torstai 5. tammikuuta 2017

Sisäelimiä sun muuta suolenpätkää

Lemaitre on hyppinyt silmilleni useammassakin paikassa, muun muassa muutamissa blogeissa ja Facebookin dekkariryhmässä. Sivuutin hänet julmasti, kunnes silmiini osui keskustelua, jossa Pierren kirjojen sanottiin olevan turhan raakoja. Ahaa, pitääkin lukea.

Kirjat kannattaa kuulemma lukea alkuperäisessä (eli ranskankielisessä) järjestyksessä, ei käännösjärjestyksessä, joka on eri. Suomennokset on muuten käännöksen käännöksiä eli käännetty englanninkielisistä käännöksistä.

Alkuperäinen järjestys on

Irene
Alex
Rosie
Camille


Pierre Lemaitre: Irene
Alkuper. Travail Soigné, 2006
Maclehose Press, 2014
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 395


Camille Verhœven on rikoskomisario, jota luulin ensin naiseksi, mutta melko pian selvisi asian todellinen laita eli hän onkin mies.

Lisäksi Camille on lyhytkasvuinen: miehellä on mittaa vain rapiat 125 senttiä. Camillesta on pian tulossa isä, sillä hänen vaimonsa Irène on raskaana.

Auvoisa arki muuttuu hektiseksi puurtamiseksi, kun poliisin tietoon tulee ennennäkemättömän raaka murhatapaus. Uhreja on kaksi eikä heidän surmaamisessa ole verenlennätyksessä pihdattu. Rikospaikka on kuin teurastamo. Johtolankoja ei juuri ole ja nekin, jotka löydetään, ovat melkoisen epämääräisiä.

Mutta sitä tutkitaan ja analysoidaan, mitä on. Yksi vihje johtaa toiseen, linkittyy toiseen. Kyseessä on kenties sarjamurhaaja, joka ammentaa tekosensa rikosromaaneista. Absurdi ajatus, joka on pakko ottaa huomioon, kun ei paljon muutakaan ole.

Pakko ihailla Pierre Lemaitren mielikuvista ja nerokasta juonenpunontaa. Kun luulit tietäneesi, tiesitkin, mutta et ehkä ihan niin kuin oletit. Tunnustan, että minulla oli leuka pudota lattialle maton lähtiessä jalkojeni alta.

Yllätyksellisyyden lisäksi kirjan henkilöt ovat kiinnostavia. Ei tietenkään vähiten itse Camille, mutta on muitakin. Ajoittainen musta huumori ja sarkastinen sanailu myös miellyttää irvokasta mieltäni. On synkkää ja mustaa, mutta ei ryvetä lätissä kuin mutakylvyssä kiehnäävät siat. Ei, nyt on ylväämpää, kopeampaa. Suorastaan elegantin sairasta.

Mitä tulee raakuuksiin: on niitä. Raakuudet ovat jo olemassa olevia raakuuksia. Että on sitä ennenkin osattu. Minun brutaalisuusmittarini ei mennyt punaiselle, vaikka hieman värähtikin. En saa kiksejä raakuuksista, mutta toleranssini on melko korkea ja kykyni erottaa fiktio faktasta normaali. Se ei silti tarkoita, etten kykene tuntemaan ja kokemaan mitään fiktiota lukiessani.

Ajattelin ensin, että pidän taukoa tämän sarjan lukemisessa, mutta enpä taida malttaa, kun minulla on jo Alexkin lainassa kirjastosta ja se on huhujen mukaan vielä parempi.

Irènestä on blogannut muun muassa Kulttuuri kukoistaa.

14 kommenttia:

  1. Lemaitre on taitava: teos kätkee sisäänsä makaaberejä piirteitä, jopa siinä määrin, että jossain toisessa tapauksessa olisin moisesta nykytrendikkäästä ylitsepursuavasta revittelystä kyllääntyneenä paukauttanut kannet pikaisesti kiinni. Ihastelen Lemaitren taitoa kerronnallisin ja sanankäytön keinoin estää brutaaliuden kääntyminen etovasti päällekäyväksi itsetarkoitukseksi ja asettaa murhat omina passeleina palasinaan kokonaispalapelin laudalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, hienosti kuvailtu! Vaikka Irene on brutaali, en minäkään kokenut sitä itsetarkoitukselliseksi raakuuksilla mässäilyksi. Minua kyllä kummastuttaa joskus tuo väite, että juuri nykyaikana dekkarit olisivat jotenkin erityisen raakoja: onhan niitä raakuuksia ennenkin esiintynyt, esim. juuri tuo Ellroyn Black Dahlia, johon Irenessäkin viitattiin.

      Voisiko kyse kuitenkin olla siitä, että nykyään kirjoista puhutaan julkisemmin ja enemmän, koska netti luo siihen oivat puitteet. Ennen oli tavisten vähän vaikea jakaa mielipidettään kollektiivisesti, ellei kirjoittanut lehden yleisöosastolle (hidasta ja yksipuolista) tai mennyt torille huutelemaan mielipidettänsä. :D

      Onhan toki mahdollista, että nykyään dekkarit ovat raaempia, mutta minä haluan aiheesta tutkittua tietoa ennen kuin suostun uskomaan. Ja haluan, että tieto suhteutetaan dekkareiden julkaisumääriin "silloin" ja nyt. :P

      Poista
  2. Olenkohan minäkin kovin paatunut lukija, kun en ole näitä Lemaitren dekkareita mieltänyt häiritsevän raaoiksi. Oon vaan käännellyt vauhdilla sivuja. :) Pitää ottaa tämä pian lukuun, vaikka Irenen kohtalo onkin tiedossa tuon oudon suomennosjärjestyksen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, yhdyn sitten paatuneiden seurakuntaan kanssasi. :D Minulla on tosiaan nyt se Alex "työn alla", mutta melko hitaasti etenee, kun on ollut nyt vähän muuta. Syy hidasteluun ei siis todellakaan ole kirjassa!

      Poista
  3. Oijoi, tähän sarjaan ja itse kirjailijaan vallan rakastuin! Juuri tuo ironinen tyyli, aah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, jep! Ja vielä ranskalainen :D Minulla siis ranskisvamma, jonka kyllä luulen lähes selättäneeni pian. Iso kiitos Pierrelle siitä ;)

      Poista
  4. En ole vielä tutustunut kyseiseen sarjaan, saas kattoa olisiko kesä dekkariaikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, joskus on hyvä olla "myöhäisherännäinen", niin ehtii oppia, että nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä.

      Poista
  5. Luin väärässä järjestyksessä, ensin Alexin ja sitten Irenen - eli Irene vähän kärsi... Alex oli aivan sairaan hyytävä! Camillen saan ihan kohta kirjastosta - jess!

    Kiva kun luit ja tykkäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, minulle meinasi käydä samoin, mutta viime hetkellä kysäisin asiasta. Olin lainannut jo Alexin kirjastosta, mutta kiirehdin lainaamaan seuraavana päivänä myös Irenen. Nyt on Alex luvussa.

      Poista
  6. Elegia, jotain on muuttunut: Nämä ovat minulle liian raakoja! Luen nyt toipuessa vanhoja Joy Fieldingejä ja kyllä on kivaa.

    Sen sijaan Lemaitren Näkemiin taivaassa on yksi parhoja kiroja, mitä olen lukenut ja pikulinnut lauloivat, että sille olisi tulossa jatkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä en ole lukenut yhtään Fieldingiä. Kirjailijan nimi toki on tuttu, mutta jostain syystä olen sivuuttanut hänet edes tutustumatta hänen kirjoihinsa.

      Ei kannata väkisin lukea, jos tuntuu että on liian raakaa tai muuten jokin haraa vastaan. on niin paljon luettavaa, jotka kiinnostavat ennestään, joten karsiminen on pakollista kuitenkin. :)

      Poista
    2. Joy voi olla sinulle liian hepposta:) Minä luen sitä vähän kuin piristykseksi.

      En luekaan. Dekkarilistallanikin on muutama, joita en enää lukisi. Ja siinä Teräviä esineitä olisi pitänyt olla eläinrakkaille varoitus: Sain melkein sokin siitä sikalakohtauksesta.

      (Etsin nyt sitä sun I Let You Go/Annoin sinun mennä...)

      Poista
    3. Juu, voi olla niinkin ja siksi olen skipannut. Kevyemmällekin kirjallisuudelle on kyllä aikansa ja paikkansa, mutta viime aikoina ei ole ollut oikein fiiliksiä. Tykkään Jane Fallonin kirjoista, joita tulee luettua noin yksi per vuosi silloin kun on halu saada kepeämpää, mutta silti hyvin kirjoitettua. :)

      En ole toistaiseksi lukenut Flynniltä mitään (Gone Girlin katsoin kyllä elokuvana), mutta Terävien esineiden lukemista harkitsen. Eläinrääkkäys on tosin minulle(kin) aika nou nou myös kirjallisuudessa, joten täytynee asennoitua valmiiksi sietämään sitä. Nyt on toisaalta kirjapinot niin korkeat, että ihan heti siihen tuskin tartun.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.