Hae tästä blogista

torstai 8. toukokuuta 2014

Kokoro kosketti, mutta ei ottanut sydämestä

Kansi: Alexander Parsonage
Natsume Soseki: Kokoro
Peter Owen 2007
Alun perin julkaistu Japanissa 1914
Kääntänyt Edwin McCellan
S. 248

Kokoro tarkoittaa sydäntä - ei kuitenkaan fyysisessä, vaan lähinnä hengellisessä (enkä tarkoita uskontoa) mielessä . Ymmärrän Kokoron luettuani, mihin sillä kirjassa viitataan; synnit sydämessä ovat raskaita kantaa, näin niin kuin yksinkertaistettuna.

Kirjan kertojapoika (opiskelija) tapaa iäkkäämmän miehen lomallaan. Jostain syystä opiskelija kiinnostuu miehestä ja haluaa ystävystyä hänen kanssaan. Kertojamme kutsuu miestä Senseiksi.

Sensei on misantrooppi, joka elää melko eristäytynyttä elämää eikä kaipaa siihen mitään "ylimääräistä". Hän on "pakottanut" itsensä vihaamaan ja elämään "kuolleena". Hänellä on siihen syynsä, jotka kyllä avautuvat lukijalle aikanaan.

Hieman petyin näistä syistä, koska koska... Niin niin ennalta-arvattavaa! Se ei olisi haitannut laisinkaan minua, Japani-rakastajaa, jos... Niin mitä, hmm? Odotin kirjalta syvällisyyttä, henkevyyttä, uusia tai vanhoja kauniisti esitettyjä ajatuksia, tajunnan räjäyttäviä virkkeitä jotka saavat minut polvilleen ja läähättämään kuin koiranpentu. Turhaan odotin; pinnalla snorklattiin, ei tarvinnut happipulloja.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä suorastaan ahmin. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta jokin hiljainen taika niissä velloo ja kuljettaa lukijaa. Kolmas osa on Sensein tarina, joka on kirjan heikoin lenkki. Ei se huono ole aiemmasta marinastani huolimatta. Mutta mutta... odotin syvempiä vesiä, joita ei koskaan tullut. Odotin tyrskyjä, joihin hukkua mutta huomasin kahlaavani hieman latteissa mainingeissa.

Ymmärrän kyllä periaatteessa kirjan ansiot. Näen siinä sukupolvien välisiä eroja, joita etenkin Sensein luvussa tulee esille. Niissä näkyy niitä hiljaisia kulttuurin muutoksia, joita tapahtuu ajan saattelemana väistämättä lähes kaikissa kulttuureissa. Se on mielenkiintoista, mutta valitettavasti nekin jäävät melko pinnallisiksi Kokorossa.

Olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää ja syventynyt Japaniin, joten Japani ei ole ihan tuntematonta maaperää minulle. Kunnia ja kasvojen menettäminen häälyvät kirjan taustalla ja niitä vasten on periaatteessa "helppo" ymmärtää Sensein ahdinko; Sensei rikkoo normeja.

Mieleni jakautuu pian kahtia tämän kirjan takia. Minä pidin pidin pidin, mutta jokin haraa vastaan. Silti en saata unohtaa kirjan mielenmaisemia enkä oikeitakaan. En pääse ihan sisälle, mutta en jää uloskaan. Seison ovimatolla ja kuuntelen, tirkistelen. Jään sivustaseuraajaksi.

kirjan alussa on Damian Flanaganin kirjoittama esittely. Siinä on erilaisia tulkintoja kirjasta - myös juonipaljastuksia. Siksi en lukenut sitä (esittelyä) ennen kirjaa enkä ole lukenut vieläkään. En halua vaikutteita omiin pohdintoihini.

Mutta nyt kun kaikki on lopussa, avaan kirjan vielä kerran ja luen ne. Palaan vielä kerran Tokioon (ja vähän muuallekin Japaniin), mutta säilytän loput itselläni. Koska miksipä minä tänne toisten tulkintoja toistaisin.

"The tragic news touched us like the bitter wind which awakens the trees and the grass sleeping in the remotest corners of the countryside."


 Kokorossa vieraillaan hautausmaalla, mutta kuka siellä käy ja kenen haudalla?


(Kuvat olen ottanut Tokiossa)

Lisäys: Kokoro on käännetty myös suomen kielelle (Tammen keltainen kirjasto).

14 kommenttia:

  1. Hauskaa tuo japanin kieli. Kokoro - se on kuin runoutta. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Japani on kiinnostava maailmankolkka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Japani kuulostaa kauniilta muutenkin, myös laulettuna. Meiko Kaji on eräs lempparilaulajani ja -näyttelijäni. :)

      Kyllä Kokoro kannatti ehdottomasta lukea. Se ei ole kovin pitkä ja muutenkin melko väljä, joten ei se kauan vie. Tosin suomeksi sitä ei ole vissiin käännetty.

      Poista
  2. On käännetty, Keltaisessa kirjastossa, mutta taitaa olla herran ainoa suomennos.

    Lukemiini Sosekeihin (tämä, Botchan ja I Am a Cat) suhtaudun vähän kahtalaisesti, luettavia kaikki mutta kun seuraavan sukupolven Mishima, Tanizaki, Kawabata jne. on niin kova joukko...ja toisaalta tässä vasta kehitellään lajityyppinä modernia japanilaista romaania.
    Joops, jos japanilaista kirjallisuutta lukee niin Sosekiin pitää tutustua ja on hänellä ansionsa mutteivät nämä kirjat kaikkein parhaiten ole ikääntyneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, eli löytyy siis suomeksikin. Hyvä tietää eli tiedoksi myös muille! (lisään maininnan suomennoksesta postaukseeni, kiitos tiedosta) :)

      Luulen, että omalta kohdaltani Soseki saa jäädä tähän Kokoroon. Tai ainakaan ihan heti en ole aikeissa häneltä lisää lukea; ehkä sitten mummona kiikkustuolissa. ;)

      Poista
    2. Noissa kahdessa muussa lukemassani on kyllä erikoispiirteenä että molemmat on aika humoristisia, sillai Mark Twain -vaikutteilla, kun melkein kaikki muut lukemani japanilaiset ovat olleet varsin vakavia...

      Botchan on lyhyt ja nopealukuinen, I Am a Cat taas paksu ja hidas, siitä olen blogannutkin: http://hdcanis.blogspot.fi/2013/04/natsume-soseki-i-am-cat.html

      Poista
    3. Mielenkiintoista. Huumori ei ihan ensimmäisenä tullut mieleeni varsinkaan Kokoron luettuani. Olen muistaakseni tuota I Am a Cat -kirjaa hivellyt, mutta hyllyyn jäi. Täytyykin kurkata sinun mietteesi siitä!

      Poista
  3. Haa, kiinnostaa tämäkin, vaikkei sinua hukuttanut ja jäit snorklailemaan! Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos alkoi kiinnostaa! Ei tämä nurinastani huolimatta kelvoton ollut. Jotain taikaa Kokorossa on, sillä mietin sitä vieläkin aina toisinaan. Oikeastaan kirja tuntuu nyt paremmalta, kun lukemisesta on muutama päivä aikaa. Hassua - ehtikö aika jo kullata muistot, haha :D

      Poista
  4. Ihana uusi sinisävyinen blogi-ilme sinulla! Onko yläkuvassa Gabriel Rossetin maalaus? Näyttää tutulta. Olenkohan nähnyt sen Tatessa? Camden-kuvat myös upeita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, hieman kesti vastaaminen! Tuli vahingossa blogitauko, koska olen laiskamato. ;)

      Juu, Waterhousen maalaus tosiaan on kyseessä eli oikein tiedetty.

      Poista
  5. Hölmöilin. Yläkuva olikin Waterhousen maalaama. Mielestäni kuitenkin samaa tyyliä kuin Rossetti. Minullapa on Andersenin satukirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Andersenin saduissa on taikaa! Voisi ottaa jossain vaiheessa uudelleen lukuun.

      Poista
  6. Kommenttini katosi. Olin vain lisännyt, että maalaus onkin Waterhousen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kadonnut, Blogger ilmeisesti taas sekoilee kommenttien kanssa, murrr!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.