keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Miksi kesä pitäisi ansaita?


Usein kuulee Suomessa hoettavan mitä kylmempi talvi sen lämpimämpi kesä. Se ei pidä paikkaansa eli vaikka kuinka kärsimisperiaatteen mukaisesti suomalainen on nyt kärsinyt* - kärsii yhä - kylmän talven ei palkinnoksi välttämättä tule muuta kuin sateinen ja kolea kesä (Kyllä, tutkin asiaa - tieteellistä näyttöä ei ole, että kylmä talvi indikoisi lämmintä kesää).

Miksi ihmeessä kesä pitäisi muutenkaan ansaita? Että osaa arvostaa sitä mahdollista lämpöä, joka tulee tai on tulematta? Eikö muuten voi osata? Ja nauttia? Minä ainakin osaan. Sekoan aina keväisin, kun voin ensimmäisen kerran riisua takin. Täällä se yleensä tarkoittaa myös sitä, että jossain vaiheessa kevättä kun sen takin riisuu, sitä tarvitaan seuraavan kerran vasta joskus syksyllä (paitsi kun patikoi vuorilla). Lontoon alueella ei ole kesällä tarvinnut kertaakaan palella sinä aikana kun olen täällä asunut.


Voisin myös helposti asua maassa, jossa on suomalaisen näkökulmasta koko ajan kesä. En näe talvella olevan minulle mitään lisäarvoa enkä koe talven sietämistä minään pakollisena "tuomiona", joka pitää lusia saadakseen kesän (ja osatakseen nauttia siitä). En pidä talviliikuntalajeista enkä pakkasesta enkä lumesta (paitsi esteettisessä mielessä eli esim. lumikuvat ovat kauniita) enkä lumisateesta enkä pimeydestä enkä oikeastaan mistään talveen liittyvästä.

Välihuomautus alkaa: kävin silti Suomessa ollessani useita kertoja lenkeillä auraamattomilla(kin) metsäteillä yli -15 asteen pakkasessa. Osaan pukeutua pakkassäihin ja liikkuessa tuli ihan hiki. Minulla ei tosin ole kunnon pakkasvaatteita muuta kuin Suomessa mökillä, jossa on mm. vanha toppatakkini.Välihuomautus päättyy.

Ihonikaan ei tykkää: kuukauden suomireissu palautti mieleeni että minulla on atooppinen iho. Täällä olen asian voinut melko lailla unohtaa, sillä normaali voitelu (vain kasvot aamuin illoin) riittää. Ei siis tarvitse lotrata voidepurkkien kanssa puolta päivää.

Suomessa aloin hiljalleen rupsahtaa. Ensin menivät sormet rusinalle (eli rypistyivät kuin olisin lojunut puoli päivää ammeessa) eikä ryppysormisuutta poista minkään sortin voiteet. Sen jälkeen sormiin ja käsiin (ja jalkoihin) ilmestyi haavoja, koska iho halkeilee kuivuuden takia. Tätäkään ei oikein rasvoilla voi estää, koska mikään ei vain tehoa. Sormenpäät ovat niin kuivat, että kaikki kankainen tarttuu niihin kuin pöytäliina kissankynsiin. Lisäksi sormet "karstaantuvat" ihottumien takia. Mukana menossa lopulta vesikellot siellä sun täällä.

Naamaa kiristi jatkuvasti ja sekin alkoi rypistyä. Minulla on taipumusta couperosaan, mutta couperosa muuttui ja asettui ihottumaksi poskipäille. Korvanjuuresta alkoi irrota nahkaa, kaula alkoi ruttoutua jne.


Ajan multaamat kuistit paljastuivat: miten helvetissä jaksoin sitä kroonista kutinaa, kirvelyä ja kiristystä ja ruton hoivaamista pitkät talvet läpeensä. No, kyllähän sitä jaksoi kun oli pakko. Ja kyllä siihenkin tottui, tottui myös olemaan rupisammakko kroonisesti ainakin talvet ja kuuntelemaan hyväätarkoittavia, mutta idioottimaisia neuvoja rasvaamisesta (oletko kokeillut rasvata?) ja ruokavaliosta (Miten sun iho on noin kamala, syötkö jotenkin huonosti?).

Reissu oli kyllä muuten mahtava ja on aina ilo tavata kavereita ja sukulaisia jne. Oli siis kaikin puolin virkistävä reissu, myös muisti virkistyi: minä ja pakkanen emme sovi yhteen enkä enää tule Suomeen talvella.

Tosin täälläkin on nyt lunta, mistä todisteena eilen ottamani kuvat. Tänäänkin vielä sateli lunta, mutta maassa sitä on lähinnä enää puistoalueilla ja takapihoilla.

*Tietenkään kaikki eivät kärsi: on olemassa ihmisiä (tunnen itsekin ainakin yhden sellaisen), jotka pitävät talvesta.


Ps. Atooppinen iho ei ole ruokavaliosta johtuva itse aiheutettu tila, vaan kyseessä on ihon rakenteellinen poikkeavuus. Monilla atoopikoilla on lisäksi allergioita/yliherkyyksiä tmv. Minulla ei ole ruoka-aineallergioita eikä -herkkyyksiä. Jotkin kemikaalit ärsyttävät ja sellaisia en sitten käytä.

~~~

Tämä "avautuminen" ei nyt liittynyt kirjoihin. Postauksen perimmäinen idea on muistuttaa, että  ihminen voi syödä ihan terveellisesti ja iho on silti ihan paska(na). Terveellisesi syövä ihminen voi myös sairastua syöpään ja mihin tahansa.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Kooste lukemistani kirjoista II (plus nyt luen)

Kävi tosiaan niin, että blogini vaikeni reissun ajaksi, vaikka pääsymahdollisuudet kaiken maailman somekotkotuksiin ja blogeihin olivat olemassa. Mutta olen ergonomian ja suurten näyttöjen ystävä, joten miksipä sitä itseänsä kiusaamaan, kun ei ole pakko.

Nyt olen kotona, joten tahti kiihtynee. Pää on täynnä ideoita ja lisää syntyy lähes päivittäin. Jospa saisi jotain väännettyä tänne blogiinkin asti: Ajattelen asiat usein ensin valmiiksi päässäni ja sieltä ne olisi helpohko "siirtää" blogiin, mutta innostukseni yleensä lerpahtaa siinä vaiheessa, kun suurin ajatustyö on tehty ja pitäisi vain ulostaa aatokset. Tulee ummetus (laiskuus ja henkinen velttous) eikä ulostaminen enää edes kiinnosta. Koska mitä välii.

Ehdin ennen kotiinpaluuta Suomessa lukea muutaman kirjan ja kas tässä taas kooste luetuista:

Paul Westlake ja Eeva Liisa Pitkänen ja kuvittaja Krista Partti Sagur: Se ei ole minun cup of tea (Wsoy 2008)

Idiomeja, jotka eivät tarjoilleet minulle mitään uutta (paitsi yksi omituinen suomalainen sanonta, jonka peräti googletin mutten löytänyt siitä mitään mainintaa: valitettavasti en enää muista sanontaa, koska en jaksanut kirjoittaa sitä ylös - naula siinä mainittiin).


Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan (Atena 2001)

Hyvin "ravilomainen" teos eli eräänlainen kasvutarina. Vappu ei ole päässyt helpolla elämässään, mutta jonkinlaisen rutiinin ja rauhan hän on saavuttanut kuudenkympin ikään ehdittyään. Pakan sotkee kutsu edesmenneen ystävän hautajaisiin. Kutsu repii auki monia vanhoja haavoja ja kaikenlaista muutakin alkaa tapahtua. Kirjan nykyajan rinnalla lukijalle paljastuu Vapun menneisyys ja "hautajaishaluttomuuden" syyt. Kirja saa edetessään trillerimäisiä piirteitä. Varsin koukuttava teos, josta pidin paljon. Eräs parhaista lukemistani Raviloista.


Koko Hubara: Ruskeat tytöt (Like 2017)

Minulle tämä jäi melko vaisuksi lukukokemukseksi, mikä johtunee siitä että minulla on tuoreessa muistissa edelleen Eddo-Lodgen vaikuttava esseekokoelma Why I'm No Longer Talking to White People About Race. Minulla ei ole Hubaran kirjaa itselläni (se oli kirjastolaina), mutta saatan kirjoittaa eräästä kirjassa mainitusta aiheesta yleisellä tasolla myöhemmin.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

Kauniskielinen ja kiinnostava romaani Jehovan todistajista. Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti jo mainitsemani kieli (myös viulun-) ja jotkin yksittäiset kohtaukset (eivät uskontoon liittyvät), joissa oli voimakas tunnelataus. Kyseinen uskonto ei ole minulle ihan tuntematon, koska "jehovataustaa" löytyy minunkin suvustani ja se selittänee monta asiaa (joita en nuorempana tajunnut).


Viimeisen illan lukemisto...



Fred Uhlman: Reunion (Vintage 1971)

Tästä olisi tarkoitus kirjoittaa erillinen bloggaus, koska omistan kys. kirjan ja minulla siten on pääsy hipelöimään sitä. Komea kirja, jonka hienovireisestä tyylistä pidin kovasti.

Nyt luvussa

Ruumisvuori ei jättänyt minua rauhaan ja päästyäni kotiin kuin narkkari takerruin Anatoli Boukreev'n (tai pikemminkin G. Weston DeWaltin) kirjaan The Climb. Mielenrauhani palasi ja ruumistutkimukset voivat jatkua.

Luen samalla myös toista kirjaa (Amanda Berriman: Home), jossa näkökulma on nelivuotiaalla lapsella. Kirjan päätin lukea ainoastaan Helmet-haasteen kohtaa 47 (Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta) varten. Lapsinäkökulma ei yleensä minua innosta, mutta tässä kirjassa on muita teemoja, jotka kiinnostavat joten kestänen sen (lapsinäkökulman).

Lukija retrohenkisessä salamajassaan Helsingin kantakaupungissa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kooste lukemistani kirjoista


Terveiset jostakin päin talvista Suomea. Luntahan tänne tulin katselemaan ja sitä on nähty ja siinä on tarvottu.

Lukeakin olen ehtinyt, mutta kuten jo ennalta aavistelin, en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa lukemistani kirjoista. Syy ei ole kirjoissa, vaan olosuhteissa.

Koska en halua täysin ohittaa lukemiani kirjoja, teen poikkeuksellisesti koosteen. Kas tässä:


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015, ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo)

Trillerimäinen draamaromaani, jossa mielenkiintoinen miljöö ja henkilöhahmot. Pidin kovasti muuten, mutta kirjan kieli ja tyyli hieman häiritsivät lukemista (lisäksi kirjassa oli valitettavan paljon typoja).


Tanja Kaarlela: Saara (Torni 2013)

Surullinen ja täyteläinen Suomen lähihistoriaan sijoittuva romaani erään maatilan perheen elämästä ja erityisesti Saarasta. Ääriuskovaiselta äidiltä ei pahemmin rakkautta lapsille heru, mutta onneksi on Iida-piika ja pikkusisko Esteri. Ja tietenkin maailmaa kierrellyt Aukusti-setä.

Koin kirjan jotenkin nostalgisena, vaikka en tuona aikana ole elänyt. Kaarlelan maalaamat maisemat ja henkilöt ovat niin aitoja, että oma todellisuus unohtui. Haikean kaunis kirja, joka jää pitkäksi aikaan mieleen elämään. Ehdottomasti haluan lukea lisää Kaarlelalta.


Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te (Aula & Co 2016)

Kertomus sisaruksista, erityisesti isoveljestä Nikosta, ja hänen varttumisestaan kolmekymppiseksi, jolloin hän kuolee. Kirja alkaa Nikon kuolemasta ja takautumin paljastetaan Nikon oikeastaan koko elämän kestänyt kujanjuoksu aikaiseen hautaansa.

Sainion huumeidentäyteinen romaani tuli eri tavalla nostalgisesti liki kuin Kaarlelan Saara. Tunnistan Sainion romaanista monia oman nuoruuteni ajan ilmiöitä, tuntemuksia ja "kohtauksia" hieman samalla tavalla kuin Juvosen Lähiöoksennuksessa. Kolahti ja kosketti.


Amelie Nothomb: Samuraisyleily (Otava 2007, suomentanut Lotta Toivonen)

Kulttuurieroilla stereotypisesti leikittelevä ns. muistelmaromaani. Ihan naurattava, kunhan muisti pistää huumoriksi kaiken. Muuten olisi lähinnä ärsyttänyt.

~~~

Kirjastoreissu meni pieleen enkä saanut lainattua juuri mitään niistä kirjoista, joita alun perin piti. Ensi kerralla on ihan oikeasti otettava kirjalista mukaan ja kenties jopa varattava osa kirjoista etukäteen: kävi nimittäin klassiset eli pääni tyhjeni täysin kirjastossa.

Asiaa ei myöskään helpottanut niskaan hengittävä "kuljettaja", joka ei malttanut antaa minun rauhassa viettää aikaa kirjastossa. Voin kyllä taata, että oli viimeinen kerta kun hän uskaltaa keskeyttää kirjastonautiskeluni. Ensi kerralla hän saa häipyä jonnekin ja pysyä poissa TODELLA KAUAN tai sitten istuu hiljaa eikä häiritse hyllyjen välissä viettämääni elämää.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Ruumisvuoren kutsu

Kutsun Mount Everestiä ruumisvuoreksi, sillä sen rinteissä lepää noin parisataa ruumista.

Ruumisvuoresta on tullut minulle pakkomielle, jonka laukaisijaa en enää edes muista. Everestille päädyin kuitenkin pitkällisen asiasta toiseen johtavan googlettelun tuloksena ja tämän tutkailun käynnisti Bea Uusman kirja, josta aiemmin kirjoitinkin.

Olen tutkinut entisten kiipeilijöiden eli nykyisten ruumiiden lisäksi Mount Everestin rakennetta ja sen huipulle johtavia reittejä. Katsellut sadoittain kuvia ja videoita, lukenut Everestiin liittyviä uutisia ja historiaa, tutkinut opastettuja kiipeilyretkiä Everestille järjestäviä yrityksiä ja siinä sivussa tutustunut Nepaliin noin yleisesti. Ja niin edelleen. Olen aiemmin lukenut Fiona Robertsin kirjan A beard in Nepal, jossa hän kertoo viiden kuukauden työpestistään Nepalissa, Salla-nimisessä vuoristokylässä.

Erityisesti Mount Everestillä toukokuussa 1996 tapahtunut katastrofi, joka vaati kahdeksan kiipeilijän hengen, kiinnitti huomioni. Lyhyesti sanottuna: lumimyrsky yllätti kiipeilijät 10.5. 1996. Perustiedot voit lukea Wikipediasta, kas tässä linkki.

Tapaus alkoi kiinnostaa siinä määrin, että halusin lukea aiheesta enemmän kuin netistä löytyvää sirpaleista tietoa. Alkoi myös suunnattomasti kiinnostaa, miten kiipeily Mount Everestille käytännössä toteutetaan.

Varsin kattavan kuvauksen sekä katastrofista että käytännöistä antaa Jon Krakauerin teos Into Thin Air, joka on peräti suomennettu (Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä) eli siitä vain lukemaan - suosittelen, jos seuraava lätinä vähänkin kiinnostaa!


Jon Krakauer: Into Thin Air
(ensimmäinen painos julkaistu 1997)
Pan Books 2011
S. 318


Mitä voi odottaa tapahtuvaksi, kun hapenpuutteen takia sekavat ja arviointikyvyttömät vuorikiipeilijät yrittävät laskeutua maailman korkeimmalta huipulta lumimyrskyn yllättäessä?

No, sitä katastrofia. On kuin viiden promillen humalassa toikkaroivat ihmiset yrittäisivät suorittaa vaativia liikesarjoja ja ratkoa ongelmia: eihän siitä mitään tule.

Krakauer osallistui kiipeämiseen Adventure Consultants Guided Expedition -ryhmässä, jonka johtaja ja pääopas oli Rob Hall (häntä ei päästy pelastamaan, joten hän kuoli hypotermiaan). Krakauerin osallistumisen maksoi Outside Magazine, johon Krakauerin oli tarkoitus kirjoittaa juttu Everestistä. Muun muassa Everstin "kaupallistaminen" oli tuohon aikaan suuri puheenaihe.

En aio ryhtyä tässä kertaamaan kys. keissiä (sen pääpiirteet voi lukea aiemmasta linkistä), koska Krakauerin kirjan lukemalla saa vastauksen ihan kaikkiin kysymyksiin (ja paljon muuhunkin). Ja jos ei suoranaista vastausta, niin ainakin aineksia pohtia ja mudostaa itse kaikenlaisia mielipiteitä.

Kirjaan tähän alle muutamia kirjan tiimoilta syntyneitä hajanaisia mietteitäni ja huomioitani (avaamatta niitä sen kummemmin tai ollenkaan). Lisäksi olen laiska enkä jaksa selittää mahdollisesti ei niin tunnettuja sanoja tai asioita. Niistä kiinnostunut voi klikata linkkejä ja käydä lukemassa ne muualta.


- Toiset maksavat kymmeniätuhansia siitä, että pääsevät kiipeämään vuorelle. Toisille taas maksetaan siitä (oppaat, sherpat).

- Etenkin kiipeävät sherpat tekevät todella ison työn, mutta palkka on aneeminen oppaisiin verrattuna (toki oppaiden vastuu on huomattavasti suurempi): sherpat muun muassa käyvät etukäteen tekemässä/merkitsemässä reitit (eli köysittävät, virittävät tarvittaessa tikapuut) ja kantavat suurimman osan asiakaskiipeilijöiden varustuksista.

- Katastrofin aikana Everestillä oli kiipeilyretkueita ruuhkaksi asti, kuten aina sesonkiaikana. Meno vuorella oli kuin turistirysässä etenkin reitin "pullonkaulojen" kohdalla.

- Vuorikiipeily on elitistinen harrastus, jonka sisäpiirissä vallitsee melkoinen arvo- ja nokkimisjärjestys.

- Suomalainen vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson oli Everestillä katastrofin aikana (International Commercial Expedition -nimisessä retkueessa), mutta hänen retkueensa ei yrittänyt huipulle 10.5.

- Mount Everestistä uhkaa tulla kaatopaikka, kun kiipeilijät jättävät jälkeensä kaikenlaista ylimääräistä kantamusta mm. happipulloja. Krakauer otti roskaamisen esille kirjassaan ja asiaan puututtiin jo tuolloin, mutta nähtävästi alkuinnostuksen jälkeen huonolla menestyksellä.

- Amerikkalainen (samassa retkueessa kuin Krakauer kiivennyt) Beck Weathers jätettiin pari kertaa oman onnensa nojaan kuolemaan, koska luultiin ettei häntä enää voida auttaa. Weathers pelasti kerran itse itsensä, toisella kerralla hänet pelasti tavallaan sattuma. Beck Weathers kirjoitti kirjan Left for Dead - My Journey Home from Everest. Se minun pitää lukea.

- Mietin olisiko japanilaisen (Yasuko Namba) saman retkueen kiipeilijän voinut pelastaa, jos hänet olisi roudattu leiriin eikä jätetty hankeen tekemään kuolemaa, kun oli oletettu että myös hän on "beyond help" ("avun saavuttamattomissa").

- Krakauer on hyvin kriittinen myös itseään kohtaan ja tunsi syyllisyyttä erityisesti Andy Harrisin (retkueen toinen opas) kuolemaan johtaneista syistä.


Pidin tästä kirjasta (ja tunsin henkilöitä kohtaan sympatiaa) todella paljon - jos nyt näin voi sanoa tällaisen kirjan ollessa kyseessä - ja kuulun siihen ryhmään, joka ymmärtää kiipeilijöiden pakkomiellettä kiivetä ties minne, vaikka tiedossa on että voi menettää raajoja tai peräti kuolla. Olen myös lukenut sellaisia mielipiteitä, joiden esittäjät ovat kärjistetysti sitä mieltä, että kiipeily on idioottimaista hengellä pelleilyä ja kiipeilijät saivat mitä ansaitsivat eli kuoleman.

Ostin jo aiemmin samaa katastrofia käsittelevän Anatoli Boukreev'n (toisen kiipeilyretkueen [Mountain Madness] avustava opas) teoksen The Climb, mutta päädyin lukemaan tämän Krakauerin teoksen ensin, koska Boukreev'n teos on tavallaan vastine Into Thin Airille.

Taustalla on ikävä tora (Boukreev koki Krakauerin häntä koskevan kritiikin epäoikeudenmukaisena ja asiattomana), jota Krakauer valottaa kirjansa toiseen painokseen lisätyissä jälkisanoissa. Krakauer olisi mieluummin vaiennut asiasta, mutta päätti "avautua" monista syistä johtuen (syyt selviävät lukemalla kirjan).

Lähdin lukemaan Krakauerin teosta neutraalilla asenteella ja olin oikeastaan ennakkoon sympaattisempi Boukreev'n (joka kuoli joulukuussa 1997 lumivyöryssä, nyyh) suuntaan. Nyt teoksen luettuani en koe, että Krakauerin kirja on järin kriittinen Boukreev'ta kohtaan (tai on sitä perustellusti, muun muassa Krakauer kritisoi Boukreev'n päätöstä kiivetä ilman lisähappea, mikä on vastuuton ratkaisu oppaalta), sillä Boukreev'ta käsittelevät kohdat ovat aika suppeita, lähinnä mainintoja.

Nyt kun tiedän kohun taustalla, en ehkä ole ihan niin sympaattinen Boukreev'ta kohtaan, mutta en tuomitsekaan. Harmittaa hieman, että jätin The Climbin kotiin enkä siksi pääse sitä moneen viikkoon lukemaan (olen nyt Suomessa).

Toisaalta ihan hyvä pitää hieman taukoa Everestistä, sillä se tulee jo uniini ja harjoitan muutenkin päivittäin netissä omia pikku "ruumistutkimuksiani" enkä oikein enää tiedä, kuinka tervettä moinen puhde on.

Ilokseni löysin bloggauksen tästä kirjasta. Yhdyn Sonjan fiiliksiin täysin siinä mielessä, että itsekin koin kirjan hyvin henkilökohtaisena (en oikein tajua miksi) ja aiheutti minussa pienoisen sisäisen katastrofin ja infernaalisen tunnemyräkän.

Siitä syystä tästä kirjasta kirjoittaminen oli vaikeaa ja nimenomaan siksi päädyin esittämään asioita ranskalaisin viivoin enkä aio paljastaa omia syvimpiä ajatuksiani ja tuntemuksiani. Olen edelleen henkisesti tässä kirjassa ja Mount Everestillä: käyn päivittäin vuorella tekemässä tutkimuksiani.

~~~

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini, Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. Surullinen, mutta samalla ihan SAIRAAN inspiroiva kenties ihan SAIRAALLA tavalla.