On the Neighbourhood

Maisemiin, joissa joka päivä kulkee, turtuu. Kuitenkin se tuttu ja arkinenkin voi olla - usein onkin - kaunista, kun vain avaa silmänsä ja oikeasti katsoo, näkee. Tässä muutama kuva paikallisesta asumusarkkitehtuurista. Kuvat olen ottanut eilen ja toissapäivänä eli tuore kama on kyseessä.

Meitä on suosittu säillä. Aurinko on paistellut lähes päivittäin, nytkin paistelee. Harvemmin täällä sellaisia pitkiä auringottomia putkia on (puhun nyt siis Lontoon alueesta, en koko brittilästä): yleensä jossain vaiheessa ainakin hetken paistaa. Paitsi viime talvi oli todella sateinen ja silloin ei moneen päivään näkynyt sitä aurinkoakaan.

Puheet siitä, että täällä aina sataa, ovat potaskaa. Tosin britit itsekin huokailevat, että aina sataa ja silloin tekisi mieleni sanoa, että menkää Helsinkiin: siellä sataa enemmän (tämä on ihan tilastollinen fakta).

Lunta täällä (Lontoon alue) ei ole tuprutellut aikoihin. Viime talvena ei tullut kertaakaan - sitä aiempina on tullut muutaman kerran, mutta lumi sulaa yleensä päivän aikana pois. Maksimissaan se kestää pari päivää. Sopii mainiosti minulle.

Tähän alle lisään vielä kuvan kotitalostamme. Sen olen ottanut vuosi sitten lokakuussa, kun muutimme tänne. Muutosta löytyy juttua ja muutama kuva lisää täältä. Rakastan tätä aluetta: en haluaisi asua missään muualla Lontoossa kuin täällä! Tästä on muodostunut minulle rakas kotiseutu.

Oman elämänsä häpeäpilkut

Kannen kuva: Lucy Harmer

J.M. Coetzee: Disgrace
Suom. Häpeäpaalu
Secker & Warburg, 1999
S. 220

Nyt on kyseessä sellainen klassikko, josta varmaan kaikki ovat kuulleet. Suurin osa on kaiketi tämän lukenutkin. Itsekin melko varmasti olen joskus aikoja sitten, koska lukiessani nousi mieleeni sirpaleisia muistijälkiä.

En yksinkertaisesti saa tästä kirjasta kirjoitettua mitään, ellen spoilaa. Kirjan juoni ei ole mitenkään ihmeellinen; sen saisi mahtumaan noin kahteen virkkeeseen. Mutta pääpaino onkin ihan muualla kuin "ulkoisissa" tapahtumissa. Tärkeintä on (Lurien) sisin ja mitä sieltä löytyy - tai ei löydy.


VAROITUS: SPOILAUSVAARA ALLA - JATKA LUKEMISTA OMALLA VASTUULLA TAI OLE JATKAMATTA, MUTTA TURHA TULLA MINULLE ITKEMÄÄN, JOS SPOILAANNUT.




Keski-ikäinen David Lurie opettaa yliopistolla romanttista runoutta. Lurien valinta (opettaa juuri romanttista runoutta) on mielenkiintoinen, sillä romantiikka on Luriesta yhtä kaukana kuin on sarjamurhaajasta empatia. Mutta mitäpä siitä - lienee tahallinen valinta.

On silti ironista, että David Lurien uran ja elämän onnistuu mullistamaan hänen oppilaansa. Nuori ja kaunis nainen, jonka kanssa Luriella on melko yksipuolinen suhde. Skandaalinkäryä on ilmassa ja Lurie ottaa syytökset tyynenä vastaan. Julkiseen katumiseen ja anteeksi pyytelyyn hän ei silti alennu. Ei, koska hän ei oikeastaan näe tehneensä väärin ja siinä hän on johdonmukainen alusta loppuun - ei hän muuta kantaansa.

No mutta, tekikö hän väärin? Pitäisi varmaan ajatella, että teki (koska hän periaatteessa raiskasi tytön, vaikka minusta ei kuitenkaan). Vaan enpä voi silti täysin niin ajatella, mikä tietyssä määrin ehkä - en ole ihan varma - häiritsee minua itseänikin. Minä nimittäin saatan joissakin asioissa jopa samastua David Lurien ajatuksiin.

Entä häpeääkö Lurie tekoaan? Minusta ei. Kyse on enemmänkin siitä, että hänet on (omasta mielestään) häpäisty. Hänestä on tullut yliopiston häpeäpilkku, niin kuin hänen tyttärestään tulee myöhemmin oman kylänsä häpeäpilkku.

Kirjan voisi jakaa kahteen osaan: mitä tapahtui kaupungissa ja mitä tapahtui maalla? Lurie nimittäin matkustaa Cape Townista tyttärensä maatilalle mietiskelemään ja nuoleskelemaan haavojaan. Huijasin, ei hän mitään nuoleskele - ei ole aihetta sellaiseen. Mutta fudut tuli yliopistolta ja johonkin piti mennä, joten miksipä ei tyttären tykö.

Aluksi asiat tuntuvat menevän ihan kohtuullisesti, mutta sitten taas tapahtuu: kolme mustaa huligaania hyökkää tilalle. On tarpeen mainita ihonväri, sillä eletään apartheidin jälkeistä aikaa, mutta ennakkoluulot leijuvat edelleen ilmassa. Lurie ei kaupunkilaisena voi mitenkään ymmärtää tyttärensä suhtautumista asiaan. Tytärtä ärsyttää isänsä sotkeutuminen asioihin ja kyvyttömyys nähdä asioita muuta kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan.

Ja minä itkin koirien kohtaloita. Jestas sentään, mitä horisen, mutta kirjassa tapahtuu suoranaista koirien liukuhihnakuolemaa ja se on kuulkaa koskettavaa. Siihen ei totu edes liukuhihnatyönä heitä nukuttava nainen. Ja minä löydän David Luriesta pehmeän kohdan kaiken kovuuden ja jähmeän jääräpäisyyden alta. Minä tietyllä tapaa inhoan ja samaan aikaan pidän hänestä.

Löysin kirjasta yhden epäjohdonmukaisuuden. Tai sitten tytär valehteli isälleen; en tiedä kummasta on kyse. Pähkinänkuori: tytär tulee raskaaksi raiskauksesta. Isäehdokkaita on kaksi, koska yksi kolmesta ei kuulemma raiskannut. Kuitenkin kirjassa annetaan myöhemmin ymmärtää, että tuo kolmas voisi silti olla isä. Miten se on mahdollista, jos ei hän kerran raiskannut - ainoastaan katsoi ja otti oppia?

Summa summarum: Taiten kirjoitettu, Coetzeen kieli on kaunista ja tyylikästä. Kokonaisuus on eheä ja jätti mieleeni valtavat jälkimainingit. Tämä kirja ei hevin päästäni unohdu ja varmasti luen sen uudelleen joskus. Kirjan lisään suosikkeihini.

~~~

Huomasin muuten, että minulla on kaksi Disgracea hyllyssäni. Laitan mielelläni toisen (pehmeäkantinen) kiertoon eli vinkkaa kommenttilaatikossa jos kirjan haluat ja laita sitten s-postia minulle (elegiah@gmail.com), niin pistän kirjan tulemaan.


Häpeäpaalu muualla bogeissa:

Tea with Anna Karenina
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (Spoiler alert)

Nostalginen Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Minerva, 2013
S. 225

Harakkapoika laukaisi minussa nostalgisen matkustelun kaipuun ja siksi luin Lähiöoksennuksen heti Harakan perään. Harakkapojan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Imatralle, joka ei ole minulle ominta aluetta. Olen Imatralla käynyt, mutta en koskaan asunut.

Lähiöoksennuksessa sen sijaan liikutaan Helsingissä ja kirjassa kyseessä oleva lähiö on Kannelmäki. Kantsu on erittäin tuttu paikka minullekin, vaikken ole siellä koskaan asunut.

(Olen Itä-Pasilan kasvatti; myöhemmin Espoon, ja sitten taas takaisin Helsinkiin. Toisin kuin kirjan Katja, minä en halunnut pois lähiöstä paitsi vasta sieltä Espoon lähiöstä, joka muistutti periaatteessa enempi Kantsua kuin Itä-Pasila.)

Kannelmäessä 30.5.2008.

Juvonen on minua vain vuoden vanhempi, joten minun on helppo samastua hänen kuvaamaansa aikaan ja "trendeihin". Lähiöoksennus onkin melkoinen nostalgiatrippi omaan nuoruuteeni, sillä sitä (nuoruutta) tulee väkisinkin mietittyä ja verrattua Lähiöoksennukseen.

Kirjan kertojan, Katjan, kanssa minulla ei periaatteessa paljon yhteistä ole muuta kuin se, ettemme kumpikaan ole (olleet) kovin suosittuja (perus)koulussa. Tai siis ollenkaan suosittuja. Minun elämäni käännöspiste tapahtui tosin vasta muuttaessamme pois Pasilasta, mikä oli minulle ihan kamala shokki. Sen kanssa oli vain pakko elää ja kyllähän nuori sopeutuu. Mutta jäin aina ja ikuisesti kaipaamaan vanhoja ystäviäni ja elämää, jotka auttamatta liukuivat pois käsistäni.

Tähän väliin siunaantui muuten kilometrin pituinen avautuminen, jonka sensuroin pois. Mainitsen asiasta, koska tämä kirja tosiaan tuli lähelle, ja toi mieleeni valtavan läjän muistoja - paljon myös sellaisia, joita en välittäisi muistella, mutta jotka minun oli pakko kirjoittaa koska en muuten nähtävästi pääse eteenpäin tämän mietteen kanssa.

Katja hengailee ystäviensä Mirrin ja Sannan kanssa. Päät täyttyvät teineille tuohon aikaan ominaisista ajatuksista; jutellaan pojista, halutaan rakastua, tarvitaan rahaa ja mietitään, miten sitä saisi. Ja kyllä, ryypätään ulkona pussikaljaa. Kaljat on saatu kärkkymällä kaupan ulkopuolella ja etsimällä hakijoita. Minäkin olen tehnyt tuota samaa viikonloppuisin. Myös vanhempien viinapulloista on verotettu juomaa ja lisätty vettä tilalle, ettei hävikkiä huomaa.

Itse asiassa kirjassa mainitaan liuta kaikenlaista kuvaavaa, joka lienee melko monelle ikäiselleni tuttua; palautettiin Maxiin ostoskärryjä saadaksemme rahaa, Pankit pitivät lastenjuhlia (Jeans-tili ja Hakki Hamsteri mainittu!), Lepakkoon piti päästä jne.

Ja ai niin, itsensäpaljastajatkin tuntuivat olevan "muodissa" eli niihin törmäämistä ei oikein voinut välttää. Olin ehkä noin ensimmäisellä luokalla, kun ystäväni kanssa tumputtajaan törmäsin Alppipuiston kallioilla. Mies veti siellä käteensä ja tarjosi meille kahtakymppiä, jos teemme tempun hänen puolestaan. Teimme työtä käskettyä ja saimme rahamme. Minua yökötti, en tuolloin tajunnut mistä on kyse. Minulle on jäänyt mieleeni, että pitää niin kauan tehdä "näin", kunnes tulee valkoista vaahtoa.

Tätä kirjaa voisi pitää Katjan kasvutarinana lapsesta teiniyteen. Mielestäni se on myös melko pätevä kuvaus aikakaudesta. Voi tuota tietyllä tapaa yksinkertaista 80- ja 90-lukua! Ei puhelimia, ei tietokoneita. Tai no lankapuhelin, jolla saattoi soittaa nollaviisysiin. Olen sinne itsekin soittanut.

Vaikka Katjan elämän raamit noin muuten ovat erilaiset kuin omani, ympäristö ja tietyt ajatukset yhdistävät ja tekevät lukemisesta nostalgisen. Olisi oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten kirjan kokee sellainen, joka tuota aikaa ei ole elänyt.

Huomaan, että lätisen kirjan sijasta enimmäkseen itsestäni. En voi sille mitään - tämä kirja astui sisälleni. Eikä se mene pois. Kirja on oikeastaan melko surullinen. Jopa ahdistava. Ei ehkä muille (vaikka ikäviä asioita kyllä tapahtuu tässä kirjssa), mutta minulle. Mutta minä kenties väritän kirjan omien muistojeni myötä mustaksi ja peittelen sen surunauhalla.

Suuret kiitokset kirjasta Mari A:lle, lue Marin bloggaus Lähiöoksennuksesta! Lisään mahdollisesti linkit (jos jaksan) muihinkin Lähiöoksennus-postauksiin, mutta sitä ennen haluan lukea Mari A:n postauksen hitaasti ja ajatuksella.

~~~

Pakko vielä heittää eräs lapsuuden urbaanilegenda kauniiksi lopuksi.Tämä patsas sijaitsee edelleen Itä-Pasilassa. Käyn sitä aina Suomeen tullessani pällistelemässä. En tiedä, miksi. Minulla on joku pakkomielle. Tämän kuvan otin viime kesänä.

Nainen, jolla on kädessäään (näkymätön) veitsi. Veitsi putoaa aina, kun on hornanportinvartijataivas. Jos silloin sattuu kiipeilemään patsaalla, saa veitsestä! Kammoan tuota patsasta vieläkin, vaikka Itä-Pasilalla on aina sydämessäni erityinen paikka. Myös Hornanportinvartija-taivas herättää minussa edelleen outoa levottomuutta.

Antakaa rahaa voidakseni elää arvoistani elintasoa!

Kansi: Nic Oxby

Jera Hänninen: Harakkapoika
Bazar, 2006
S. 223

Olen lukenut kaksi melko samantyyppistä ja kuitenkin erilaista kirjaa aivan peräkanaa. Toinen on tämä Harakkapoika, toinen Anu Juvosen Lähiöoksennus.
 
Yhteistä näille kirjoille on suunnilleen sama aikajakso - se aika, jolloin minäkin olin lapsi ja nuori. Tyyliltään kirjat ovat kuitenkin yhtä kaukana toisistaan kuin puun latva ja sen juuret.


...äiti, haluan olla Dick Ronkainen, Dick, niin kuin Viisikossa, en enää Karri, voisitteko kutsua minua Dickiksi, pyydän teitä - niinhän Viisikkokin aina sanoi - minä pyydän teitä, olkaa niin hyvät.

Karri saa räkäisen naurun äidiltään ivallisin sanankääntein höystettynä. Karrin äiti vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta heti kirjan alussa eikä tuo tunne siitä mihinkään muutu. Karrin äiti on katkera Karrille syystä, jota on vaikea käsittää. Mistä kumpuaa äidin inho ja hänen toteuttamansa henkinen väkivalta vain yhtä lastaan kohtaan, kun kaksi muuta sisarusta saavat olla rauhassa? (tähän löytyy kyllä vastaus kirjasta)

Perheen isä on ihan jees - mitä nyt liitelee omissa taivaissaan ja suurissa luuloissaan. Eletään aikaa, jolloin pankista saa lainaa yhtä helposti kuin lapsi saa pedofiililta karkkia. Ja isä ottaa lainaa, jolla rahoittaa unelmansa ikiomasta ravintolasta, joka onkin hotelli. Rahaa rahaa rahaa tursuaa joka lävestä. Muutetaan uuteen asuntoon hienolle alueelle!

Karrille nousee raha - ja kusi - päähän, vaikka hän on vasta nuori. Mutta status on tärkeä - ja se, että on rahaa ja asutaan ja pukeudutaan hienosti. Rahalla hän sitten leveilee koulussakin ja sepittelee tarinoita, jotka hän varmaan itsekin uskoo todeksi. Kyseessä on Karrin hotelli: isä ja äiti näyttäytyvät hänelle lähinnä palveluskuntana. Mutta hän, Karri, omistaa kaiken.

Salaa Karri lukee naistenlehtiä, joissa keikkuu hienoja ihmisiä, aatelisia ja kaikkea. Hän löytää uuden itsensä lehtien sivuilta.

...sinä poika, joka aiemmin tottelit nimiä Karri ja Dick. Olin pyörtyä löytämisen riemusta! Huimasi ja tärisin, niin riemuissani olin.
Haluan olla Robert.
Robert von Bonsdorff.
Dick kuulostaa naurettavalta. Se ei ole nimi. Ei oikea nimeni.
Robert sen pitää olla.
Robert von Bonsdorff.


Kaikki kirjan keskeiset henkilöt - eniten Karri itse - ovat liioiteltuja ja kärjistettyjä. Tai no, Karrin sisar ja veli lienevät tolkun ihmisiä, mutta he eivät pahemmin ole kirjassa esillä. Samoin koulun oppilaat vaikuttavat normaaleilta Karrin rinnalla.

Mutta esim. myöhemmin mukaan tulevat punkkarit (ja homot) on kuvattu melko tyhjäpäisinä idiootteina nojaten stereotypioihin ns. kettutytöistä. Tai ehkä kyseessä on vain muotipunkkarit. Anyway, koska kärjistäminen on kirjalle ominaista, en jaksa miettiä asiaa sen enempää. Ja lukijallehan maailma suodattuu nimenomaan Karrin silmien ja hänen vinoutuneen mielensä kautta.

Vaikka Harakkapoika on näennäisen kepeä ja jopa naurettava romaani, sen alta löytyy kyllä syvempääkin sisältöä esim. koulukiusaaminen.  Jos harakalta vie sen varastamat esineet ja kimalluksen, jäljelle jää vain surullinen ja yksinäinen rätti, jolla ei ole arvoa edes hänen omissa - saati sitten toisten - silmissään.

Kaiken kaikkiaan melko merkillinen - hyvällä tavalla - lukukokemus. Välillä nauratti, sitten ärsytti, suretti. Melkoisen ennalta-arvaamaton kirja ainakin minulle. Kiitos jälleen kerran ystille (tunnistanet itsesi) kirjasta!

Rytökasat Lontoossa

Kävinpä taas pällistelemässä rytökasoja. Pahoittelen mahdollista epäkunnioittavaa sanavalintaa, kun kyseessä on kuitenkin taide ja käsityöt ymv. Siksipä kerron suhteestani rytökasoihin ennen kuin menemme niitä tonkimaan.

Käytän näissä taideyhteyksissä rytökasaa kuvauksena miljööstä - en siis yksittäisestä taideteoksesta. Minä pidän rytökasamiljööstä. Sen vastakohtana voisi pitää askeettista taidegalleriaa. Sellaista, jossa on valkoiset/vaaleat seinät ja taide on laitettu esille väljästi. Tilan ei olekaan tarkoitus luoda tunnelmaa eikä edes puhutella, vaan olla mahdollisimman neutraali ja mitäänsanomaton. Pääpaino on siis itse taiteessa - ei tilassa.

Pidän askeettisista taidegallerioista vain, jos siellä esitettävä taide miellyttää juuri minua. Koska jos (taide) ei miellytä (tai en ymmärrä sitä), ei paikassa puhuttele minua mikään - siellä ei ole henkeä. Olikohan tarpeeksi sekavasti selitetty? Jos oli, niin esitä ihmeessä tarkentavia kysymyksiä.

Mutta mennään nyt niitä kasoja katsomaan. Tällä kertaa vuorossa on Eel Pie Island, joka onkin varsinainen taiteilija- ja käsityöläissaari. Se on auki yleisölle vain pari kertaa vuodessa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun onnistuin perseeni sinne hilaamaan oikeaan aikaan.

Saarella on myös venevaja, jossa kunnostetaan ihan oikeita paatteja. Suljetulle alueelle astellaan juuri tuon muulloin lukitun venevajan läpi. Venevajassa on esillä maalauksia, joita voi myös ostaa.

Alla oleva hökkeli on vene, jossa on taiteilijan myyntipuoti.

Alue ei ole järin suuri, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kujat ovat kapeita ja joka paikka on pullollaan taidetta ja muutakin rojua mm. vanhoja autonrenkaita, metalliputkia ja -ketjuja, rikkinäisiä tuoleja ja kärryjä jne.

Ilmatilassakin on tavaraa - häkkilintu!

Muhkea mirri hyvästelee vierailijat. Oli todella antoisa kierros ja sääkin salli. Mulled winea (glögi) olisi ollut tarjolla huokeaan hintaan, mutta en viitsinyt juopotella niin aikaisin päivällä.

Ps. Löytyisi vielä yksi suhteellisen tuore rytökasa, syyskuulta nimittäin. Se on hieman erilainen, koska kyseinen tila sijaitsee sisällä. Se on eräs taidemyyntinäyttely Dallasissa, jossa meinasin pyörtyä runsauden ja liikutuksen keskellä. Se oli niin minun näköiseni paikka! Kenties esittelen senkin myöhemmin nimellä Rytökasat Dallasissa.

Ei elämää, vain selviytymistä

Henning Mankell: Chronicler of the Winds
(Comédia Infantil, 1995)
Harvill Secker, 2006
S. 233
englanniksi kääntänyt Tiina Nunnally

Tätä kirjaa olen metsästänyt vuosikausia ja voi sitä riemua, kun bongasin sen charity shopin hyllystä reilu viikko sitten.

Melkein kimalsi onnenkyynel silmäkulmassani kurkottaessani ottamaan kirjan syliini kuin vauvan, jonka luulin kadonneen ikiajoiksi.

Kirja on uncorrected proof ja sen kyllä huomaa. Typoja löytyy ja lausekukkasta on myös tarjolla. Mutta se niistä: kaiketi kirja on vielä kertaalleen oikoluettu ennen myyntipainoksen ottamista.

Kirjan tarina sijoittuu Mosambikiin ja sitä kertoo nykyisyydessä leipuri José Antonio Maria Vaz. Tapahtumaketjun sysää liikkeelle ampumakohtaus, jossa noin 10-vuotias katulapsi, Nelio, haavoittuu. Vaz toimittaa Nelion turvaan ja yrittää hoitaa halutonta potilastaan parhaansa mukaan. Nelio ei näet halua sairaalaan, ei halua lääkäreitä, ei mitään. Hän haluaa kertoa tarinansa ja sitten kuolla.

Ja onhan hänellä tarina kerrottavanaan, on kyllä. Valitettavasti sellainen tarina, joka voisi olla totta monenkin (mosambikilaisen) kohdalla. Nelion rauhallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun bandiitit hyökkäävät hänen kyläänsä. Väkivaltainen rosvojoukko polttaa kylän ja ottaa joukon kyläläisiä mukaansa kouluttaakseen pojista lapsisotilaista, naiset kelpaavat palvelijoiksi.

Nelio onnistuu pakenemaan ja jättämään kaiken taaksensa. Vaikka lopulta mikään ei jää taakse, vaan menneisyys riivaa niin unissa kuin valve-elämässäkin. Mitä tapahtui niille, jotka hän jätti taakseen. Mitä tapahtui äidille, mitä serkulle?

Nelion tie kuljettaa hänet lopulta merenrantakaupunkiin, jonne hän kokee voivansa jäädä. Uusi elämä katulapsena on alkanut. Se kasvattaa, se kuluttaa, se muuttaa. Elämällä ei ole suuntaa: elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Mitään muuta annettavaa sillä ei tunnu olevan. Loputon päiviennauha, joista jokainen on hieman erilainen mutta yhtä tyhjä ja päämäärätön.

Tämä ei ole mikään komedia, vaikka kirjan alkuperäisestä (Comédia Infantil) nimestä voisi sellaisia johtopäätöksiä tehdä. Kirjassa on kyllä huumoria - se on hienovaraista ja lähinnä tilannekomiikkaan nojaavaa - mutta sitäkin sävyttää tietynlainen surumielisyys ja haikeus. Se on sellaista huumoria, jolle ei rätkätetä silmät vettä vuotaen, vaan hymyillään hiljaisesti samalla kun yritetään pidättää kyyneltä valumasta.

"Someone who is on his way to somewhere can hardly keep company with someone who is going nowhere."

Kirjasta on blogannut myös ainakin Nadia. Muita bloggauksia en tähän hätään löytänyt.

~~~

Pääsenkin heti tällä kirjalla korkkaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen. Nyt on siis Ruotsi luettu.

Koosteet lukuhaasteista ja uusia tuulia

Osallistuin tänä vuonna kolmeen lukuhaasteeseen, joista kaksi on päättynyt. Tykkään kovasti lukuhaasteista, vaikka harvemmin "menestyn" niissä eli ei tule luettua niin paljon kuin voisi tai haluaisin.

Mutta mitä väliä! Lukuhaasteet muhivat alitajunnassani, ja jos nyt edes muutama kirja tulee luettua haasteeseen liittyen, se riittää minulle. 

Aloitetaan Vive la France -haasteesta, joka loppui jo 1.10. Sain luettua vain yhden kirjan (Albert Camus: The Outsider), mutta olen siitä hyvin ylpeä ja iloinen. Tuskin olisin nimittäin lukenut sitäkään ilman tätä haastetta.

Kilpailun jo päätyttyä rykäisin ja luin vielä vapaaehtoisesti toisenkin ranskalaisen romaanin (tosin samalta kirjailijalta), Ruton. Niin että kyllä kannatti osallistua. Kiitos Annamille kivasta haasteesta!

Suketuksen vastikään päättynyt Ihminen sodassa -lukuhaaste toi minulle neljällä lukemallani kirjalla korpraalin arvonimen. Noh, enpähän jäänyt pelkäksi sotamieheksi eli olen tähänkin ihan tyytyväinen.


Haasteeseen lukemani kirjat:


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake
Ishmael Beah: A Long Way Gone
Marina Nemat: Prisoner of Tehran


Minun perustamani haaste Hei me lusitaan! on vielä käynnissä. Se päättyy 31.12. 2014 eli vielä on aikaa vapautua sellistä!

Huomaan, että ryntään mukaan haasteisiin suurella innolla, mutta jo muutamien kuukausien kuluttua unohdan ne. Aion tänäkin vuonna osallistua muutamiin lukuhaasteisiin (minulta on myös tulossa sellainen eli pysykään kuulolla!) ja nyt rento tavoitteeni on muistaa lukuhaasteen olemassaolo niin kauan kuin se on voimassa.

Ps. Juuri alkoi Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste. Arvaa kuka on mukana!