Hae tästä blogista

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Ikinä et saa anteeksi

Jacqueline Roy: The Gosling Girl
Simon&Schuster, 2021
s. 391
ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi


 Lontoo.

Michelle Cameronia kutsutaan julkisuudessa Gosling Girliksi. Nimitys ja sen mukanaan tuoma viha ja vaino ovat niin sitkeitä, että Michelle rakentaa elämää nimensä vaihtaneena.

Vaan mistä massojen viha kumpuaa? Michelle on se 10-vuotias musta tyttö, joka houkutteli nelivuotiaan lapsen, Kerry Goslingin, siirtolapuutarhaan ja surmasi tämän. Hirviölapsi, jota ei koskaan pitäisi päästää vapaalle jalalle.

Uuden identiteetin turvin täysi-ikäinen Michelle kuitenkin kävelee vapauteen ja uuteen elämään. Alku on vaikeaa, oikeastaan kaikki on vaikeaa laitosmaisissa olosuhteissa varttuneelle lapselle. Menneisyys ja sen mustavalkoisuus piinaa. Miksi joku pääsee pälkähästä ja joku ei. Sillä ”The Gosling Girl” tietää enemmän kuin suuri yleisö. Hän lähes ainoana tietää, mitä todella tapahtui.

Mutta hän ei halua puhua siitä.

Sitten tapahtuu murha, joka yhdistyy Michelleen. Yleisö saa vihiä, että Michelle on jälleen syytettynä murhasta. Näin ei kuitenkaan ole, mutta mitäpä sillä on väliä – kerran murhaaja, aina murhaaja. On vain ajan kysymys, kun Michellen uusi identiteetti paljastuu.

The Gosling Girl on kompleksinen romaani, joka nostaa esille brittirakenteissa muhivan rasismin ja sen, miten ihonväri vaikuttaa niihin tapoihin, joilla ihmiseen suhtaudutaan. Osa voi olla aivan tiedostamatontakin, osa laskelmoitua. Tämä tulee esille sekä Michellen että Michellen yhteyshenkilön, mustan poliisietsivä Natalie Tylerin kautta.

Eräs keskeinen henkilö kirjassa on psykoterapeutti Zoe Laing, joka haluaa kirjoittaa kirjan Michellestä. Hän painottaa haluavansa antaa Michellelle mahdollisuuden kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Zoen motiivina on myös tutkia ja selvittää, miksi lapsi murhaa ja rakentaa laadukas teos, jolla niittää mainetta, kunniaa ja rahaa. Nämä muut motiivit ohjaavat Zoeta vähän turhankin paljon.

Zoe pyrkii empaattisuuteen, mutta useimmiten ei siihen kykene paitsi ehkä omasta mielestään. Pakko sanoa, että koko akka kävi hermoilleni samoin kuin ajoittain Michellekin. Tosin Michellelle minulta riittää empatiaa ja hänen kompleksista käytöstään on muutenkin helpompi ymmärtää. Jos Michelle jotain olisi tarvinnut jo aikoja sitten, niin asianmukaista hoitoa. Kyseessä oli ja on selkeästi vakavasti traumatisoitunut lapsi ja sittemmin aikuinen.

Ketään ei vain varsinaisesti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleen. Paitsi Zoeta, mutta häntäkin kiinnostaa Michelleä enemmän oma kirjaprosessinsa, johon hän Michelleä tarvitsee. Michelle tuntuukin olevan Zoelle lähinnä väline eikä ihminen. Natalie Tyler yrittää omalla tavallaan auttaa, mutta hän on poliisi eikä mikään psykiatri.

Taiten rakennettu tarina, jossa asioita avautuu sopivasti ja joiden tiimoilta lukija voi itse tehdä tulkintoja. Ei siis kannata odottaa valmiiksi pureskeltua tarinaa, jossa osoitetaan sormella eri asioita ja sitten selitetään ne tai kerrotaan, miten niihin pitää suhtautua. Ei ei, lukijan tehtävä on tulkita itse sillä kirjassa on useampikin epäluotettava henkilö.

Henkilöhahmot ovatkin moniulotteisia ristiriitaisuuksineen. Kaiken keskiössä on ehdottomasti tietysti Michelle, joka tulee kaikkein läheisimmäksi. Hän ei ole päällisin puolin erityisen pidettävä henkilö – hänestä pitääkseen, täytyy olla kykyä asettua toisen asemaan. Moni kuvittelee olevansa empaattinen, mutta kenties vain siinä tapauksessa, että se palvelee jotain omia tarpeita, uskomuksia tai asenteita. Empatia ei myöskään ole sama asia kuin hyväksyntä, jollaiseksi jotkut ihme kyllä empatian ilmeisesti mieltävät.

Toivonhippusia sisältävä romaani, joka kuitenkin kauttaaltaan on aika surullinen tarina eräästä ihmisestä, jonka ei anneta unohtaa ja jolle ei anneta anteeksi. Leimakirveellä lyötyä lyödään lisää. HUOMIO, tämä ei ole mikään nyyhkytarina jossa yritetään saada lukija huokailemaan kauhistuksesta ja tiristämään itkua.

Vaikuttava ja koskettava, pidin kovasti jos nyt taas näin voi sanoa tällaisesta kirjasta.

*

Jacqueline Roylta on julkaistu myös romaani nimeltä The Fat Lady Sings, josta alla lyhyt kuvaus:

Locked in a psychiatric unit because her public singing brought her to the attention of the police, Gloria meets another British woman of Jamaican descent with whom she can share her past, giving them both hope for the future.

Se täytyypi saada lukuun eli pitänee ostaa, koska kirjastosta sitä ei saa.

Kirjailijasta:

Jacqueline was born and raised in London. Her father was Jamaican and her mother was English and she comes from a family of writers. Lue lisää täältä.

Jacqueline Royn haastattelu Mixed Messagesissa.

9 kommenttia:

  1. Tosi hyvä lähtökohta kirjalle tuo Michellen tarina. Kuulostaa oikein luettavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mahtavaa, jos tästä saataisiin suomennos! En tosin usko, koska ei taida istua Suomen markkinoihin. Toki toivon olevani väärässä.

      Poista
  2. Tällaisen teon jälkeen pitäisi saada tasokasta terapiaa ja ehdottomasti pitäisi myös selittää julkisesti, minkälaiset olosuhteet saavat lapsen tappamaan toisen lapsen. Yleensäkin, ei vain tässä tapauksessa. Ihmisten mielikuvitus ei usein riitä eläytymään sellaiseen surkeuteen, mikä ei ole tuttua. Lasta kohtaan pitäisi kyllä minusta aina tuntea empatiaa. Lapsessa on myös aina toivoa. Lapsisotilaista on tullut hyviä ihmisiä.
    Koulu- ja muista joukkomurhaajista on löytynyt paljon yhteisiä piirteitä, mm eristäytyminen, netissä eläminen ja kiusatuksi joutuminen. Ihmettelin aluksi, miten puhuttiin näiden surmaajien tyttöystävistä, joita ei ole koskaan edes tavattu - mutta se olikin nettielämää.

    Empatia on vaikea asia. On helppo tuntea empatiaa etäältä, mutta oikeastaan se mitataan vasta, kun lähellä on henkilö, joka on rikkonut pahasti yhteisön elämän kannalta tärkeimpiä sääntöjä. Tuskin kukaan tuntee empatiaa Breivikiä kohtaan, vaikka hänellä tiedetään olleen huono lapsuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa mitään julkista selittelyä ei ole, vaan 10-vuotias Michelle päätyy huostaan/laitokseen, jossa ilmeisesti jotain terapiaa saattoi olla. Merkittävä seikka on myös Michellen ihonväri ja se, miten se vaikuttaa syyllisyyteen ja tuomioon. En viitsi enempiä mainita, koska kirjan voi lukea ja tehdä tulkinnat itse.

      Minulla empatiaan vaikuttaa todella paljon myös se, miten henkilö kokee itse ns. paheksuttavan tekonsa. Esim. Breivik ei mitään kadu ja seisoo tekojensa takana, ei pyydä anteeksi. Miksi ihmeessä tuntisin empatiaa häntä kohtaan, vaikka hänellä olisikin ollut paska lapsuus.

      Jos jätetään ääripään esimerkit väliin, niin ihan arkielämän empatia tuntuu joiltakin puuttuvan.

      Poista
    2. Tuo oma katuminen on se ratkaiseva tekijä minustakin. Kaikista ei ole sanomaan sitä ääneen, koska pitävät tekoaan anteeksiantamattomana ja itseään elinkelvottomana. Juuri tähän tilanteeseen tarvitaan apua.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. On kyllä ja myös häiritsevä! Paljon pohtimista herättävä ja myös ajoittain suututtava.

      Poista
  4. Ristiriitaiset ja epäluotettavat henkilöhahmot herättävät kiinnostuksen, samoin koko tämän tarinan asetelma muutenkin. Olisipa se herkkua, jos tällainenkin suomennettaisiin, mutta kaikkeahan ei ehkä voi saada...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä paljon ajattelemaan laittava romaani. Jotenkin en jaksa itsekään uskoa, että suomennosta saadaan...

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.