torstai 26. heinäkuuta 2018

Itsemurha kaupan

Has your life been a failure? Let’s make your death a success.


Jean Teule: The Suicide Shop
Alkuper. Le Magasin des Suicides 2007
Gallic 2008
Englannistanut Sue Dyson
S. 169


Onko elämäsi perseestä etkä keksi yhtään syytä elää? Ei hätää, tervetuloa itsemurhakauppaan. Sieltä löytyy varmasti kunkin kukkarolle ja tyylille sopiva itsemurhametodi. Putiikinpitäjätkin tappaisivat mielellään itsensä, mutta eivät halua jättää asiakkaitansa pulaan.

Puotia pyörittää perhe Tuvache, johon kuuluu isä, äiti ja kolme lasta. Kaksi lapsista on esimerkillisiä synkistelijöitä, mutta nuorimmainen valitettavan hilpeä. Myyntityötä hieman häiritsee kuopuksen ilostelu masentuneiden asiakkaiden edessä.

Kirja sijoittuu johonkin hamaan tulevaisuuteen jonkin katastrofin jälkimaininkeihin. Kyseessä on siis dystooppinen kertomus makaaberilla huumorilla höystettynä. Puodin tarjoilemat itsemurhametodit ovatkin kiinnostavia ja varsin innovatiivisia, suorastaan kekseliäitä. Kirja lepää melko lailla niiden varassa, sillä muuta sisältöä ei juuri ole.

Kirja on melko ohut, mutta tuntui sopivan runsaalta. Se kulkee joutuisaan kohti loppuaan. Punainen lanka kirkuu sen verran voimakkaana, ettei sitä voi olla huomaamatta. Kirjan loppu onkin napakymppi ottaen huomioon sen (kirjan) tyylilajin.

Ihan hauska kirja, mutta yhtään pidempään en olisi jaksanut tällaista lukea. Kirjaa ei käsittääkseni ole ainakaan toistaiseksi suomennettu.

~~~

The Suicide Shop oli random-ostos: kiertelin charity shopeissa kirjoja tutkimassa ja kirjan nimi pysäytti. Luin kirjan takatekstin ja innostuin enkä voinut jättää sitä puotiin. Alla muutamia muita kirjoja, jotka olen viime aikoina ostanut.


Sayaka Muratan kirjan olenkin jo lukenut ja siitä pidin. Nyt on luvussa Christine Manganin Tangerine (olen sitä kirjastoon odotellut, mutta se osuikin eteeni parilla punnalla, joten ostin omaksi) ja luulen jo selvittäneeni, mistä on kyse. Voin toki olla väärässä ja oikeastaan toivon sitä. Koska jos olen oikeassa, kenties petyn.

Olen viime aikoina kirjoittanut huomattavasti lyhyempiä kirjapostauksia kuin yleensä. Se johtuu siitä, että olen vapauttanut itseni “väkisinanalysoinnista”. Jos en syystä tai toisesta jaksa tai ei huvita ruotia kirjaa syvemmin, en ruodi. Ihana vapaus – ruodin niitä kirjoja, joiden kohdalla se tulee luonnostaan ja biorytmit muutenkin ovat kohdillaan.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Nälänhätää ja petoksia Kiinassa


Hong Ying: Daughter of the River
alkuper. Je’er de Nil’er 1997
Bloomsbury 1998
Englannistanut Howard Goldblatt
S. 278
Kirja on suomennettu nimellä Joen tytär


Kahdeksantoista ikävuotta on taitekohta Hong Yingin elämässä: kirja alkaa siitä, mutta sukeltaa varsin pian Yingin lapsuuteen ja nuoruuteen.

Kahdeksantoista ikävuotta on kulminaatio, johon Ying valmistaa lukijaansa, sillä tuossa iässä paljastuu Yingin elämän suurin valhe, peltos, salaisuus. Lukijalle asia voi säilyä salaisuutena, jos malttaa olla tsekkaatta kirjan kuvaliitteitä, sillä ”salaisuus” paljastuu sieltä. Minä luonnollisesti katsoin kuvat ja spoilaannuin.

Tuo salaisuus ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että sen tietäminen ennestään latistaisi lukukokemuksen. Tässä kirjassa on kyse ihan muusta kuin juonirakenteesta tai juonesta noin yleensä. Kirja on omaelämäkerrallinen kasvukertomus varttumisesta Kiinassa kulttuurivallankumouksen aikana. Ei mitään herkkua siis, kuten voi arvata.

Nälänhätä. Tunneköyhyys perheessä (mikä mielestäni heijastuu myös Yingin ajatuksissa – hän vaikuttaa hyvin ”kylmältä”, mutta mitä muuta voi oikeastaan odottaa). Ulkopuolisuus. Ylimääräisyys. Vaikeat sisarussuhteet. Näköalattomuus.

The Daughter of River poukkoilee ajassa ja karkaa sivupoluille. Silti kokonaisuus pysyy hallinnassa ja ymmärrettävänä, vaikka poukkoilu ajoittain rasittaa. Kirja toi mieleeni Xiaolu Guon muistelmateoksen Once Upon a Time in the East, josta bloggasin joulukuussa. Guon kirja on hallitumpi ja ehyempi.

Joen tytär on runsas ja yksityiskohtainenkin katsaus aikaansa. Mielenkiintoinen, mutta minut se jätti tunnetasolla kylmäksi. Ehkä kirjoittajan oletettu tunteettomuus välittyi lukijaan? Toisaalta aihe on muutenkin raskas ja synkkä, joten hyvä niin. Googlasin ennen kirjan lukemista Hong Yingin ja lukiessa oli hyvä pitää mielessä, että lopulta hänelle kävi elämässään ihan hyvin.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Mikset vaan voi olla NORMAALI ja elää NORMIEN mukaan


Sayaka Murata: Convenience Store Woman
Alkuper. Konbini ningen 2016
Portobello Books 2018
Japanista englanniksi kääntänyt Ginny Tapley Takemori
S. 163


The Convenience Store Woman on näennäisen kevyt ja hauska romaani lähikaupassa “uransa” luoneesta naisesta. Paitsi että kyseistä työtä ei pidetä urana, vaan epänormaalina valintana etenkin naiselle, jolla ei ole miestä saati lapsia (mikä itsessään on jo ihan tarpeeksi kamalaa). Osa-aikatyö kaupassa saattaisi tulla kyseeseen, jos muut normit täyttyisivät tai olisi nuori opiskelija tilapäistyössä.

Mutta Keiko Furukura aloitti työnsä kaupassa 18-vuotiaana ja on nyt 36. Hän luulee olevansa osa yhteiskuntaa, kuuluvansa jonnekin. Keikon tapa elää ei kuitenkaan mahdu niihin raameihin, joihin ihminen halutaan sulloa. Pitäisi elää normin mukaan tai sietää toisten “parannusyrityksiä” ja saarnoja. Pitäisi olla samanlainen polku kaikilla, sooloilu ei tule kuuloonkaan. Etenkin Japanissa sosiaaliset normit ja ryhmäpaine velvoittavat – on vaikea kulkea omaa tietään.

“But once they get it into their heads that I’m not normal, since they all think they are normal they’ll give me a hard time about it, won’t they.”

Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta en pitänyt sitä erityisen hauskana, vaikka kannessa sitä kehutaan hilpeäksikin. Moni seikka, jolle kenties useat lukijat ovat nauraneet, ärsytti minua. En aio kertoa ärsytyksiäni niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, koska niitä on mahdoton ymmärtää tietämättä mistä on kyse

Huom: nämä ärsytykset eivät latistaneet kirjan arvoa (kuten sanoin – pidin kirjasta kovasti!), vaan kyse on siitä, miten kokee jonkin asian. Joku nauraa X:lle, joku kiusaantuu, joku suuttuu, joku ärsyyntyy… Ymmärtänet pointin. Kukin lukija tulkitsee, kokee ja tuntee lukemansa tavallaan. Ehkä, jos luen kirjan viiden vuoden kuluttua uudelleen, koen sen toisin.

Keiko on persoonana varsin ristiriitainen, mutta koin hänet osin samastuttavaksi. Samoin Shirahan, jota en voinut sietää mutta jota tavallaan saatoin ymmärtää. Tässä kirjassa kaikki henkilöt ovat omalla laillaan ristiriitaisia, vaan eivät mustavalkoisia ja siksi kiehtovia. Voi samaan aikaan sekä pitää että vieroksua, jopa inhota.

She’s far happier thinking her sister is normal, even if she has a lot of problems, than she is having an abnormal sister for whom everything is fine. For her, normality – however messy – is far more comprehensible.

Minulle tämän kirjan keskeisin sanoma on NORMAALIUS ja NORMIT. Tai siis erityisesti se, kun ihminen ei mahdu niihin. NORMAALEILLE syntyy valtava tarve KORJATA ihminen, joka ei mahdu NORMAALIN raamiin.



Sayaka Murata muuten tuntee aiheensa, sillä hän työskentelee itsekin lähikaupassa osa-aikaisena kirjoitustöidensä ohella. Työkuvaukset ovatkin varsin eloisia ja tuntuvat aidoilta. Toivottavasti Muratalta käännetään lisää, olen melko lailla ihastunut!

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kaikki elämäni pedofiilit


Alexandria Marzano-Lesnevich: The Fact of a Body – Murder and Memoir
Macmillan 2017
S. 326


This moment that had changed everything inside me had change nothing for him.


Toiselle merkittävä voi olla toiselle yllättävän merkityksetön. Ehkä jopa järkyttävyyteen asti, kun kyse on insestistä joka muuttaa lapsen elämän mutta vanhempien ei lainkaan. Kyseessä ei ole isä (eikä äiti) insestin toteuttajana, vaan isoisä. Mutta miten voi vain vaieten sivuuttaa lapsensa tuskan? Kyseessä on monumutkainen asia ja vaikeneminen ja silmien sulkeminen tuntuu joskus parhaalta vaihtoehdolta – tai ainakin helpommalta, itselle. Oikeudenmukaiselta? No ei helvetissä.

Marzano-Lesnevichin muistelmateos käsittelee insestiä ja pedofiliaa hyvin hienovaraisesti ja pohtivasti niin sanotusti kahdella tasolla: sekä henkilökohtaisella että Langleyn kautta. Lakiopiskelija Marzano-Lesnevich saa kesätyössään lakifirmassa tutkittavakseen pienen pojan murhanneen pedofiilin, Ricky Langleyn, tapauksen.

Marzano-Lesnevich kirjoittaa kaunista ja maalailevaa kieltä, hän spekuloi ja pohtii, kuvittelee ja pistää lukijankin kuvittelemaan. Langleyn tapaus perustuu faktoihin ja tietenkin Marzano-Lesnevihcin omiin tulkintoihin, jotka jäävät luonnollisesti repsottamaan osin avoimina, koska toisen pään sisälle ei kenelläkään ole päästyä. Voimme tietää faktat, mutta emme koskaan sitä, mitä jonkun päässä tapahtuu.

The Fact of a Body on kaunokirjallisesti tyylikäs ja taidokas sekoitus true crimea ja muistelmaa. Syvällisen tyylinä takia se johdattaa ajattelemaan ja kutsuu syvälle tapahtumiin, mutta ei liiskaa allensa. Huikea lukukokemus, joka ei hevin unohdu.

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu.

~~~

Minulla on nykyään toinenkin blogi, MieliBidee (joo, rakastan sanaleikkejä). Sinne lätkin reissujuttuja, taidetta, ja kaikenlaista kokeiluja, ehkä jopa mielipiteitä (!) ja muuta shittiä. Tällä hetkellä väännän sinne kuvapainotteista sarjaa patikkareissusta.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Paluu kirjojen pariin


Kas niin, patikat on nyt heitetty ja voinen palata takaisin kirjojen pariin. Sivuakaan en reissussa lukenut paitsi lehtiä, mutta niitäkin aika vähän. En yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut, mikä oli odotettavaa.

Sivujen sijasta kertyi kilometrejä yhteensä noin 250 ja lähes kaikki vuorilla. Melko rankka reissu, mutta kroppa pelitti yllättävän hyvin ottaen huomioon, että olin ehtinyt teloa pikkuvarpaani jo ennen kuin päästiin matkaan. Se parani kuitenkin reissun aikana, joten vain parit ekat patikat olivat hieman kivuliaita (varpaasta irtosi lopulta kynsi).

Päätin, etten jauha retkestä täällä kirjallisuusaiheisessa blogissani. Olen vaivihkaa perustanut uuden blogin, jonne aion vääntää enemmän juttua patikoinnista. Patikoinnista kiinnostuneet voivat seurata reissua sitä kautta.

Tässä muutama kuvallinen maistiainen.


Koska kolme viikkoa on pitkä aika, mahtui reissuun myös muutama niin sanottu lepopäivä (heh). Olen muun muassa kävellyt korppikotkien ja condorien seassa, merenrannalla joka oli täynnä hylkyjä, bongannut autioita mestoja jne. Monenmoista siis luvassa siellä, tänne sen sijaan kirjoittelen eräästä kirjasta kunhan saan sen luettua loppuun.