirjan punainen lanka ainakin minulle oli se, että järkyttävä kokonaisuus hahmottui hiljalleen lukijalle. Kaikkea ei läväytetty tiskiin heti, vaan niitä valmisteltiin ja annettiin lukijan spekuloida itse.

Mielikuvituksen lentoa ja normaalien rajojen ja kaavojen hylkäämistä tässä tarvittiinkin. Kuitenkin, kirja on uskottava ja traaginen kertomus nuorista opiskelijoista, joiden tulevaisuus on ennalta määrätty – jo ennen heidän syntymäänsä. Koko heidän elämänsä on periaatteessa käsikirjoitettu etukäteen.

Kirjan kertoja on 31-vuotias Kathy. Hän valottaa nykyisyyttä kertoen lapsuudesta näennäisen idyllisessä Hailshamin koulussa. Hän muistelee ja spekuloi itsekin, sillä niin kuin aika usein tekee, se hämärtyy, saattaa muuttaa muistikuvia. Ja toisten ajatuksia ja tuntemuksiahan ei voi tietää – niitä voi vain arvailla.

Keskeiset henkilöt kathyn muisteloissa ovat hänelle läheisimmät ystävät Ruth ja Tommy. Paluu lapsuuteen on oikeastaan edellytys yrittää ymmärtää nykyisyyttä. Mutta voiko sitä ymmärtää? Kaiketi voi, jos elämä on määritelty sellaiseksi kuin se ilmeni olevan.

Ishiguron kieli on kaunista ja kirja soljuu verkkaisesti eteenpäin. Ajoittain mietin, että liianko verkkaisesti, mutta oikeastaan kaikella on merkityksensä. Kirja ei koskettaisi, jos se vain kerrottaisiin. Ishiguro on taitava puhaltamaan menneen henkiin ja kuvaamaan tunteita.

Ehdottomasti aion lukea muitakin hänen kirjojaan ja tämän lisään suosikkeihini!

***

Never Let Me Go on käännetty myös suomeksi ja sen nimi on Ole Luonani Aina. Ainakin AdLibriksestä sen voi tilata.