Pidän pitkäkestoisesta raskaasta liikunnasta, jollaista patikointi on. Toki riippuu, missä patikoi mutta sijaintini takia minun on mahdollista patikoida vuorilla ja siten maksimoida raskaus ja rasitus.
Eilisen teemana oli valloittaa (miehen kanssa) yksi uusi Wainwright nimeltä Whiteside. Sinne matkattiin aamun ekalla dösällä (kesti tunnin). Reittinä oli nousta Whin Benin kautta Whitesidelle ja sieltä jatkaa harjannetta pitkin Hopegill Headille (jossa olen käynyt ennenkin, mutta toista reittiä), josta laskeutuminen alas Force Crag -louhokselle ja Braithwaite-nimiseen kylään (joka on viiden kilsan päässä Keswickistä eli kotoota).
Nousu Whin Beniä Whitesidelle on silkkaa jalkatyötä, sillä suvantohetkiä ei juuri ole. Olen sen verran kokenut hilluja, ettei ollut minulle ongelma.
Nousussa on kolme kohtaa, joissa täytyy niin sanotusti ottaa kädet pois taskusta, toisin sanoen kiipeillä käsiä apuna käyttäen. Englanninkielinen termi on scrambling, joka on suosittua täällä Järvillä ja on minunkin lempipuuhaa. Tosin mieluummin ylöspäin. Alaspäin "skrämplääminen" on yleensä haastavampaa.
Kaikki Whin Benin kiipeilykohdat ovat helppoja eikä korkeanpaikankammoni aktivoitunut, koska ovat "pesämäisiä" nousuja.
Rakastuin tähän reittiin niin paljon, että aion heittää sen toistekin. Tosin ehdottomasti sään pitää olla kohdillaan, koska ylhäällä harjannekävely Hopegill Headille oli melko kaamea. Palaan siihen tuonnempana.
Niin upeat maisemat, että itketti.
Alla oleva kuva on otettu Whitesidelta ja nuoli osoittaa Hopegill Headia, jonne siis jatkoimme. Aivan yhtäkkiä pilviä alkoi kertyä ja tuuli oli kaamea. Olisikin ollut pelkkää tuulta, mutta voimakkaat ja arvaamattomat tuulenpuiskat olivat kaataa kumoon. Lisäksi alkoi sataa.
Olen aina hyvin varustautunut, joten vaikka asteita oli luvattu 25, minulla oli mukana pusakka. Tuuli ei ollut erityisen kylmä, mutta pisarat olivat. Pelkästään pusakan saaminen päälle siinä tuulessa oli melkoista akrobatiaa: piti kyykkiä ja pukea, koska puuskat olivat niin kovia että siinä meinasi pusakan lisäksi lähteä itse lentoon.
Reitillä (josta ei ole enempää kuvia yllä olevan jälkeen säätilan takia) oli muutama karsea kohta, jolloin korkeanpaikankammoni aktivoitui ja mietin, miten tästä selviän. Ylhäällä on aika omillaan, koska ei sieltä kukaan tule hakemaan. On pakko pitää pää kasassa ja luottaa itseensä.
Viimeinen nousu Hopegill Headille oli ällöttävän avoin (mikä on siis minulle vaikeaa): piti nousta jyrkkä rinne irtokiveä pitkin, kun alla on suora pudotus. Oli vain pakko pitää pää kylmänä ja puskea itsensä ylös. Kohta ei ole teknisesti vaativa, joten jollekulle jolla ei ole korkeanpaikankammoa siinä ei ole mitään ongelmaa. Ei ehkä olisi minullekaan nyt näin siedättyneenä, ellei puuskat olisi vaikuttaneet tasapainoon. Kävi niin kuin paniikissa käy eli ryntäsin nousun puolijuoksua, että pääsen siitä eroon.
Kyllä oli voittajaolo, kun pääsin huipulle. Loppumatka oli minulle ennestään tuttua maastoa, joten paniikki helpotti heti. Itseluottamus kasvoi taas pari piirua: I am able to control my mind. Koska korkeanpaikankammosta tuskin koskaan pääsen eikä se edes ole tavoite: tavoite on kontrolloida mieltä. Siitähän tässä siedätyksessä lopulta on kyse.
Mukavaa loppujuhannusta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.